82. Anderssonilaisuudesta

Varauduin toisen pääsiäispäivän iltana istumaan television ääressä, kun ohjelmassa Itse asiasta kuultuna haastateltiin Vasemmistoliiton ensimmäistä puheenjohtajaa, psykiatri-kirjailija Claes Anderssonia. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että samalla vietettiin Mikael Agricolan päivää. Oli kuin jokin piilotajuntainen side olisi yhdistänyt nuo miehet, vaikka heidän väillään on yli 500 vuotta.

Toinen oli Turun piispa ja uskonpuhdistaja, toinen kansanedustaja ja uskonpuhdistaja.

Vuosisadoilla ei ole merkitystä, eikä ammateilla. Lopputuloksiakaan ei kannata vertailla keskenään

.

On kuitenkin selvää, että suomenkielen uudistaja ja Martti Lutherin oppilas on minulle etäisempi kuin vain yhtä vuotta minua nuorempi poliitikko ja Karl Marxin oppilas.

Myöhästyin muutaman minuutin lähetyksen alusta (koska jännäsin, lähettääkö JYP Jokerit kesälomalle), joten minulta jäi kuulematta vastaus tv-ohjelman kysymykseen, mistä porvarisperheen vesan vasemmistolainen maailmankuva syntyi?

Vastaus ei selvinnyt ohjelman loputtuakaan, mutta sitä en voi pitää erittäin korrektin ja hienostuneen toimittajan, Juho-Pekka Rantalan virheenä. Pidin erityisesti siitä, että J-P Rantala teititteli haastateltavaa eikä kertaakaan katkaissut tämän vastauksia.

Sen sijaan ohjelmasta selvisi, mitä anderssonilaisuus on.

Juuri siitä olen vuosikymmenet ollut kiinnostunut.

Vieläkin tuntuu kurjalta, etten törmännyt oman poliittisen urani aikana kertaakaan Claes Anderssoniin. En kertaakaan. En, vaikka olen tuntenut monta monituista kertaa, että hänessä on jotakin, mikä koskettaa minua syvältä.

Tunsin tietysti hänen poliittisen uransa jokseenkin hyvin ja olin nähnyt hänet useasti etäältä ja läheltä (mutta vain televisioruudussa).  Olen lukenut hänen tekstejään, mutta en hänen muistelmiaan Kaksitoista vuotta politiikassa - katkelmia, muistikuvia, unia.

Nyt aion lukea tuon kirjan aivan lähiaikoina. Niin syvän vaikutuksen television lähikuva ja erinomaiset lavasteet saivat aikaan. Ikään kuin hän olisi istunut vastapäätä minua. Jokainen ilmekin tuli kuin tilauksesta. Ehkä näin hänessä paremmin kuin aikaisemmin juuri ne piirteet, jotka olin parin kymmenen vuoden aikana yhdistänyt viime kesänä edesmenneeseen hyvään ystävääni, rikosoikeuden professori Pekka Koskiseen. Hänkin oli vasemmistolainen. Hänkin oli porvarisperheestä. Hänkin oli ajattelija.

Mistä siis on kysymys?

Vastaus on selvä: haluan tutustua vihdoinkin anderssonilaisuuteen!

Nyt esitän vain alustavan, lyhyen analyysin.

(1) Anderssonilaisuus kulkee syvällä sieluni metsässä. Se on kirkas puro.

(2) Anderssonilaisuus ei ole sitä puoluepolitiikkaa, johon itse sotkeuduin aikoinani. Se ei ole kokoomuslaisuutta eikä keskustalaisuutta. Siinä ei ole puolueleimaa. Ei, vaikka Claes Andersson itse oli puoluepoliitikko.

(3) Anderssonilaisuus on radikaali yhteiskunnallinen liike. Ajatusmalli. Sitä ei yksikään puolue voi hyvällä omalla tunnolla väittää omakseen. Se on kaikkialla. Ja kun Claes Andersson totesi tv-ohjelmassa, että se on historialliseen, kommunistisen liikkeeseen verrattuna pirstoutunut kaikkialle eikä se ole tänä päivänä samalla tavalla voimissaan kuin joskus aikaisemmin, hän on oikeassa.

(4) Suomalaisesta puoluekentästä ei löydy sellaista puoluetta, joka pystyisi toteuttamaan anderssonilaisuuden kokonaisuudessaan. Ei. Ei löydy. Eikä sitä löydy ainakaan tämän hetken Ranskasta, jossa vasemmistorintaman presidenttiehdokas Jean-Luc Mélechon houkuttelee kansalaisia barrikadeille yhtä verisin huudoin kuin Ranskan suuressa vallankumouksessa aikoinaan, samalla kun pääehdokkaat, Nicolas Sarkozy ja Francois Hollande päästelevät suistaan yhä suurempia ja suurempia sammakoita. Anderssonilaisuus ei kerta kaikkiaan sovi puoluepolitiikkaan. Se on liian hienostunutta, liian syvähenkistä, liian viisasta sellaiseen peliin.

(5) Anderssonilaisuus on lähellä unta. Se on lähellä hyvää ja kaunista unelmaa. Juuri siksi se on aina kiehtonut minua. Juuri siksi haluan tutustua sen juuriin, Marraskuun liikkeeseen. Juuri siksi haluan lukea omin silmin hänen muistelmateoksestaan sen kohdan, jonka löysin Googlesta: "Muistelmissaan Andersson paljastaa käyneensä lähellä itsemurhaa 1980-luvulla."

(6) Anderssonilaisuus on tasapainon etsimistä. Tuohon käsitteeseen törmäsin itse, kun aloin suunnitella omaa väitöskirjaani vallan vaikutuksesta ihmisen persoonallisuuteen. Silloin asiantuntijat sanoivat minulle, että tasapainon etsiminen on eräs psykiatrian peruskäsitteistä. Haluan tietää, miten Claes Andersson on käyttänyt sitä omassa lääkärintyössään.

(7) Jazz ei kuulu anderssonilaisuuteen, mutta se, mitä Claes Andersson sanoi soittamisesta "minua parempien muusikoiden kanssa", jäi soimaan mieleeni. Ennen kuin toinen pääsiäispäivä päättyy, istahdan pianon ääreen. Ja soitan Chopinin c-molli preludin. Mutta päätän sen C-duuri sointuun.