88. Teloitus

Seurasin Ranskan presidentinvaaleja aika tiiviisti koko kevään ajan. Mitä pitemmälle aika ehti sitä epävarmemmaksi tulin. Viimein, vasta vapun jälkeen, annoin periksi. On yksi lysti, kumpiko valitaan. Asiat Galliassa ovat niin pahasti sekaisin, että ne muistuttavat Gordionin solmua, jota kukaan ei pysty aukaisemaan tarttumatta miekkaan. Todellinen voittaja kukkotappelussa saattaa jäädä pitkäksi aikaa selvittämättä.

Kirjoitin vaalien ensimmäisen kierroksen alla blogin (nro 75. La France forte!), jossa epäröintini oli jo näkyvillä.

Lopullisen ratkaisun tein, kun olin nähnyt TV France 2:ssa presidenttiehdokkaiden, Francois Hollandin ja Nicolas Sarkozyn väittelyn. Kokeneet juontajatkaan, Laurence Ferrari ja David Pujadas, eivät pystyneet pelastamaan katastrofia.

Isot miehet vajosivat hiekkalaatikon tasolle. Vain kurahousut puuttuivat.

Päätin valmistella kaksi vaihtoehtoista blogia täksi päiväksi, jolloin vaalitulos on julistettu kaikissa tiedotusvälineissä.

Jos Sarkozy häviää, kirjoitan otsakkeella "Teloitus". Jos Hollande voittaa, kirjoitan otsakkeella "Ranska hajoaa".

Nyt on sitten teloituksen vuoro.

Mielessäni on kuva hyvin varhaisesta lapsuudestani, syksyltä 1944. Silloin evakot vyöryivät vähäisine nyssyköineen Jyväskylään. Meidän perhe oli lähisukulaisista ainoa, joka ei palannut Karjalaan talvisodan jälkeen, koska isäni ja äitini olivat Suomen Ateenasta vakinaiset opettajanvirat. Meidän kodistamme Puistokatu 21:sta, sankarihautoja vastapäätä, tuli pienimuotoinen evakkokeskus. Sinne päätyi joksikin aikaa myös setäni perheineen.

Sedällä oli kirjahyllyssään Aarno Karimon neliosainen teos Kumpujen yöstä. Se oli meiltä lapsilta kielletty, mutta juuri siksi selailimme sitä salaa vanhemman veljeni kanssa. Tuolta ajalta muistan siitä vain yhden kuvan: teloitus. Siinä joku mies odotti seisaaltaan pyövelin kirveen iskua. Se oli lapsenkin silmissä järkyttävää. Siltä kannalta olen ymmärtänyt lukukiellon.

Teloitusvuoroaan odottavan miehen kasvonpiirteet eivät jääneet mieleeni. Mutta tunnelman kyllä muistan. Ja siitä lähtien aina ne valokuvat tai uutisraportit, joista näkyy edessä olevan, väistämättömän kuoleman läheisyys, ryöpsähtävät väkevästi esille piilotajuntani kammioista.

Ihmisen julmuushan on kautta aikojen heijastunut historian syvästä kaivosta. Teloitustapojen loputon ja lohduton luettelo on siitä karmaiseva esimerkki. Niitä en tässä käy luettelemaan.

Sen sijaan huomautan, että "teloitus on tuomioistuimen tai viranomaisen langettaman kuolemantuomion täytäntöönpano, jolloin ihminen surmataan rangaistukseksi rikoksesta." (Google).

Mitä tällä on tekemistä Nicolas Sarkozyn kanssa?

Eihän nyt eletä enää Ranskan suuren vallankumouksen aikaa, jolloin telotukset olivat suurta kansanhuvia. Nyt eletään demokratian kukoistuskautta, jolloin oikeusvaltio (rule of law) on nostettu kirkkaimmalle jalustalle ja jolloin ihmisoikeudet on kirjoitettu kultaisin kirjaimin perustuslakeihin ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Sarkozy ei ole myöskään mikään Maximilien Robespierre, joka joutui oman vallankumouksensa uhriksi. Hän saattoi kyllä kannattaa "hyvin toimeentulevien pieneläjien yhteiskuntaa" (keskusta-oikeistolaisuutta), kuten Jakobiiniklubin "lahjomaton periaatteen mies", mutta ei häntä mikään tuomioistuin tuominnut teloitettavaksi.

Silti hänet teloitettiin sunnuntaina 6.5.2012 klo 12.01 (Suomen aikaa), kun television ylimääräisessä uutislähetyksessä julkaistiin presidentinvaalien lopputuloksesta ensimmäinen virallinen arvaus.

Tuomion langetti "viranomainen" eli Ranskan kansa laillisissa, avoimissa ja vapaissa vaaleissa.

Aarno Karimon maalauksessa ajatuksen filminauha on pysäytetty viimeiselle kynnykselle, mutta katsoja kyllä ymmärtää, ettei tuomittu rientänyt täytäntöönpanon jälkeen onnittelemaan voittajaansa, kuten Nicolas Sarkozy teki jo vaalipäivän iltana. Siinä on vissi ero.

Ranska seisoo kyllä kuilun partaalla, kun ajatellaan, mihin teloitus johtaa.

Vaikka tappio oli varmasti erittäin katkera istuvalle presidentille, hän ohjasi äänestäjiään selvällä ja reilulla tavalla. "Hollande on nyt presidentti ja presidenttiä on kunnioitettava".

Mutta kuinka syvät haavat tappeluksi yltynyt vaalitaistelu todellisuudessa repi ranskalaiseen kansalaisyhteiskuntaan, on tässä vaiheessa hyvin vaikeaa arvioida. Francois Hollande sanoo olevansa "koko maan yhdistävä johtaja", mutta tehtävä tuntuu epätoivoiselta.

Vaikka Suomen sosialidemokraattien mielestä Hollandin valinta oli suuri voitto Euroopalle ja eurooppalaiselle vasemmistolle, yleistys saattaa osoittautua kohtalokkaalla tavalla virheelliseksi.

Euroopassa ei ole näkyvissä paluuta demarivaltaan, vaan tuuli käy kokonaan muuhun suuntaan.

Pahimmillaan Hollandin Ranska eristetään yksitäiseksi saarekkeeksi Euroopan meressä. Monikaan ei taida varsinaisesta kaivata Sarkozyn Ranskaa, mutta siinä piilevä nationalismi saattoi hyvinkin jäädä elämään, vaikka johtaja teloitettiin.

Sarkozyn taipuminen vaalitaistelun loppuvaiheessa äärioikeiston suuntaan tulee sotkemaan asioiden käytännöllistä hoitamista pahan kerran. Muukalaisvastaisuudella on Ranskassa vahvat poliittiset juuret. Gallian kukko ei suvaitse tunkiollaan vieraita kilpailijoita!

Katseet kääntyvät nyt Saksaan, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Saksan rohkea avautuminen Venäjän suuntaan (muun muassa energiapolitiikassa) saattaa muodostua linjaksi, johon Hollanden olisi hyvä tarttua. Siinä suhteessa hän ei tosin pysty vetämään edes hajurakoa edeltäjäänsä.

Vielä tullee se aika, jolloin Pariisi-Lontoo-Berliini-Moskova neliön kestävyyttä kokeillaan tosimielessä niin taloudessa kuin turvallisuuspolitiikassakin.  Rooma ja Madrid joutunevat kiehumaan omissa liemissään vielä pitkän aikaa.

.