122. Vääriä hälytyksiä 121027

Oltiin Viljon kanssa tänään Pataässän aamukaraokessa. Siitä riittäisi kerrottavaa koko päiväksi. Mutta kun menimme kuuntelemaan kansan ääntä vaalitaistelun viimeisenä päivänä, jätämme aiheen johonkin myöhäisempään postaukseen. Tosiasiassa emme kuulleet sanaakaan kunnallisvaaleista, vaikka äänestys alkaa huomenna. Joku ehdokas saattoi kyllä istua sisällä tuppisuuna, krapulaansa parantamassa, mutta häntä tuskin nähdään pääkaupunkiseudun valtuustoissa.

Johtopäätöksemme oli selvä. Olimme tulleet väärään paikkaan mutta emme väärään aikaan.

Se ei haitannut. Riitti, että Viljo Vähäsellä oli viimeisin Suomen Kuvalehti mukanaan (nyrkissään, rullalle puristettuna). Hän oli jo eilisiltana soittanut ja halunnut välttämättä puhua vääristä hälytykistä. En  oikein ymmärtänyt, mutta en nikotellut hetkeäkään, kun hän ehdotti tapaamista Pataässässä klo 9.01 (tasan). Ajattelin kyllä, ettei siellä keskustelusta mitään tulisi, kun karaoke pauhaisi täysillä.

Olin väärässä.

"Tässä on kolme juttua, jotka panivat hälytyskelloni soimaan", Viljo aloitti. "Yksi on pääkirjoitus, toinen improbatur-tarina ja kolmas Rislakin artikkeli Kuuban-kriisistä. Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa eivätkä liity pätkääkään kunnallisvaaleihin. Ne vaalit voidaan unohtaa."

- Ei nyt sentään, protestoin. - Kyllä minä menen huomenna äänestämään, vaikka valitsen - ensimmäistä kertaa - ehdokkaani vasta äänestyskopissa.

En jätä tyhjää lippua enkä piirrä kuvia. Joku numero siihen tulee. Mutta muun voin kyllä unohtaa. En katsonut ainuttakaan debattia. Perässähiihtäjän keskusteluja sentään vilkaisin. Siinä kaikki.

"Oukei. Vedän tuon takaisin. Minä kyllä seurasin ihan tarkasti kaiken mahdollisen. Kävin puolueiden kojuillakin ja Hesarin torilla. Katsoin kaikki puoluejohtajien debatit. Mutta huomenna minä nukun - ensimmäistä kertaa molemmissa elämissäni. Haluan kokea, miltä sen tuntuu ... "

- Hyväksyn. Suomi on vapaa maa. Äänestämättä jättäminenkin on luvallista. Sekin on kannanotto ... mutta niistä hälytyskelloista."

"Pääkirjoituksessa T.Ruokanen julistaa kuin pappi konsanaan, että Herätkää unesta! Hänen mielestään Suomen tappio 131-62 oli ulkoministeri Erkki Tuomioja syytä ja sen vuoksi ulkoministerin tulee vaihtua - "mielellään nyt heti eikä vasta keväällä". Se on väärä hälytys numero yksi. Siinä näkyy häivähdys punaista. Se on häikäissyt pääkirjoittajan, jolle turvallisuusneuvoston paikan menetys oli niin suuri pettymys, että hänen oli pakko turvautua minän puolustuskeinoista vaarallisimpaan eli projektioon. "Siinä ahdistavana tai ei-hyväksyttynä koettu tiedostamaton impulssi tai piirre heijastetaan toiseen ihmiseen" (ks. vaikkapa Google". Taustalla tässä häämöttää katkeruus siitä, ettei nykyinen ulkoministeri ole nostanut Katajanokan pääkonttorin katolle Naton sinivalkoista lippua liehumaan. Suomenkin virallisessa lipussa on sentään punaistakin väriä näkyvissä."

- Aika rankasti sanottu. Mutta mikä on se toinen. Improbatur?

"Yliopistouudistus, josta Tuomo Lappalainen kirjoittaa otsakkeella Cum laude improbatur. Ehkä hän leikittelee tässä tietoisesti latinan kielellä. Se on väärä hälytys numero 2. Ei pitäisi leikitellä vakavalla asialla, jos ei osaa. Mitä kirjoittaja tarkoittaa sillä että hän hyväksyy tuoreimman yliopistouudistuksen arvosanalla "kiitosten kera hylätään". Onhan se tietysti ilkeästi sanottu, jos se oli tarkoitus. Mutta mikä "hyväksyjä" SK on!  Ensin kirjoittaja ihastelee sarkastisesti pääministeri Kataisen (kok) "fantastista uudistusta" ja sitten ottaa selkänojakseen kaksi vasemmistopoliitikkoa, Arhinmäen (vas) ja Viitasen (sdp). Vain ohimennen hän huomauttaa, että selvitys uudistuksen vaikutuksista on parhaillaan käsiteltävänä eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Asia on siis keskeneräinen. Asiantuntijalausunnot (professoriliitto ja tieteentekijät) on annettu, mutta valiokunnan mietintö ei ole valmis. Mistä SK:lla nyt tällainen hirmuinen kiire vetää välistä! Haluaako lehti todella palata vanhojen hyvien aikojen professoridiktatuuriin?  Eikö olisi parempi odottaa, minkä painon eduskunta antaa valiokunnassa kuultavina olleiden todellisten eturyhmien yhteiselle tavoitteelle, että "kaikkia henkilöstöryhmiä edustavien kollegioiden asemaa vahvistetaan."

- Ja se kolmas. Minusta Jukka Rislakin artikkeli Vaarallinen päivä oli erinomainen. Kyllä maailma oli vuonna 1962 todellakin ydinsodan partaalla.

"Niin oli. Sen suhteen eivät hälytyskellot kuitenkaan enää soi. Se on mennyttä aikaa. Historiaa. Tässä ei olekaan itse asiassa kysymys väärästä hälytyksestä, vaan siitä, että Rislakin artikkeli tultaisiin piakkoin ampumaan alas vääränä hälytyksenä. Sehän vetää mattoa alta niiltä suomalaisilta historioitsijoilta, jotka ovat kivenkovaan väittäneet, että vuoden 1961 noottikriisi oli Kekkosen tilaustyö, suomettumisen kukkanen. Ja että sillä Neuvostoliitto halusi varmistaa UKK:n ensimmäisen uudelleenvalinnan. Moni on tullut autuaaksi siinä uskossa. SK:n artikkelista saa kyllä aivan toisen käsityksen tästä asiasta. Tässä artikkelin ydinlause: "Kriisiryhmä piti valkoisessa talossa, kokouksia, joissa Kennedy pohti myös Suomen asemaa. Hän huomautti, että samoin kuin USA ei voi hyväksyä vihamielistä naapuria Kuubassa, ei myöskään Neuvostoliitto sallisi vihamielisten voimien tulla valtaan naapurimaassaan." En epäile, etteikö rautkllioilla & Co olisi ollut tietoa tällaisista keskusteluista, mutta heidän virheensä oli siinä, etteivät he osanneet lukea amerikkalaista tekstiä, vaan kompastuivat kekkosvihaansa. Sillä taas on omat syynsä, mutta niillä ei ollut maailmanpolitiikan kanssa mitään tekemistä. Nyt odotan siis väärää hälytystä tuosta linnakkeesta.

121. Pikku asia? 121024

Viljo Vähänen ei ole koskaan ollut ovellani niin aikaisin kuin tänä aamuna. Oli vielä aivan pimeää, kun ovikelloni rämähti soimaan. Vilkaisin kelloani. Se oli 7.39. Aurinko nousee vasta 8.23. Mistähän nyt on kysymys? Strategisesta iskusta? Maanjäristyksestä? Ydinvoimalasta?

Viljo ei lähde liikkeelle pikku asian takia!

"Katsoitko Unskin ja Pekan haastattelun hetki sitten töllöstä? Harvoin kuulee yhtä selkeää analyysia vaalitilanteesta. Eikä uurnien aukaisemiseen ole enää kuin vaivaiset neljä päivää."

(Ajattelin, että kuinka Viljo oli ehtinyt oveni taakse vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Unski Hämäläisen ja Pekka Ervastin haastattelu TV1:ssä oli päättynyt. Ei meidän porraskäytävässämme ole taulutelevisioita! Mutta tajusin kyllä tuossa tuokiossa, että olin juuri tipahtanut teknologian huimasti kiitäviltä kärryiltä. Kännykästään hän oli tietysti nähnyt keskustelun! Ja rimpauttanut heti ovikelloani. Mutta miksi hän oli seisonut oveni takana siihen aikaan? Se jäi arvoitukseksi. Kunnes jälleen muistin, että Viljo oli jo toisella kierroksella. Pikku seikat eivät rajoita hänen liikkumistaan nykyihmisten keskuudessa.)

- Yes. Kyllä katsoin ... ja tykkäsin siitä, että Unski oli pannut kravatin kaulaansa. Pekka sen sijaan jatkoi Jungnerin muodissa. Paidan nappi retkotti auki. Ei se enää edes huvita. Se on rumaa. Yksinkertaisesti ...

Mutta siis se haastattelu. Minustakin se oli kaikessa lyhykäisyydessä yksi parhaimmista analyyseista. Kyllä kaveruksilla on tieto hanskassaan ....

"Eikä ihme", Viljo keskeytti. - "Heillä molemmilla on vahva journalistinen tausta. He ovat maan parhaita asiantuntijoita, vaikka eivät olekaan professoreita. Molemmathan ovat lähtöisin Erkon yliopistosta ..."

- Kyllä kyllä. Mutta tällaisessa tilanteessa tulee esiin myös heidän henkilökohtainen karismansa. Sitä ei opita missään yliopistossa. Se tulee sisältä. Vuosien kokemuksen kautta.

Takerruimme siis aamutuimaan hetkeksi muotoseikkoihin, mutta pääsimme niistä helposti irti.

"Tärkein viesti koski Kataisen roolia tässä tilanteessa. En muista, kumpiko heistä ihmetteli, miksi pääministeri ei puhalla poikki kahden ministerinsä nokkapokkaa, joka on tuhoamassa koko hallituksen. He olivat joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että Katainen on tajunnut kuinka vaikeaa on pitää sikspäkkiä kasassa. Hän ei halua puuttua puolueriitoihin. Pikku asioihin. Vaan hän haluaa vetää suuria linjoja. Se on tähän asti pitänyt hallituksen koossa, vaikka välikysymyksiä on satanut vähän väliä. Kyllä Katainen uusimmastakin selviää, vaikka perjantain äänestys - juuri vaalien alla - sattuu hallituksen kannalta pahaan aikaan."

- Näin on. Mutta kyllä molemmat kaverit hyvin tietävät, että kahden ministerin taistelu STM:ssä on ikuisuuskysymys. Ainahan ne ovat riidelleet. Muistetaan vain Eeva Kuuskosken (kesk) ja Vappu Taipaleen (sdp) taistelu aikoinaan. Kyllä siinäkin ovet paukkuivat ja kyyneleet virtasivat. Nyt vastakkain ovat demarit ja kokoomus. Ideologinen muuri on yhtä korkea kuin aina ennenkin. Ei siinä järjelle ole sijaa. Kun toinen ajaa "sosialismia" ja toinen "kapitalismia", kompromissi on mahdoton. Nyt kaverit sanoivat - aivan oikein - että jos jonkinlainen "sopu" tässä nyt syntyy, ongelma siirtyy astetta alemmaksi, toimeenpanoon. Jos lainsäädäntö (eduskunta) on kehnoa, toimeenpano (presidentti, hallitus, virkamieskunta) on myös kehnoa. Se on kehnoa hallintokulttuuria. Mutta se on tämän päivän (ja eilisen) poliittista realismia. Sen kanssa on osattava elää ...

"Aivan oikein. Elämisen osaamisestahan tässä on kysymys. Olisi tiedettävä, mikä on oikein ja mikä väärin. Aina, kun törmään tähän kysymykseen, kaivan esille Raamatusta Jobin kirjan ja muistan, kuinka Jumala ja Saatana heittivät arpaa siitä, kumpiko heistä on oikeassa. Kestääkö Jobin usko kärsimystenkin jälkeen vai ei. Siitähän tässäkin näyttää olevan kysymys. Järki sanoo, että tavallisen ihmisen kannalta on samantekevää, ompeleeko metsätöissä nilkkaan lipsahtaneen kirveen aiheuttaman haavan "yksityinen" vai "valtio". Pääasia on, että jalka saadaan kuntoon ja että työ voi jatkua. Mutta ei. Kun toiselle osapuolelle valtio (julkinen terveydenhoito) on ainoa autuaaksi tekevä ja toiselle yksityinen on ihanne eikä kumpikaan anna periksi, seurauksena on halvaantuminen, äkkipysähdys."

- On kuitenkin myönnettävä, että sekä "yksityinen" että "valtio" voivat tehdä fataaleja, siis kaiken tuhoavia, kuolemaan johtavia, virheitä. "Jäykkyys" (sosialismi, korruptio) ja "joustavuus" (kapitalismi, korruptio) ovat vain teknisiä arvoja. Ne vaikuttavat "järkeviltä" (helposti mitattavilta), mutta ne tukahduttavat "sivistyksen" (inhimillisen ymmärryksen, arkielämän järkevyyden), jos käytännölliset ratkaisut jätetään vain niiden varaan.

"Myönnän, että filosofia on tieteiden äiti", Viljo sanoi, kun vähitellen pääsimme irti filosofoinnista. Silloin aurinkokin oli jo noussut ja päivä valjennut. "Tämäkin tilanne ratkaistaan kuitenkin äänestämällä. Ensin eduskunnassa välikysymyskeskustelun jälkeen, ja sitten sunnuntain kunnallisvaaleissa. Siinä menevät kyllä puurot ja vellit railakkaasti sekaisin, mutta lopputulos ratkaisee. Karavaani kulkee. Koirat haukkuvat.

Vaikka Atlantin tällä puolella ukkonen jyrisee, varsinainen paukku voi tulla Atlantin takaa."

- Kyllä. Jytky on tosin jo kertaalleen käytetty sana. Ruutia ei tarvitse keksiä uudelleen. Mutta mikä olikaan Jobin lopullinen kohtalo?

"Se on hyvä kysymys. Ei pikku asia."

120. Lennu X 121011

"Tervehdin Ukkoa nuolemalla hänen nenäänsä ja vasenta poskeaan, kun hän palasi New Yorkista. Tunsin pikkuriikkisen, kirpeän sapen maun kieleni päässä, mutta ei se hänestä ulospäin näkynyt. Iloinen oli, kun taas yksi Atlantin-matka oli takanapäin. Meikäläinen tuntee ilot ja murheet kielellään paljon paremmin kuin ihmiset näkevät ne silmillään. Sinä olet vähän eri juttu, kun olet jo toisella kierroksella. Mutta et sinä kyllä presidentin poskea pääse nuolemaan ..."

- Älä nyt kehtaa leuhkia koiruudellasi, Viljo Vähänen keskeytti Lennun vuodatuksen. - Tulin jälleen tänne kyselemään paria asiaa. Olihan se turvallisuusneuvoston äänestys aikamoinen katastrofi. Siitä voitaisiin hetki jutella. Lisäksi haluaisin ihmetellä kanssasi sitä Rauhan Nobelin antamista Euroopan Unionille. Vai oliko se mikään yllätys sinulle?

"Kyllä sekin oli mielestäni yhden luokan katastrofi. Ymmärrän hyvin, että Punaisen Ristin perustajalle annettiin aikoinaan (1901) ensimmäinen Rauhan Nobel ja että sen ovat saaneet sellaiset kuuluisuudet kuin Albert Schweitzer (1952) tai Martin Luther King, Jr. (1964), mutta en oikein usko, että dynamiitin keksijä Alfred Nobel olisi tarkoittanut, että palkinto myönnettäisiin järjestöille tai poliitikoille. Siihen systeemiin tosin mentiin jo aivan alkuaikoina, kun belgialainen kansainvälisen oikeuden instituutti sai palkinnon vuonna 1904 ja Theodore Roosevelt pari vuotta myöhemmin. Samaan syssyyn kuuluvat Woodrow Wilson Willy Brandt, Mihail Gorbatšov, Jimmy Carter, Martti Ahtisaari ja monet muut."

- OK. Olen samaa mieltä. Asiaa mutkistaa vielä se, että   palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Sellaisesta asiastahan EU:n suhteen on nimenomaisesti kysymys. Kyllä kaikki tietysti tunnustavat, että Eurooppa on muuttunut sotien mantereesta rauhan mantereeksi. Mutta kyllä minä ihmettelen EU:n "presidentin" Van Rompuyn ylistystä, että  ”Eurooppa meni läpi kahden sisällissodan 1900-luvulla, ja olemme rakentaneet ja ylläpitäneet rauhaa kiitos Euroopan unionin. Niinpä Euroopan unioni on suurin rauhantekijä historiassa, ja Nobel-palkinto palkitsi tämän."

"Joo joo. Kai jollekin flaamipoliitikolle molemmat maailmansodat olivat vain pikkuisia sisällissotia! Ehkä talvisotakin oli sieltä katsottuna vain harmiton kylätappelu. Kyllä minäkin luin Daily Mailista (aamulla Jennin vieressä), että "Nobelin rauhanpalkinto meni idiotismille" ja että Daily Telegraphissa kyseltiin, voisivatko Alfred Nobelin perilliset vielä pyytää rahojaan takaisin.".

- Niinpä niin. Mutta siitä turvallisuusneuvostosta. Mitä se Ukko sanoi, kun Suomi hävisi Luxemburgille  131 - 62? Tunsitko juuren sen kielesi päässä?"

"Ukko oli tosi vähäpuheinen. Kyllä hän taputteli päätäni aivan ystävällisesti, mutta katse harhaili jossakin syksyn usvassa. Pahalta se varmastikin tuntui. Olihan hän pannut koko ulkopoliittisen tiiminsä töihin ja kaikki ottivat sen tosissaan. Ei siinä näkynyt eikä tuntunut puoluerajoja. YK:n asia on meidän asiamme! Kyse oli aidosta kansallisesta projektista. Lopputulos oli ehdottomasti pettymys Ukolle. Kahdenkymmenen vuoden päästä hänkään ei ole enää mukana uudessa yrityksessä. Erityisen kitkerältä se tuntui, kun se sattui Ukon presidenttikauden alussa. Ehkä sappi vähän kiehahti juuri sen vuoksi. Nyt sitä näytetään seliteltävän eri puolilla, mutta en usko, että Ukko lähtee mukaan siihen tanssiin. Eikä hän varmastikaan sure rahojen perään, vaikka tulopuolta on paha mennä arvailemaan etukäteen. Sitä paitsi on syytä muistaa, että YK on vain kelmeä haamu, kun suuret sotaratsut taas lähtevät liikkeelle. Siinä laukassa Suomella ei ole muuta kuin vähäisen tallipojan rooli. Ukko kyllä tietää, että Jäämeren taistelutanner ulottuu meillekin asti (etenkin kun öljyä lastataan sieltä Saksaan), vaikka menetimme Neuvostoliitolle pohjoisen satama-alueemme. Kyllä Ukko on historiankirjansa lukenut! Ne jotka nyt haaveilevat Karjalan ja Petsamon palauttamista, kulkevat syvällä juoksuhautojen pohjamudissa. Sinne Ukkoa on kyllä turha houkutella. Eikä Euroopan Unionia tai sen "sisällissotapresidenttiä" saa sinne mukaan kirveelläkään!"

119. Johan Bäckman 121016

Mietin otsaketta koko viikonvaihteen. Panenko lusikkani tuohon soppaan?

Tänään päätin panna, vaikka siitä saattaa roiskua pahanhajuisia glönttejä päälleni.

Rohkaistuin, kun luin uusimmasta Tiede-lehdestä Annikka Mutasen artikkelin turkulaisesta mediaprofessorista Susanna Paasosesta. Puhdasta tiedettä pornosta. Siinä puhuttiin "tahmeasta linkistä".

"Tahmea linkki on sellainen, jonka ihmiset suurin joukoin klikkaavat auki ja jakavat eteenpäin. Tahmeus johtuu siitä, että linkki herättää voimakkaita tuntemuksia: hämmästystä, ällötystä, raivoa tai paheksuntaa."

Tällaisen linkin avasin tänään syöttämällä Googleen nimen "Johan Bäckman." Siinä oli kooste tämän fagottia soittavan dosentin mielipiteistä ja siitä, mitä hänestä itsestään on sanottu.

Tahmeaa kamaa.

Se on kuin entisajan kärpäspaperi. Ruskean-keltainen, tahmainen paperinsuikale, joka vedettiin ulos pahvirullasta ja ripustettiin kesäisin ikkunaan. Kaikenlaiset lepakkoa pienemmät oliot takertuivat siihen kiinni ja kuolivat siinä.

Nyt minäkin olen naulautumassa tähän liisteriin. Mutta vain hetkeksi. Uskoisin.

Viimeistään kunnallisvaalien jälkeen räpistelen itseni irti. Hienoista titteleistä (oikeussosiologian ja kriminologian dosentti) huolimatta en aio antaa ääntäni tälle miehelle, joka suoritti ylioppilastutkinnon Sibelius-lukiossa samana vuonna (1991), kun minä väittelin valtiotieteen tohtoriksi Helsingin yliopistossa. (Kun hän on ehdokkaana Espoossa ja minä asun Helsingissä, ei äänestäminen senkään vuoksi olisi mahdollista)

Lehdistä huomasin myös, että nyt pohditaan, voidaanko J.B:n dosentuuri perua.

Mielestäni sellaiseen hommaan ei pitäisi ryhtyä, vaikka sille löytyisi juridisia perusteitakin. Kyllä Suomen poliittinen järjestelmä yhden dosentin kestää, vaikka se vaikealta tuntuukin.

Onneksi meillä on monipuoluejärjestelmä, jossa vaihtoehtoja riittää aivan kaikille - myös niille, jotka eivät halua käyttää äänioikeuttaan.

Bäckman pyrki kansanedustajaksi vuoden 2011 vaaleissa. Hän edusti Suomen Työväenpuoluetta Helsingin vaalipiirissä ja sai 36 ääntä. Samalla Bäckman edusti Suomen antifasistista komiteaa.

Tuskinpa Espoossakaan nähdään Bäckman-jytkyä!

Johan Bäckmanin koottuja teoksia ja tekoja en katso asialliseksi ryhtyä esittelemään. Niistähän saa lukea melkein viikoittain suomalaisista lehdistä ja varmaankin päivin ja öin venäläisestä mediasta.

Eniten minua kuitenkin häiritsee se, ettei minkäänlainen järkipuhe tai kohtuullisuuden vaatimus näytä purevan tähän dosenttiin.

J.B:n kärpäspaperiin on tarttunut hämmästyttävän suuria otuksia. Presidenttejä ja ministereitä. Ihan julkisesti. Puhumattakaan kabineteista ja baaritiskeistä.

Ulkoministeritasolla (Lavrov-Tuomioja) käyty julkinen keskustelu on  masentavaa.

Minun on mahdotonta ymmärtää korkean tason väitettä, ettei Suomi olisi sivistysvaltio. En ymmärrä myöskään sellaista poliittista kuuroutta, joka ei kuule järkevää ja konkreettista mielipidettä, jonka mukaan tällaiset riidat (lasten huostaanotto) voidaan käsitellä olemassa olevalla virkamiestasolla. Viittaukset kansainvälisten sopimusten rikkomiseen ovat myös ontuvia elleivät suorastaan sokeita.

Dosentti Bäckmanin vastaus ulkoministeri Erkki Tuomiojalle on kuvaavaa:

"Tuomioja on kieltäytynyt kaikista Venäjän yhteistyöehdotuksista. Hän on siis tehnyt kaikkensa lisätäkseen ja pitkittääkseen venäläisten naisten ja lasten kärsimyksiä Suomessa" ... "On selvää, että Tuomioja vaarantaa venäläisten turvallisuuden Suomessa."

Aika kyllä näyttää, mikä on totta tässä asiassa ja mikä vain tarkoitushakuista politikointia.

Kun aluksi viittasin Susanna Paasosen mielenkiintoisiin tutkimuksiin, jonka perusaineisto löytyi roskapostista, siteeraan lopuksi Googlesta imuroimaani tarinaa kreikkalaisen mytologian Kronoksesta.

Ehkäpä dosentti Johan Bäckman elää omassa unimaailmassaan, jolla ei ole juuri mitään tekemistä nykyhetken kanssa.

Titaani Kronos oli kreikkalaisessa mytologiassa vahvin titaaneista. Kukistettuaan isänsä Uranoksen leikkaamalla irti tämän sukuelimen Kronos nousi maailman valtiaaksi.

Kronos nai sisarensa Rhean ja heidän lapsiaan ovat Hestia, Demeter, Hera, Haades, Poseidon ja Zeus. Tietäen kohtalon määränneen, että yksi hänen lapsistaan kukistaa hänet, Kronos nieli lapsensa, mutta Rhea toimitti Zeuksen turvaan. Myöhemmin Zeus petkutti Kronoksen oksentamaan nielemänsä lapset. Zeuksen johdolla nämä kukistivat Kronoksen ja sulkivat hänet, sekä titaanit Tartarokseen. Siellä fuuriat eli raivottaret kiduttavat häntä ikuisesti.

118. Populismista 121008

Myrskynsilmässä on taas tungosta. Sinne näyttää ahtautuvan porukkaa aina silloin, kun kriisi uhkaa. Ehkä ihmiset etsivät sieltä rauhaa. Sanotaanhan, että mitä rajumpi tornado on syntymässä sitä suurempi ja rauhallisempi silmä sillä on. Siellä saattaa paistaa jopa aurinko, vaikka tuhoisat tuulet kiertävät rajulla vauhdilla kehää.

Hyvin harva ihminen lienee tallustellut myrskyn silmässä. Konkreettisesti. Omilla jaloillaan. Useampi on ehkä katsellut sitä korkealta satelliitin kiiluvan silmän avulla. Vielä useammat ovat retkeilleet siellä mielikuviksensa siivillä.

Kuten Olli Rehn, talouskomissaari. Tai Henning Mankelin roolihahmot Kurt Wallader ja Martin Beck.

Poliittinen populismi pilkkaa eliittiä ja kiihottaa kansaa. Sen ruokahalu on sitä suurempi mitä syvemmästä kriisistä on kysymys.

"Tavalliset ihmiset" nostivat Adolf Hitlerin valtaan ja pitivät hänet siinä asemassa siihen saakka kun luurangoiksi laihtuneet "kansan viholliset" pääsivät vapaiksi keskitysleireiltä.

Tavallisen kansan populuksen edustajat ovat historian kuluessa usein vääntyneet hirviöiksi eri puolilla maapalloa.

Yksi tämän tuhoisan kierteen monista historioista on kerrottu Stéphane Courtoisin et. kumpp. teoksessa "Kommunismin musta kirja".

Pelkään pahoin, että  se porukka, joka on nyt ahtautumassa myrskynsilmään, kulkee samoissa jalanjäljissä.

Kun joku esiintyy "aitosuomalaisena" tai "perussuomalaisena", oma varoituslamppuni syttyy.

Populismille on ominaista esittää "ohjelmansa" yksinkertaisten, tunnepitoisten lauseiden tai huudahduksen muodossa. "Kyllä kansa tietää" tai "Nyt tuli jytky".

Aatepolitiikan tutkijat korostavat, ettei populismi ole mikään ideologia, vaikka se yrittää luoda itsestään kuvan vaihtoehtona "vanhoille puolueille" siis vaihtoehtona vasemmistolle ja oikeistolle.

Tässä mielessä "keskitie", jolle on muodostunut paha liikennetungos, on perusluonteeltaan pelkistettyä populismia.

Tähän ruuhkaan toi oman hajunsa Risto Volanen, joka kommentoi Olli Rehnin uutuuskirjaa ”Myrskyn silmässä - Eurokriisistä eteenpäin” (Otava 2012): "Keskustan selkeästi argumentoidun suomalaisen realismin linjan niputtaminen kaikkea vastustavaksi populismiksi on yllättävää."

Populismia on vaikea perustella järkevillä argumenteilla.

"Suomalainen realismi" kiteytyy R. Volasen suussa lauseeksi "Tästä eteenpäin jokainen syö omaan laskuunsa". Se vaikuttaa hyvin järkevältä. Se uppoaa kansaan, joka tietää paljonko omassa lompsassa on kulloinkin rahaa. Mutta perimmältään se on aivan yhtä järkevä kuin Veikko Vennamon iskulause "kyllä kansa tietää".

Kilpailu populistisilla iskulauseilla on vaarallista.

Amerikkalaiset "teekutsut" ja Kokoomuksen "Toivo" ja "Työväenpuolue" kuuluvat tähän sarjaan.

Ne sopivat poliittisen konservatismin ideologiaan yhtä hyvin kuin eau de cologne lihapullakastikkeeseen.

Joka tapauksessa pidin Risto Volasen historiallisesta perspektiivistä: 
"EU:n kehittämisessä oli alun perin virhe luulla, että 30-vuotisen sodan seurauksena vuonna 1648 syntynyt Westfalenin valtio sulaisi pois EU:n komission ja parlamentin tieltä."

Onkohan tässä se "valuvika", josta on puhuttu jo vuosikausia?

Aikoinani yritin vakuutella, ettei sutta pitäisi päästää vapaaksi. Silloin tarkoitin sudella "vapaata markkinataloutta". Nyt se on saanut jolkutella ihan vapaasti sen jälkeen, kun Berliinin muuri murtui. Siitä alkaa olla jo kohtuuttoman pitkä aika.

Puheet rahoitusmarkkinaverosta ja veroparatiisien sulkemisesta tuntuvat luonnollisilta ja järkeviltä jatkeilta sekä "Susiko vapaaksi"- keskustelulle että "Westfalenin valuvian" korjaamiselle.

Toivottavasti tämä keskustelu purkautuu ulos myrskynsilmästä tai jää  ainakin henkiin, jos/kun myrsky laantuu.

117. Musta Mannerheim 2-osa 121002

Kirjoitan tätä yksin. En tarvitse tähän Viljo Vähäsen apua. Olen tullut kotiin Suomalaisen klubin kirjaillasta, jossa Sofi Okaanen oli vieraana. Kello on pitkästi yli puolen yön. Mutta Sofista ja linnuista en nyt sano mitään. Sen sijaan palaan teemaan, josta kirjoitin aikaisemmin (ks 106. Musta Mannerheim 120816).

Sitä ennen haluan sanoa teille, jotka mahdollisesti luette tätä, muutaman asian:

(1) Olen nyt kirjoittanut 116 postausta (Unski Hämäläisen erinomainen termi) blogiini. Yhtään kommenttia en ole saanut. Se on suurenmoinen asia, vaikka se saattaa olla ristiriidassa sosiaalisen median (Google, Twitter, Facebook ym) periaatteiden kanssa. Lukijoikseni ovat ilmoittautuneet Lefa  ja Pauli. (Aivan alussa töhersin itseni sille listalle, enkä tiedä, kuinka saisin nimeni sieltä pois.) Se on hyvä. Muita nimiä ei  sinne tarvitse ilmaantua. En halua ajautua siihen debattikierteeseen, jossa huomaan joidenkin blogistien (Kemppinen, J. Virolainen) olevan.

(2) Pitäkää siis pintanne. Linjanne. Älkää vastatko minulle eikä Viljolle. Please. Minä en lähde siihen leikkiin.

(3) Blogini on liite päiväkirjaani, jota olen pitänyt syksystä 1983 lähtien. Joka päivä. Siihen merkitsen myös tämän postauksen.

Mutta siis Mustasta Mannerheimista. Toistamiseen.

Katsoin netistä suoran lähetyksen Bio Rexistä ja sen jälkeen Strada-ohjelman. Näin vain pienen ruudun tietokoneellani (samanlaisen jolta seurasin osan Maj Lind-kilpailusta). Tässä kommenttini:

(1) Sydämellinen, kaunis, herkkä filmi. Teksteissä syvää inhimillisyyttä.

(2) Päähenkilö (maskeerattu arpinaamaiseksi, ontuvaksi mieheksi) ei tietenkään ollut "meidän Marski", vaan siinä kulttuurissa elävä, sympaattinen mies, joka joutui kantamaan suuren rakkautensa romahduksen raskasta taakka läpi koko sotilaallisen elämänuransa.

(3) Tarinan kertoja (hieman pelottavaksi maskeerattu isoisä) ja lapset, jotka häntä kuuntelivat, olivat - mikäli oikein ymmärsin - aito osa sikäläistä tarinankertomiskulttuuria, enkä laisinkaan ymmärrä niitä hienohipiäisiä kommentaattoreita, jotka taivastelivat Strada-ohjelmassa, etteivät lapset muka jaksa kuunnella tuollaisia jorinoita. Vain läpeensä   tönkkösuolattu ihminen voi sanoa tuollaisia typeryyksiä

(3) Filmi ei vähimmässäkään määrin tahraa tai sumenna Suomen Marsalkka C.G.E. Mannerheimin uraa tai mainetta.

(4) Hiljentykää ja katsokaa se filmi, kun se tulee Yleisradion kanavilta.

Ajatelkaa. Eihän se ole meistä pois. Vaan meille lisää.

Käyn rauhallisin mielin nukkumaan.