Oltiin Viljon
kanssa tänään Pataässän aamukaraokessa. Siitä riittäisi kerrottavaa koko
päiväksi. Mutta kun menimme kuuntelemaan kansan ääntä vaalitaistelun viimeisenä
päivänä, jätämme aiheen johonkin myöhäisempään postaukseen. Tosiasiassa emme
kuulleet sanaakaan kunnallisvaaleista, vaikka äänestys alkaa huomenna. Joku
ehdokas saattoi kyllä istua sisällä tuppisuuna, krapulaansa parantamassa, mutta
häntä tuskin nähdään pääkaupunkiseudun valtuustoissa.
Johtopäätöksemme
oli selvä. Olimme tulleet väärään paikkaan mutta emme väärään aikaan.
Se ei haitannut.
Riitti, että Viljo Vähäsellä oli viimeisin Suomen Kuvalehti mukanaan
(nyrkissään, rullalle puristettuna). Hän oli jo eilisiltana soittanut ja
halunnut välttämättä puhua vääristä hälytykistä. En oikein ymmärtänyt, mutta en nikotellut hetkeäkään, kun hän
ehdotti tapaamista Pataässässä klo 9.01 (tasan). Ajattelin kyllä, ettei siellä
keskustelusta mitään tulisi, kun karaoke pauhaisi täysillä.
Olin väärässä.
"Tässä on
kolme juttua, jotka panivat hälytyskelloni soimaan", Viljo aloitti.
"Yksi on pääkirjoitus, toinen improbatur-tarina ja kolmas Rislakin
artikkeli Kuuban-kriisistä. Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa
eivätkä liity pätkääkään kunnallisvaaleihin. Ne vaalit voidaan unohtaa."
- Ei nyt
sentään, protestoin. - Kyllä minä menen huomenna äänestämään, vaikka valitsen -
ensimmäistä kertaa - ehdokkaani vasta äänestyskopissa.
En jätä tyhjää
lippua enkä piirrä kuvia. Joku numero siihen tulee. Mutta muun voin kyllä unohtaa.
En katsonut ainuttakaan debattia. Perässähiihtäjän keskusteluja sentään
vilkaisin. Siinä kaikki.
"Oukei.
Vedän tuon takaisin. Minä kyllä seurasin ihan tarkasti kaiken mahdollisen.
Kävin puolueiden kojuillakin ja Hesarin torilla. Katsoin kaikki puoluejohtajien
debatit. Mutta huomenna minä nukun - ensimmäistä kertaa molemmissa elämissäni.
Haluan kokea, miltä sen tuntuu ... "
- Hyväksyn.
Suomi on vapaa maa. Äänestämättä jättäminenkin on luvallista. Sekin on
kannanotto ... mutta niistä hälytyskelloista."
"Pääkirjoituksessa
T.Ruokanen julistaa kuin pappi konsanaan, että Herätkää unesta! Hänen
mielestään Suomen tappio 131-62 oli ulkoministeri Erkki Tuomioja syytä ja sen
vuoksi ulkoministerin tulee vaihtua - "mielellään nyt heti eikä vasta
keväällä". Se on väärä hälytys numero yksi. Siinä näkyy häivähdys
punaista. Se on häikäissyt pääkirjoittajan, jolle turvallisuusneuvoston paikan
menetys oli niin suuri pettymys, että hänen oli pakko turvautua minän puolustuskeinoista
vaarallisimpaan eli projektioon. "Siinä ahdistavana
tai ei-hyväksyttynä koettu tiedostamaton impulssi tai piirre heijastetaan
toiseen ihmiseen" (ks. vaikkapa Google". Taustalla tässä häämöttää katkeruus siitä, ettei nykyinen ulkoministeri
ole nostanut Katajanokan pääkonttorin katolle Naton sinivalkoista lippua
liehumaan. Suomenkin virallisessa lipussa on sentään punaistakin väriä
näkyvissä."
- Aika rankasti
sanottu. Mutta mikä on se toinen. Improbatur?
"Yliopistouudistus,
josta Tuomo Lappalainen kirjoittaa otsakkeella Cum laude improbatur. Ehkä hän leikittelee tässä tietoisesti
latinan kielellä. Se on väärä hälytys numero 2. Ei pitäisi leikitellä vakavalla
asialla, jos ei osaa. Mitä kirjoittaja tarkoittaa sillä että hän hyväksyy
tuoreimman yliopistouudistuksen arvosanalla "kiitosten kera hylätään".
Onhan se tietysti ilkeästi sanottu, jos se oli tarkoitus. Mutta mikä
"hyväksyjä" SK on! Ensin
kirjoittaja ihastelee sarkastisesti pääministeri Kataisen (kok)
"fantastista uudistusta" ja sitten ottaa selkänojakseen kaksi
vasemmistopoliitikkoa, Arhinmäen (vas) ja Viitasen (sdp). Vain ohimennen hän huomauttaa,
että selvitys uudistuksen vaikutuksista on parhaillaan käsiteltävänä eduskunnan
sivistysvaliokunnassa. Asia on siis keskeneräinen. Asiantuntijalausunnot
(professoriliitto ja tieteentekijät) on annettu, mutta valiokunnan mietintö ei
ole valmis. Mistä SK:lla nyt tällainen hirmuinen kiire vetää välistä! Haluaako
lehti todella palata vanhojen hyvien aikojen professoridiktatuuriin? Eikö olisi parempi odottaa, minkä painon
eduskunta antaa valiokunnassa kuultavina olleiden todellisten eturyhmien
yhteiselle tavoitteelle, että "kaikkia henkilöstöryhmiä edustavien
kollegioiden asemaa vahvistetaan."
- Ja se kolmas.
Minusta Jukka Rislakin artikkeli Vaarallinen
päivä oli erinomainen. Kyllä maailma oli vuonna 1962 todellakin ydinsodan
partaalla.
"Niin oli.
Sen suhteen eivät hälytyskellot kuitenkaan enää soi. Se on mennyttä aikaa.
Historiaa. Tässä ei olekaan itse asiassa kysymys väärästä hälytyksestä, vaan
siitä, että Rislakin artikkeli tultaisiin piakkoin ampumaan alas vääränä
hälytyksenä. Sehän vetää mattoa alta niiltä suomalaisilta historioitsijoilta,
jotka ovat kivenkovaan väittäneet, että vuoden 1961 noottikriisi oli Kekkosen
tilaustyö, suomettumisen kukkanen. Ja että sillä Neuvostoliitto halusi
varmistaa UKK:n ensimmäisen uudelleenvalinnan. Moni on tullut autuaaksi siinä
uskossa. SK:n artikkelista saa kyllä aivan toisen käsityksen tästä asiasta. Tässä
artikkelin ydinlause: "Kriisiryhmä piti valkoisessa talossa, kokouksia,
joissa Kennedy pohti myös Suomen asemaa. Hän huomautti, että samoin kuin USA ei
voi hyväksyä vihamielistä naapuria Kuubassa, ei myöskään Neuvostoliitto sallisi
vihamielisten voimien tulla valtaan naapurimaassaan." En epäile, etteikö
rautkllioilla & Co olisi ollut tietoa tällaisista keskusteluista, mutta
heidän virheensä oli siinä, etteivät he osanneet lukea amerikkalaista tekstiä,
vaan kompastuivat kekkosvihaansa. Sillä taas on omat syynsä, mutta niillä ei
ollut maailmanpolitiikan kanssa mitään tekemistä. Nyt odotan siis väärää
hälytystä tuosta linnakkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti