lauantai 27. lokakuuta 2012

122. Vääriä hälytyksiä 121027


Oltiin Viljon kanssa tänään Pataässän aamukaraokessa. Siitä riittäisi kerrottavaa koko päiväksi. Mutta kun menimme kuuntelemaan kansan ääntä vaalitaistelun viimeisenä päivänä, jätämme aiheen johonkin myöhäisempään postaukseen. Tosiasiassa emme kuulleet sanaakaan kunnallisvaaleista, vaikka äänestys alkaa huomenna. Joku ehdokas saattoi kyllä istua sisällä tuppisuuna, krapulaansa parantamassa, mutta häntä tuskin nähdään pääkaupunkiseudun valtuustoissa.

Johtopäätöksemme oli selvä. Olimme tulleet väärään paikkaan mutta emme väärään aikaan.

Se ei haitannut. Riitti, että Viljo Vähäsellä oli viimeisin Suomen Kuvalehti mukanaan (nyrkissään, rullalle puristettuna). Hän oli jo eilisiltana soittanut ja halunnut välttämättä puhua vääristä hälytykistä. En  oikein ymmärtänyt, mutta en nikotellut hetkeäkään, kun hän ehdotti tapaamista Pataässässä klo 9.01 (tasan). Ajattelin kyllä, ettei siellä keskustelusta mitään tulisi, kun karaoke pauhaisi täysillä.

Olin väärässä.

"Tässä on kolme juttua, jotka panivat hälytyskelloni soimaan", Viljo aloitti. "Yksi on pääkirjoitus, toinen improbatur-tarina ja kolmas Rislakin artikkeli Kuuban-kriisistä. Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa eivätkä liity pätkääkään kunnallisvaaleihin. Ne vaalit voidaan unohtaa."

- Ei nyt sentään, protestoin. - Kyllä minä menen huomenna äänestämään, vaikka valitsen - ensimmäistä kertaa - ehdokkaani vasta äänestyskopissa.
En jätä tyhjää lippua enkä piirrä kuvia. Joku numero siihen tulee. Mutta muun voin kyllä unohtaa. En katsonut ainuttakaan debattia. Perässähiihtäjän keskusteluja sentään vilkaisin. Siinä kaikki.

"Oukei. Vedän tuon takaisin. Minä kyllä seurasin ihan tarkasti kaiken mahdollisen. Kävin puolueiden kojuillakin ja Hesarin torilla. Katsoin kaikki puoluejohtajien debatit. Mutta huomenna minä nukun - ensimmäistä kertaa molemmissa elämissäni. Haluan kokea, miltä sen tuntuu ... "

- Hyväksyn. Suomi on vapaa maa. Äänestämättä jättäminenkin on luvallista. Sekin on kannanotto ... mutta niistä hälytyskelloista."

"Pääkirjoituksessa T.Ruokanen julistaa kuin pappi konsanaan, että Herätkää unesta! Hänen mielestään Suomen tappio 131-62 oli ulkoministeri Erkki Tuomioja syytä ja sen vuoksi ulkoministerin tulee vaihtua - "mielellään nyt heti eikä vasta keväällä". Se on väärä hälytys numero yksi. Siinä näkyy häivähdys punaista. Se on häikäissyt pääkirjoittajan, jolle turvallisuusneuvoston paikan menetys oli niin suuri pettymys, että hänen oli pakko turvautua minän puolustuskeinoista vaarallisimpaan eli projektioon. "Siinä ahdistavana tai ei-hyväksyttynä koettu tiedostamaton impulssi tai piirre heijastetaan toiseen ihmiseen" (ks. vaikkapa Google". Taustalla tässä häämöttää katkeruus siitä, ettei nykyinen ulkoministeri ole nostanut Katajanokan pääkonttorin katolle Naton sinivalkoista lippua liehumaan. Suomenkin virallisessa lipussa on sentään punaistakin väriä näkyvissä."

- Aika rankasti sanottu. Mutta mikä on se toinen. Improbatur?

"Yliopistouudistus, josta Tuomo Lappalainen kirjoittaa otsakkeella Cum laude improbatur. Ehkä hän leikittelee tässä tietoisesti latinan kielellä. Se on väärä hälytys numero 2. Ei pitäisi leikitellä vakavalla asialla, jos ei osaa. Mitä kirjoittaja tarkoittaa sillä että hän hyväksyy tuoreimman yliopistouudistuksen arvosanalla "kiitosten kera hylätään". Onhan se tietysti ilkeästi sanottu, jos se oli tarkoitus. Mutta mikä "hyväksyjä" SK on!  Ensin kirjoittaja ihastelee sarkastisesti pääministeri Kataisen (kok) "fantastista uudistusta" ja sitten ottaa selkänojakseen kaksi vasemmistopoliitikkoa, Arhinmäen (vas) ja Viitasen (sdp). Vain ohimennen hän huomauttaa, että selvitys uudistuksen vaikutuksista on parhaillaan käsiteltävänä eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Asia on siis keskeneräinen. Asiantuntijalausunnot (professoriliitto ja tieteentekijät) on annettu, mutta valiokunnan mietintö ei ole valmis. Mistä SK:lla nyt tällainen hirmuinen kiire vetää välistä! Haluaako lehti todella palata vanhojen hyvien aikojen professoridiktatuuriin?  Eikö olisi parempi odottaa, minkä painon eduskunta antaa valiokunnassa kuultavina olleiden todellisten eturyhmien yhteiselle tavoitteelle, että "kaikkia henkilöstöryhmiä edustavien kollegioiden asemaa vahvistetaan."

- Ja se kolmas. Minusta Jukka Rislakin artikkeli Vaarallinen päivä oli erinomainen. Kyllä maailma oli vuonna 1962 todellakin ydinsodan partaalla.

"Niin oli. Sen suhteen eivät hälytyskellot kuitenkaan enää soi. Se on mennyttä aikaa. Historiaa. Tässä ei olekaan itse asiassa kysymys väärästä hälytyksestä, vaan siitä, että Rislakin artikkeli tultaisiin piakkoin ampumaan alas vääränä hälytyksenä. Sehän vetää mattoa alta niiltä suomalaisilta historioitsijoilta, jotka ovat kivenkovaan väittäneet, että vuoden 1961 noottikriisi oli Kekkosen tilaustyö, suomettumisen kukkanen. Ja että sillä Neuvostoliitto halusi varmistaa UKK:n ensimmäisen uudelleenvalinnan. Moni on tullut autuaaksi siinä uskossa. SK:n artikkelista saa kyllä aivan toisen käsityksen tästä asiasta. Tässä artikkelin ydinlause: "Kriisiryhmä piti valkoisessa talossa, kokouksia, joissa Kennedy pohti myös Suomen asemaa. Hän huomautti, että samoin kuin USA ei voi hyväksyä vihamielistä naapuria Kuubassa, ei myöskään Neuvostoliitto sallisi vihamielisten voimien tulla valtaan naapurimaassaan." En epäile, etteikö rautkllioilla & Co olisi ollut tietoa tällaisista keskusteluista, mutta heidän virheensä oli siinä, etteivät he osanneet lukea amerikkalaista tekstiä, vaan kompastuivat kekkosvihaansa. Sillä taas on omat syynsä, mutta niillä ei ollut maailmanpolitiikan kanssa mitään tekemistä. Nyt odotan siis väärää hälytystä tuosta linnakkeesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti