157. Fellmanin pelto

Performanssi on taidemuoto siinä missä sinfoniakonsertti, teatteri, ooppera, taidenäyttely tai vaikkapa maraton. Se voi olla liikkuvaa tai paikallaan jököttävää. Siinä voi olla mukana vain yksi ihminen tai satatuhatta. Siihen voi kuulua mitä tahansa musiikkia tai ei yhtään mitään.

Performanssi on tarina. Se on visio menneestä, nykyhetkestä tai huomisesta. Sen tarkoitus on sama kuin taideteoksella yleensä. Pysähdyttää. Panna ajattelemaan. Se voi onnistua tai epäonnistua. Värit voivat syttyä tai sammua.

Ensi sunnuntaina (28.4.2013) esitetään Lahdessa performanssi, johon minäkin voisin Viljo Vähäsen kanssa osallistua. En vain katsojana, vaan näyttelijänä. Olisihan se meille molemmille uusi kokemus.

Mutta itse en ehdi osallistumaan. Viljosta en tiedä. Hän kun pystyy liikkumaan kevyesti kaikkien rajojen yli ja esteiden läpi. Ja, kuten jo tiedämme, ajassa eteen tai taaksepäin.

Viljo voisi siis mennä joko Fellmanin kartanoon (1898) tai Fellmanin pellolle (1918) taikka Fellmanin puistoon (2013). Tai jos hän haluaisi olla kaikissa yhtäaikaisesti, sekin häneltä kävisi päinsä. Viljolle aika ei ole mikään este. Hän tietää, että avaruus on aikaa täynnä.

Felmannin pellon performanssiin osallistuu 22 000 näyttelijää, joista 120 valitaan apulaisohjaajiksi. Tapahtuma kuvataan 20 kameralla ja siitä valmistuu taide-elokuva, joka on samalla taiteilija Kaisa Salmen väitöskirja Aalto-yliopistossa.

Mukaan ovat jo ilmoittautuneet presidentti Tarja Halonen, ministeri Paavo Arhinmäki ja televisiodokumentalisti Mikko Kuustonen.

Haiskahtaa punaiselta?

Ei pitäisi haiskahtaa, vaikka aiheena on huhti-toukokuun 1918 improvisoitu vankileiri, johon koottiin yli 20 000 punaisten joukkojen sotilasta ja siviiliä.

Kysymys on performatiivisesta, historiallisiin tosiasioihin ankkuroituvasta muistomerkistä, taideteoksesta, jossa (ohjaajan mukaan) ”jokainen saa itse päättää, onko valkoinen, punainen tai ei kumpikaan” (Voima 3/2013, ”Tämä ei ole puisto”/Jari Tamminen).

Taideteoksen suunnittelua ja toteuttamista tukevat Suomen Kulttuurirahasto, Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK ja Samuel Huberin taidesäätiö.

Ymmärrän kyllä, että ohjaaja Kaisa Salmi on väitöskirjassaan tarttunut poliittisesti herkkään ja vaikeaan aiheeseen (kansalaissotaan, sisällissotaan, vapaussotaan). Se on toista kuin vilkkaiden kadunpätkien peittäminen ruohomatolla tai eduskunnan ja suurkirkon portaiden täyttäminen kukkasilla taikka muovivyöryn kasaaminen Kampin ostoskeskuksen ovelle.

Mutta eikö nyt voitaisi ajatella, että Lahdessa etsitään dramaattista synteesiä vuosikymmeniä vaivanneeseen repeytymään. Siltaa yli rotkon.

Felmannin pellon suuresta performanssista voi parhaimmillaan muodostua elävä taideteos, joka auttaa ymmärtämään ja hyväksymään sen, että elämä koostuu traagisista kokemuksista ja huvittavista komedioista, valoista ja varjoista.

Me Viljon kanssa toivoisimme, että kaikki ministerit voisivat osallistua Lahden performanssiin. Kutsu on kuulemma käynyt.

Kokoomuskin voisi jälleen kerran tunnustella, miltä tuntuu kävellä Pitkällä sillalla. Performanssissa vapaus ja vastuukin voivat saada uuden, virkistävän sävelasun.

Ei punaista, sinistä ja valkoista ole pakko sekoittaa keskenään. Väripaletillahan siitä tulee ankeata ruskeaa. Värit voivat aivan hyvin erottua kirkkaasti toisistaan – kuten trikolorissa.

Yhteishenki ratkaisee.