Puolustusvoimien Kuvakeskus on julkaissut 170
000 valokuvaa talvi- ja jatkosodasta. Se on valtava määrä. Sitä voidaan pitää
merkittävänä sotahistoriallisena urotekona, vaikka se jää tietenkin kauaksi
siitä ankarasta ja raskaasta todellisuudesta, jonka keskellä miehet, naiset ja
lapset joutuivat noina vuosina elämään.
On kummallista, että joskus tietyt asiat
tulevat esiin ikään kuin rypäleinä, ja sitten saattaa mennä vuosikausia,
etteivät samaiset asiat näyttäydy laisinkaan mielen maisemassa.
Sotamuistot ovat juuri sellaisia.
Kun edellisessä postauksessani (157. Fellmanin pelto
130422) sivusin kansalaissotaa, niin nyt sen rinnalle pompahtivat myöhempien
sotien kuvat, joista yksi näytti heti nousseen muita korkeammalle eli se
valokuva, jossa Hitler käy tervehtimässä Marskia tämän syntymäpäivänä.
Ja
kuinka ollakaan. Omalle kirjoituspöydälleni tupsahti lähes samanaikaisesti
järkyttävä valokuva toisen maailmansodan loppuvaiheilta, heinäkuuta 1944.
Sitä
ei oltu kuitenkaan otettu Suomesta, vaan aivan toiselta rintamalta. Hetkestä,
jolloin natsit pitivät vielä Etelä-Ranskaa, Nizzaa, hirvittävässä
puristuksessaan. Kuva esittää kahta vastarintaliikkeen aktivistia, Séraphin
Torrinia ja Ange Grassia, jotka natsit hirttivät Place Massenassa, Nizzan
keskustassa, ja jättivät vuorokaudeksi roikkumaan niskat vääntyneinä. – Karmea
kuva, kun siinä kiertelee miesparkojen ympärillä laumoittain uteliaita
töllistelemässä.
Sodan
julmuutta on vaikeaa peittää, vaikka pahimmat kuvat karsittaisi pois, kuten talvi-
ja jatkosotien kuvakertomuksessa lienee tehty.
Kun
keskustelimme Viljo Vähäsen kanssa tuoreeltaan uusimman kuvamateriaalin
herättämistä tunnelmista, hän sanoi saaneensa viime yönä valmiiksi uusimman
novellinsa, jonka virikkeenä oli kuulemma ollut Place Massenan murhenäytelmä.
Tarina oli rullalla hänen kädessään, kun hän rimpautti aamulla ovikelloani.
Tässä
se on kokonaisuudessaan.
Lyonin
kaksoset
7.7.1944 Place Massenan toisessa kerroksessa
Seisoin avoimen ikkunan
ääressä. Oli helteinen iltapäivä. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta,
mutta onneksi kävi pieni tuulenvire. Kadulta kuului hälinää. Ihmisiä on
valtavasti, mutta näin vain heidän päitään, hattuja, lakkeja puseroita,
paitoja, koska olimme toisessa kerroksessa.
Vastapäisessä ikkunassa,
kadun toisella puolella, näin Paulinen. Hänellä oli iso punainen rusetti,
minulla oli sininen. Siitä meidät erotti, ei juuri muusta. Olimme kaksosia.
Identtisiä. Niin äiti oli kertonut. Piti olla joku merkki, että vieraat
erottivat meidät. Äiti kyllä tiesi.
Isoisäni – me sanottiin häntä
Granpaksi – seisoi takanani. Hän oli melkein kiinni minussa ja piti vasenta
kättään ikkunalaudalla. Se tuntui jotenkin turvalliselta. Hänellä oli musta
puku päällään.
Näin, että Paulinen takana
seisoi isoäitimme, Granma. Hänelläkin oli musta, pitkähihainen leninki yllään.
Äiti ja isä olivat
”matkoilla”. Niin meille oli kerrottu jo monena, monena päivänä. Emmekä me
kyselleet, että missä he olivat ja miksi. Meille riitti, että Granpa ja Granma
sanoivat niin.
Tänään meillä oli Paulinen
kanssa syntymäpäivä. Täytimme kymmenen vuotta. Se tuntui aika juhlalliselta,
koska saimme ensimmäistä kertaa istua pitkässä pöydässä lounaalla aikaihmisten
kanssa. Granpa istui toisessa päässä ja Granma toisessa. Vieraan näköisiä,
vanhoja ihmisiä oli pöydän ympärillä. Me istuimme Paulinen kanssa vastakkain,
keskellä. Ketään kavereistamme ei ollut mukana. Se tuntui oudolta, mutta ei me
kysytty mitään. Caroline, meidän apulaisemme kierisi pöytää. Hän tarjosi
alkupalat, vihreää parsaa ja majoneesia, ensin meille ja vasta sitten Granmalle
ja Granpalle ja vieraille. Sitten syötiin kanakeittoa ja Nizzan salaattia.
Pääruokana oli jotakin uunilihaa. Hyvää se oli.
Granpa ja Granma ottivat
vieraiden kanssa kirkasta, vaaleanpunaista viiniä kristallilaseista. Se poreili
ja kuohui. Me joimme Paulinen kanssa mansikkamehua samanlaisista laseista.
A votre sante!
Kaikki nostivat lasinsa.
Kaikki olivat vakavia, melkein ilmeettömiä. Ei hymyä. Ei yhtään synttäri-iloa.
Mutta me emme kysyneet mitään. Ajateltiin, että se kuului asiaan. Että aikuiset
ovat sellaisia.
Aamulla Granpa oli kertonut
meille, että iltapäivällä saisimme katsoa kotimme ikkunoista, Place Masasenan
toisesta kerroksesta jotakin näytelmää. Sen esittäisivät kuulemma saksalaiset
sotilaat, joita oli joka paikka täynnä. Meidänkin ulko-ovellamme on seisonut
monen viikon ajan, yötä päivää joku sotamies aseensa kanssa. Joskus niitä on
ollut kaksi tai kolmekin. Aluksi vähän pelotti mennä niitten ohi, mutta eivät
ne meille mitään tehneet.
Nyt seisoin siis ikkunan
ääressä ja odotin näytelmän alkamista. Vähän jännitti, että mitä nyt tapahtuu.
Miksi saksalaiset? Mutta me
emme kysyneet sitäkään. Olimme tottuneet siihen, että kysymyksiä oli turha
esittää.
Achtung!
Huuto kajahti jostakin
ikkunan alta. Hurjan kova huuto. Hälinä lakkasi heti. Kaikki kadulla liikkuneet
pysähtyivät paikoilleen. Tunsin, kuinka Granpan oikea käsi laskeutui
varovaisesti olkapäälleni. Pauline oli juuri nostamassa kättään vilkuttaakseni
minulle, mutta Granma painoi sen alas.
Kadulle, ihmisten keskelle,
työntyi kuorma-auto. Kaikki väistivät sitä. Se pysähtyi keskelle katua,
keskelle Avenue Jean Médecinia, joka kulki kotitalomme halki.
Lavalla oli sotilaiden
ympäröimänä kaksi miestä. Siviiliasuisia. Molemmilla tumma pikkutakki. Toisella
vaaleat kesähousut, toisella tummanvihreät samettihousut. Kengät oli selvästi
kiillotettu aamulla. Näyttivät aika aikuisilta, mutta selvästi nuoremmilta kuin
meidän isämme.
Heidän kätensä oli sidottu
köydellä selän taakse.
Miksi? Ei ollut aika ajatellakaan
kysymystä.
Auto peruutti viistosti kadun
vastakkaiselle puolelle, sinne missä Pauline ja Granma olivat. He eivät
varmaankaan nähneet, mitä auton lavalla tapahtui.
Mutta minä näin.
Yksi sotilaista pujotti
valkohousuisen miehen kaulaan mustaksi rasvatun köyden silmukan ja kiristi sen
tiukalle. Mies ei tehnyt vastarintaa eikä se varmaan olisi ollut
mahdollistakaan, kun hänen kätensä oli sidottu selän taakse ja kun aseet
kääntyivät hänen suuntaansa. Sitten
sotilas otti köyden toisen pään käteensä ja sitoi sen kotimme seinässä olevan
isokokoisen katulyhdyn jalkaan ja työnsi valkohousuisen miehen lähelle
kuorma-auton lavan takareunaa.
Achtung!
Auto nytkähti eteenpäin. Mies
horjahti reunan yli ja jäi roikkumaan köydestä ilmaan. En kuullut mitään. En yhtään mitään. Valkoiset housut
heilahtivat muutaman kerran edestakaisin. Ja pysähtyivät. Jalkateristä jäi
kadun pintaan vähän alle metrin matka.
Tässäkö se näytelmä, jonka
Granpa lupasi meille lounaalla?
En kysynyt mitään. En senkään
jälkeen, kun Granpa nosti minut syliinsä ja painoi poskensa poskeani vasten.
Hänen silmänsä peittyivät
kyyneliin. Minäkin itkin.
Varmaankin Pauline ja Granma
näkivät saman ”näytelmän” omasta ikkunastaan. Varmaan hekin itkivät.
Istuin Granpan sylissä, kun
Granma ja Pauliina tulivat tälle puolelle. Heillä oli itkettyneet silmät. Hekin
olivat siis nähneet natsien ”näytelmän”.
He olivat joutuneet
kävelemään kadun yli ja nähneet silloin myös meidänpuoleisen ”näytelmän”
lopputuloksen.
Valkohousuinen mies ja
samettihousuinen riippuivat niskat vääntyneinä katulampuista.
Pauline ryntäsi minua kohti.
Heittäydyimme toistemme kaulaan. Myös Granpa ja Granma kietoutuivat toisiinsa.
Ja itkivät.
Kesti pitkään, toivottoman
pitkään, ennen kuin kukaan meistä sai sanaa suustaan.
Lopulta Granpa aloitti.
”Tämä on hirveä asia. Minun
oli pakko luvata saksalaisille, etten kerro teille mitään ennen
hirttotuomioiden täytäntöönpanoa. He uhkasivat lähettää meidät keskitysleiriin
ellemme paljastaisi, missä vanhempanne ovat. Eivätkä he uskoneet, kun sanoimme,
ettemme me sitä tiedä. He ovat vain matkustaneet jonnekin. Nyt se on ohi ja
voin siis puhua. Olette nähneet vartiosotilaat meidän ulko-ovellamme. Olemme
nyt Gestapon panttivankeja. Näytelmä, josta puhuin teille lounaalla (se oli
kamalaa) sinetöi tilanteen lopullisesti. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin
totella. Hei eivät päästä meitä pois tästä vankilasta.”
Sitten Granpa kertoi, mitä
oli tapahtunut.
”Kun Jérôme ja Matilde
pääsivät ystäviemme avustukselle karkuun ja hävisivät maan alle – he ovat nyt
turvassa jossakin paikassa, jota minäkään en tiedä – natsit päättivät kostaa
meille. Ne julmurit ottivat teidät kohteiksi. Yritimme Granman kanssa
vastustaa. Sanoimme, että tehän olette vielä pikku lapsia, lapsukaisia. Ette te
ole tehneet mitään pahaa kenellekään. Ette te ole syyllisiä. Mutta mikään ei
auttanut. He uhosivat, että lapsienkin on opittava tietämään, ettei saksalaisia
voi kukaan voittaa. He huusivat heil Hitleriä ja määräsivät, että meidän on
tuotava lapset ikkunaan tasan kello viisitoista, niin että te varmasti näette
kaiken läheltä. Ja sitten joku heistä keksi, että puhutaan näytelmästä. Se oli
todella sairasta. Mutta minkäs auttoi. He olivat saaneet kiinni kaksi entistä
lyseolaista, jotka olivat yrittäneet estää kasinon purkamisen. He tarvitsimme
rautaa tykkeihisä. Niin he sanoivat. Vastarintaliikkeemme miehistä he päättivät
tehdä esimerkin kaikille nizzalaisille …”
Granma jatkoi: ”Minä tunsin
hyvin heidät. He olivat entisiä oppilaitani. Mukavia poikia. Séraphin Torrin ja
Ange Grassi ovat nyt taivaassa. Mutta minä olen syvästi järkyttynyt ja
surullinen. En voi koskaan antaa anteeksi heille …”
”Ja mikä kauheinta. He ovat
päättäneet jättää poikaraukat riippuman yhdeksi vuorokaudeksi meidän ikkunamme
alle … Rauha heidän sieluilleen.”
Onneksi isä ja äiti ovat
turvassa. Mutta kyllä minua kävi Granpa’ta ja Granma’ta sääliksi. He olivat
uhranneet koko elämänsä Nizzan hyväksi. Heille Nizza on sydän, kallein aarre.
Tiesin kyllä, että he olivat hyvin rikkaita ja että heidän sukujuurensa ulottuivat
vuosisatojen taakse. Siitä meille oli kerrottu pienestä pitäen. Joku Napoleonin
kolmestatoista lapsesta oli heidän esi-isänsä ja Granpa oli mukana joissakin
suurissa talousympyröistä, joista minä en ymmärtänyt mitään. Olivat he myöskin
uskovaisia, joten ”näytelmä” oli varmasti loukannut syvästi heidän tunteitaan.
Oli se minustakin aivan kamala. Meidän suvussamme oli katolilaisia ja
ortodokseja, joten me olimme tottuneet käymään molemmissa kirkoissa. Huomenna
menemme varmasti joukolla kirkkoon ja sytytämme tuohukset. Vartiosotilaat eivät
voi estää meitä. Tai minä alan kirkua niin, että koko kaupunki kuulee.
Nyt pitäisi unohtaa.
Mutta illalla, kun Granpa ja
Granma olivat jättäneet meidät kahdestaan omaan huoneeseemme, sytytimme
kynttilän ja vannoimme sen valossa, ettemme koskaan unohda Seraphinia ja Angea.
Emme koskaan.
9.11.1970 Le Grand Café de Lyonissa
Minun kenraalini kuoli eilen
aortanrepeämään maatilallaan Colombey-les-deux-Eglisessä. Siitä oli iso juttu
Nice-Matinin etusivulla. Siinä kerrottiin, että Ranskan viidennen tasavallan
presidentti oli määrännyt, että hänen hautajaisiinsa saivat osallistua - hänen
vaimonsa ja lastensa lisäksi -ainoastaan
Vapautuksen veljet les Compagnons de la Libération. Isäni
olisi varmaankin kuulunut heihin, jos olisi elänyt riittävän kauan sen
jälkeen, kun Charles de Gaulle karkotti natsit Nizzasta, mutta sitä päivää hän
ei koskaan nähnyt. Isäni ja äitini eivät palanneet kotikaupunkiinsa eikä heidän
kohtalostaan saatu mitään tietoa sodan jälkeenkään. Paha epäilys jäi kytemään.
Olimme jääneet Elisan kanssa orvoiksi.
Sotaorvoiksi. Meille määrättiin viralliseksi holhoojaksi joku kaukainen
sukulainen, pankinjohtaja, jota me emme edes tunteneet. Granpa ja Granma
kuolivat melkein perättäisinä päivinä 1950-luvun puolivälin tienoilla. Olemme
asuneet Elisan kanssa pitkään kaksistaan Place Massenan viidennessä
kerroksessa. Meillä on mahdottoman paljon tilaa. Paljon huoneita, iso keittiö
ja kaikki mukavuudet. Tauluja. Maljakoita. Matoja. Kotiapulainen. Siivooja. Me
olemme rikkaita. Hyvin rikkaita.
Aamulla klo 7.30 (tasan) laskeuduimme
alakertaan hissillä. Holvikäytävillä oli jo siihen aikaan täysi tungos. Ihmiset
kiirehtivät töihin. Meillä ei ollut kiirettä. Annoimme jokapäiväiset kolikkomme
Mimille, joka istui käytävän reunalla, selkä seinää vasten, kettuturkissaan ja
poltteli savukettaan pitkän holkin päässä. Hän silitteli kaninpoikastaan ja
kiitti ystävällisesti. Mimi oli meidän suojattimme. Holhoojamme oli suostunut
pyyntöömme, että hänelle maksettaisiin säännöllistä ”palkkaa”, mutta pidimme
tarkasti huolen siitä, ettei hän koskaan saanut tietää, mistä tai miten rahat
tulivat. Ne vain tulivat.
Pysähdyimme Séraphin Torrinin ja Ange
Grassin marmoristen muistolaattojen edessä ja kosketimme sanoja POUR AVOIR
RESISTE L’OPPRESSEUR HITLERIEN - jotta emme unohtaisi, kuka heidät tappoi
ja miksi vanhempamme olivat kadonneet.
Kävelimme käsikynkkää rue Massenaa ja rue
Francea pitkin Eglise St Pierre d'Arèneen, jonka ovet aukeavat aina kello
kahdeksalta, jolloin huopiin ja vanhoihin makuupusseihin kääriytyneet kulkurit,
joutuvat jättämään yösijansa kirkon rappusilla. Menimme oikeanpuoleisesta
ovesta sisään. Kastoimme sormenpäämme pyhitettyyn veteen ja teimme ristinmerkit
ennen kuin otimme telineestä kahden frangin hintaiset, pitkät tuohukset. Kaksi
kumpaisellekin. Sytytimme ensimmäiset tuohuksemme vuoronperään.
Painoin oman tuohukseni pronssisen Pyhän Pietarin jalkojen
juuressa olevaan piikkitelineeseen. Katsoin ylöspäin hänen jykeviä, juhlallisia
kasvojaan ja annoin silmäni levätä hänen vasemmassa kädessään, joka puristi
Taivasten Valtakunnan avainta. Laskin käteni Pietarin jalkaterälle, joka oli
hioutunut kirkkaaksi ja lausuin äänettömän rukouksen: ”Älä anna vihan palaa
mielessäni. Päästä minut koston ajatuksesta. Opeta minut unohtamaan.”
En tiedä, mitä Elisa sanoi painettuaan oman tuohuksensa
Pietarin piikkiin.
Pysähdyimme syvemmällä kirkossa myös Neitsyt Marian
värikylläisen patsaan edessä ja toistimme saman seremonian kuin Pietarille
ennen kuin istahdimme lyhyeksi hetkeksi rukouskappelin tuoleille. Vuosia sitten
ajattelin, että sen seinällä olevassa, kullatussa kirstussa säilytettäisiin
jotakin arvokasta pyhäinjäännöstä (ristin kappaletta, rautanaulaa tai
luunsirua), kunnes kerran olimme sattuneet Elisan kanssa paikalle, kun kirkkoherra
avasi kirstun omalla avaimellaan ja otti sieltä kaksi hostiaa, toisen itselleen
ja toisen vaimolleen. Sillä hetkellä se hieman kirpaisi sydäntäni, mutta kirvely haihtui pian pois,
kun selvisi, että roomalaiskatolisessa kirkossa ehtoollisleipää säilytetään jumalanpalvelusten
välisenä aikana tabernaakkelikaapissa.
Rue de Francelta kävelimme Joffrelle ja sitä pitkin Eglise Saint-Nicolas-et-Sainte-Alexandraan, koska
olimme sopineet jo vuosia sitten, että käymme aamukävelyillämme sekä
katolisessa että ortodoksisessa kirkossa. Juuri tänään, kenraali-presidentin ja
Vapaan Rankan sankarin muistopäivänä, se tuntui erityisen tärkeältä. Olihan
Hitlerin ranskalaisen nukkehallituksen sotaoikeus tuominnut hänet vuonna 1940
kuolemaan maanpetturuudesta syytettynä.
Olimme Elisan kanssa silloin jo kuusivuotiaita. Muistan hyvin,
kuinka syvästi Vichyn hallituksen päätös järkytti isääni ja äitiäni.
Minun sankarini selvisi natsien käsistä hengissä, mutta samat natsikädet
solmivat mustan hirttosilmukan vain muutamaa vuotta myöhemmin ”Place Massenan
näytelmän” uhrien Seraphin Torrinin ja Ange
Grassin kaulaan.
Älä anna
minun katkeroitua. Älä anna minun vajota koston kierteeseen.
Sytymme tuohuksemme Pyhän Äidin ikonille. Kirkko oli täynnä väkeä.
Suitsuke kirveli hieman silmiäni. Herra
armahda. Herra armahda. Elisa kävi suutelemassa ristiä. Minä en. Siinä
kulki meidän kohdallamme rajalinja katolisuuden ja ortodoksisuuden välillä. Ei
missään muualla.
Jatkoimme matkaamme Avenue Jean Médicinen suuntaan ja käännyimme
vasemmalle kohti Le
Grand Café de Lyonia. Avasin suuren lasioven ja astuimme sisään.
Patron. Le Grande
Noir, s’il vous plâit.
Olimme
valinneet punaviiniksemme Mustan Lampaan jo kesällä 1955, jolloin täytimme 21
vuotta. Ehkä päätökseemme vaikutti silloin se, että lemmikkikirjailijamme
Simenon oli juuri tuona kesänä palannut vaimonsa Denyse Ouimetin kanssa New
Yorkista Ranskaan ja asettunut asumaan Côte d’Azuriin. Meille George Simenon
oli jännittävä musta lammas. Olimme lukeneet kaikki hänen siihenastiset kirjansa.
Meillä
oli oma pöytämme, jonka Pierre, hovimestari varasi meille keskiviikkoisin. Hän
tiesi myös, että meille piti avata aina uusi pullo ja että me joisimme siitä
vain yhdet lasilliset. Loppu piti tarjota henkilökunnalle samana päivänä.
Siitäkin sovittiin jo aikoja sitten.
Pyysin,
että tänä päivänä lasit täytettäisiin piripintaan. Ja kun Pierre kohotti
kysyvästi toista kulmakarvaansa, vastasin että ”tänään me juomme minun
kenraalini muistoksi”.
Mutta
oli meillä toinenkin ajatus mielessä. Että tänään päättäisimme, millä tavalla
muistaisimme tulevina vuosina ”Place Massenan näytelmän” uhreja, kun siitä nyt
on kulunut jo vähän yli neljännes vuosisata. Millä tavalla viettäisimme
muistopäivän?
Olimme
keskustelleet asiasta jo monena vuotena. Aina se oli varjostanut päiväämme kuin
musta pilvi. Se oli syntynyt mielissämme sinä yönä, kun sytytimme kynttilän
Seraphinelle ja Angelle. Yksimielisyyteen emme olleet kuitenkaan päässeet.
Elisa
piti tiukasti kiinni silmä silmästä ja
hammas hammasta periaatteesta. ”Mieleni ei saa rauhaa ennen kuin näen
jonkun natsin roikkuvan hirressä”, hän oli toistanut aina, kun olimme päässeet
asiassa konkreettiseen tekoon asti. Hän ei halunnut käyttää sanaa kosto, mutta
sitähän se olisi käytännössä tarkoittanut. Minä taas ajattelin jotakin
symbolista elettä. Mielenosoitusta tai julkilausumaa, taikka adressia tai muuta
sellaista.
Jätimme
tälläkin kertaa asian hautumaan. Eihän meillä ollut mitään kiirettä. Olimme
loppujen lopuksi kovin erilaisia. Se alkoi näkyä vuosi vuodelta yhä selvemmin.
Elisa käytti maltillisia, vaaleita sävyjä vaatteissani. Minä pukeuduin
räiskyvämpiin väreihin. Minulle piti aina olla jotakin punaista tai sinistä.
Kirkasta.
Annoimme
asian levätä. Mutta aina, keskiviikkoisin, se palasi mieleemme, kun pyöritimme
kieltemme päällä Mustan Lampaan ensimmäisiä suullisia .
7.7.2013 Le Grande Café de
Lyonin terassilla
Garson, la même
chose.
Olimme
tulleet Madamen kanssa Église
Ste-Jeanne-d’Arcista, joka oli keväällä kuoriutunut rakennustelineistä ja
hohti valkoisena keskikesän auringossa. Istahdimme hetkeksi Avenue Borriglionen
varrella olevalle terassille ja otimme isot lasilliset La Mottea. Nyt istuimme
Le Grande Café de Lyonin terassilla.
Tarjoilija
toi toisen kierroksen talon punaviiniä.
Avenue Jean Medecin kuhisi
väkeä. Monoprixin ja Nicetoilen ovet kadun toisella puolella kävivät
vilkkaasti. Hämmästelimme sitä, että ihmisillä oli aikaa kuljeksia
keskikaupungilla, vaikka oli ihan tavallinen työpäivä. Mistä he kaikki tulivat?
Turisteja oli tietysti paljon, mutta eiväthän he yksin voineet täyttää vilkasta
kauppakatua. Kaupunki oli kyllä viimevuosina selvästi mustunut, kun Välimeren
yli oli saapunut yhä vain enemmän maahanmuuttajia. Mutta kyllä sekaan mahtui
tyypillisiä ranskalaisia, miehiä ja naisia. Ratikoita lipui kevyesti terassin
ohi molempiin suuntiin.
Á ta sante! Á la tienne!
Kilautimme kristallilaseja.
Loma Nizzassa oli juuri alkanut.
Ryhdyimme seuraamaan
tarkemmin ohikulkijoita. Terassi oli tupaten täynnä väkeä. Kuului ranskaa,
englantia, venäjää, mutta ei saksaa. Kiinalaisia, japanilaisia, korealaisia. Ei
niitä erota toisistaan. Minä sanoin löytäneeni ainakin kaksi kamelinsilmäistä
naista, mihin Madame vastasi nähneensä kolme vihikoiraa ja yhden buldogin.
Miehillä oli resuisia shortseja ja dongareita, mutta myös valkoisia
prässihousuja ja silkkipaitoja. Naisilla kevyttä röyhelöä, avokaulaisia toppeja
ja minihameita, jotka eivät jättäneet paljoa arvailunvaraan.
- Katsopas noita kahta
naista. Ne ovat varmasti sisaruksia, elleivät peräti kaksosia. Ovat niin saman
näköisiä ja kokoisia.
- Oui, sitä minäkin ajattelin, kun näin heidän tulevan Nicetoilen
suunnasta. Ne taitavat olla tulossa tänne. Jotenkin muistan, että ole nähnyt
heidät aikaisemminkin täällä terassilla tai tuolla sisällä.
- Niin saattaa hyvinkin olla.
- Muistan, että he kulkevat
aina käsikynkkää ja näyttävät juttelevan kovasti keskenään. Toisella on joku
kirkas kude päällään ja toinen on haalea kuin vanha räsymatto. Iäkkäitä he
näyttävät olevan. Vanhempia ainakin kuin me.
- Yes. Harmaita ovat …
mistähän he mahtavat juuri nyt keskustella? Se olisi hauska tietää. Ovat
varmasti syntyneet jo ennen sotia. Ehkä he ovat Nizzan kanta-asukkaita?
Pauline: Mustaa Lammastahan me taaskin otamme,
vaikka sopimuksemme kunniaksi Plan-de-Dieu sopisi ehkä paremmin.
Elisa: Pidetään vaan kiinni vanhasta. Pierre
saisi sätkyn, jos me vaihdettaisi viinimerkkiämme keskustelematta hänen
kanssaan.
Pauline: Se on totta. Mutta tärkeintä on, että
pääsimme lopultakin sopimukseen. Onhan sitä nyt jauhettu vuositolkulla. Hidastetaan
vähän askelta, jotta ehdimme kerrata lyhyesti asian ennen kuin menemme sisälle.
Kävellään vaikka Notre Damen rappusille saakka ja palataan sieltä takaisin.
Elisa: Tehdään niin.
- Eivät ne näytä tulevan nyt
tänne. Hidastivat askeleita, ikään kuin miettisivät jotakin.
- Eivät ne ainakaan kinastele
keskenään, vaan näyttävät pikemminkin sopuisilta. Taitavat mennä jonnekin
kauemmaksi.
- Joo, mutta olisipa todella
kiva tietää, mistä he juuri nyt puhuvat.
Pauline: Minä kertaan … Kun ensi kesänä
täytämme 80 vuotta, järjestämme performanssin, taideteoksen, jolla muistutamme
nizzalaisia Seraphinin ja Angen kohtalosta. Nykyään ihmiset kulkevat kuin
unessa marmorilaattojen ohi vilkaisematta edes niitä. Nyt on korkea aika
pysähdyttää heidät. Performanssi on siihen juuri sopiva väline.
Elsa: Aivan niin. Se oli sinun ehdotuksesi.
Kyllä siihenkin ytyä saadaan. Ihmiset takuulla pysähtyvät.
Pauline. Me emme tarvitse kuorma-autoa, kuten
natsi silloin. Mutta muuta rekvisiittaa kuitenkin. Ehkä jotakin musaakin, mutta
siitä ehdimme vielä päättää. Meillähän on tasan vuosi aikaa. Se tapahtuu siis
ensi kesänä heinäkuun seitsemäntenä, meidän synttäripäivänä. Emme tarvitse
ketään ammattiohjaajia, vaan osaamme kyllä tehdä kaiken itse.
Elisa: Se on tärkeää. Mutta musiikkia pitää
kyllä olla. Ei mitään marssilauluja, vaan jotakin kaunista klassista. Siellä
voisi soida vaikka Beethovenin viulukonsertto. Ikään kuin muistutukseksi, että
kyllä Saksasta paljon hyvääkin on tullut.
Pauline: Tarvitsemme kaksi tukevaa, matalaa
koroketta – ei mitään hirttolavan kokoisia - mutta sellaisiahan meillä on
kotonakin. Ei niitä tarvitse lähteä kauempaa etsimään. Sitten tarvitsemme
paksua köyttä. Sitä löytyy kyllä Lafayettesta. Sieltä saadaan myös tervaa,
jolla maalaamme sen mustaksi. Ehkä pannan muodon vuoksi myös vaseliinia. Kyllä
me osataan tehdä itse hirttosilmukkakin. Oikein kunnollinen. Etsitään malli
Googlesta. Lisäksi tarvitsemme - meille molemmille - silkkiset, vitivalkoiset viitat, jotka
ulottuvat maahan asti. Kaula-aukon pitää tietysti olla avara, että kaikki
näkevät köyden. Kenkiä emme tarvitse, koska on keskikesä.
Elisa: Ei todellakaan, vaikka sataisi
kaatamalla.
Pauline: Ja siinä onkin kaikki rekvisiitta …Me
asetumme tasan kello 15 iltapäivällä Seraphinin ja Angen marmorilaattojen eteen,
korokkeelle. Sinä otat saman puolen, josta näit Serafinin putoavan kuormurin
lavalta. Minä otan Angen puolen. Pujotamme itse hirttosilmukat kauloihimme. Se
tulee olemaan performanssin tuskallisin vaihe. Ei niitä tarvitse kiristää
tiukalle. Saavat jäädä roikkumaan löysästi.
Elisa: Tulemme olemaan aika hurjan näköisiä,
koska minä valkaisen tukkani vitivalkoiseksi ja sinä lupasit värjätä tukkasi
vasemmalta puolelta punaiseksi ja oikealta siniseksi. Trikolori …
Pauline: Oui. Se on tarkoituskin. Emme tee mitään
mainosta etukäteen. Ei juttuja Nice-Matinin. Ei heittolehtisiä. Ei radioat. Ei
televisiota. Ei youtubea. Ei kännyköitä. Ei mitään. Me vain asetumme
paikoillemme iltapäiväruuhkan alkaessa. Kumpikaan meistä ei sano sanan sanaa.
Me vain teemme kaiken varmoin, hitain ja arvokkain elein. Emme tietenkään
varoita poliisia emmekä pyydä keneltäkään lupaa. Me vain olemme sitten
paikoillamme. Aivan hiljaa. Sanomatta mitään.
Elisa: Kuinka kauan seisomme?
Pauline: Ei me jakseta kovin kauan seisoa.
Köysikin painaa varmasti aika lailla. Täytyy kokeilla ajoissa. Ehkä puoli
tuntia. Ehkä vähän enemmän tai sitten vähemmän. Se ratkaistaan ensi kesänä sen
mukaan minkälaisessa kunnossa olemme.
Elisa: Toivottavasti elämme vielä silloin.
Pauline: Toivottavasti.
- Eivät he lähteneetkään
kauemmaksi, kun ovat jo palaamassa. Taisivat saada asiat selväksi. Näyttävät
menevän sisälle. Onkohan niillä vakiopöytä?
- Varmaankin. Mitähän ne
mahtavat tilata?
- No. Mitä ne ranskattaret
aamupäivisin …
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti