Hymyilevä
Juha Sipilä väisti taitavasti MTV:n kokeneen juontajan sohaisun aamu-tv:ssä: ”Oletteko
siis raakalainen?”
Gallupien
myötätuulessa purjehtiva oppositiojohtaja oli jossakin tullut sanoneeksi, että
talousremontti on ”raakaa tekemistä”, ja siitäkös toimittaja innostui ja yritti
panna studiovieraansa käpälälautaan, mutta ei tietenkään onnistunut.
Sipilä
vastaili hymyssäsuin. Eihän oppositiossa sovi murjottaa, vaikka yhdeksän
miljardin rahoitusvaje näyttäisi kaatuvan studiossa istuvan seuraavan
pääministerin harteille.
Ehkä
”raaka tekeminen” tässä tapauksessa tarkoittaakin yksinkertaisesti vain sitä,
että hallituksen on pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää tasavallan
presidenttiä hajottamaan eduskunta, jotta kansa pääsisi puhumaan ennen kuin
koko p*aska läjähtää käteen.
Kyllä
siinä moni hymy hyytyisi!
Tosiasiassa
mitään merkkejä näin raa’asta tekemisestä ei (vielä) ole ilmassa, joten tässä
voi kaikessa rauhassa pohtia, ollaanko politiikassa menossa kohti kovempia
(raaempia) aikoja, ja kuinka kauan tämä hymyily (suojasää) voi vielä jatkua.
Ensin
vähän teoriaa.
Ihmisen
tekona raakuus on julmuutta eikä sitä voi millään perusteella hyväksyä tai
puolustella. Eläinten tekona raakuus näyttää usein julmalta, mutta ihminen
löytää sille jokseenkin helposti jonkin järkevän selityksen. Ymmärrämme myös,
että monet luonnonilmiöt voivat johtaa raakoihin seuraamuksiin. Käsitteenäkin
raakuus on hieman hankala, vaikka ymmärrämmekin, että esimerkiksi ”raaka
hedelmä” tai ”raaka kala” voi jollekin olla herkkua ja toisille vastenmielistä.
Sanotaan myös, että jokin ihminen voi olla ”raakile”, siis joidenkin mielestä
”keskeneräinen” tai ”vajavainen”, ja tällainen nimittely saattaa saada
raakamaisia muotoja.
Historia
on täynnä esimerkkejä ihmisen julmuudesta. Ne eivät jätä meitä rauhaan.
Raakuuden
käytännöllinen ilmenemismuoto on fyysinen ja/tai henkinen väkivalta.
Ihmistutkimuksen
(psykologian, sosiologian) keinon on kautta aikojen yritetty selvittää, mistä
ihmisen raakuus johtuu. Miksi ihminen voi olla niin hirvittävän raaka ja julma?
Yksiselitteistä
vastausta ei ole löytynyt - eikä
tämänaamuisen televisio ohjelman jujua kannattane aivan näin syvältä etsiäkään.
Sen
sijaan on kyllä paikallaan (näin itsenäisyyspäivän alla) muistuttaa, että sota
on julmaa ja että se on ”raakaa tekemistä”, jos rauhanomaiset keinot on
käytetty loppuun. Sen tietävät satatarkkaan ne suomalaiset ja eurooppalaiset
(miksi eivät myös globaalit) sukupolvet, joiden rippeet ovat vielä hengissä
toisen maailmansodan jäljiltä.
Sen
vuoksi olen minäkin (vaikka ehdin vain etäisesti nähdä ja kuulla talvi- ja
jatkosodan äänet) seurannut sydän kylmänä, kuinka sodan jättiläinen on
lähestynyt vääjäämättömin askelin Euroopan sydänmaita. Kosovon, Libyan ja
Syyrian tykkien ja pommitusten äänet eivät ole kantaneet Helsinkiin saakka
eivätkä myöskään Ukrainan mielenosoitusten myrskytuulet ole näkyneet muuta kuin
kuvaruudussa.
Hyvä
olisi, jos meilläkin nyt ymmärrettäisiin, että taloudellinen tilanne on mennyt
niin rankaksi, että vastuuta kantamaan tarvitaan nyt ”koko kansa” – ei vain
hallitus ja oppositio omissa kammareissaan.
Arvelenpa,
että hymyilevä Juha Sipilä saattoi tarkoittaa juuri tätä. Raakaa tekemistä
riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti