212. Saarna 131227

”Mitä on ollut, sitä vastakin on, ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla” (Saarnaaja 1:9).

Joulu on ohi. Uusi vuosi on edessä. Turha tässä on pyristellä vastaan. Aika on armoton. Se juoksee omaa tahtiaan. Eilisen jälkeen on tämä päivä ja sitten huominen.  Sitä rataa mennään.

Pysähdyin kuitenkin miettimään, ehdinkö kuulla joulunaikaan yhtään kunnon saarnaa. Sellaista, joka olisi pysähdyttänyt – vaikka aikaa ei voi pysähdyttää?

Paha sanoa, kun en käynyt yhdessäkään jumalanpalveluksessa, en edes joulukirkossa, enkä katsonut televisiostakaan sellaista ohjelmaa, jossa joku olisi saarnannut. Vain yhden kerran näin ihan oikean papin nousevan saarnastuoliin ja puhuvan sieltä, ylhäältä, täpötäydelle kirkkoväelle, mutta en pitänyt sitä varsinaisena saarnana, vaan kirkkokonsertin ohjelmanumerona.

Kovin pahana syntinä en osannut tätä puutettani kuitenkaan pitää.

Sen verran se jäi silti painamaan mieltäni, että aloin muistella, enkö olisi joulunaikaan tai ainakin loppuvuodesta kuullut tai lukenut jotakin sellaista, joka olisi jysähtänyt kohdalleen tai ainakin liikauttanut sen verran mielenmaisemaani, että siitä olisi jäänyt jonkinlainen jälki.

Ja kuinka ollakaan, sellaisia alkoi löytyä virtanaan.

Mutta ennen kuin ryhdyin kaivamaan niitä tarkemmin esille, etsin Vanhasta testamentista Saarnaajan tekstin, koska muistin, että olin käynyt selailemassa sitä lukiessani James Joycen Odysseusta. Tänä aamuna luin peräjälkeen kaikki Saarnaajan 12 lukua.

Muistin ennestään ensimmäisen luvun otsaketekstin, mutta nyt se iski jotenkin erityisellä tavalla. Kaikki on turhuutta ja iäti yhtäläistä. Myös pyrkimys viisauteen on tuulen tavoittelua.

Siihen oli vähällä kadota keksimäni ”suuri ajatus”, että itse viisastuisin vanhetessani ja että vuonna 2038 seisoisin siten ”suuren viisauden kynnyksellä”, josta tarvitsi ottaa vain kukonaskel ikuisuuteen.

Mutta ei se ainakaan kokonaan kadonnut. Eihän Saarnaajakaan kiellä uskomasta siihen, että toivossa on hyvä elää! Materiaalisessa mielessä viisaus voi kyllä kadota kuin tuhka tuuleen, mutta kukapa meistä tietää missä se krematoriosta selvittyään lentelee ja kuka sen silloin omistaa!

Poimin mielikuva-arkistostani kolme ”saarnaa”, jotka kaikki löytyivät Kirkko & Kaupungin joulunumerosta (18.12.2013, nro 48): (1) ”Sarasvuo välitti sanomaa armosta”, (2) ”Piispainkokous ei varjele pappisvaltaa” ja (3) ”Lupaus” (Piispan joulutervehdys).

(1) ”Hän viestitti koko olemuksellaan, että armo oli koskettanut häntä itseään syvästi”. Mielipide-osastossa Liisa Saarikoski kertoi, että Kallion kirkko oli (25.11.2013) ääriään myöten täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan Sarasvuon saarnaa. Itse en ollut paikalla, enkä siis tiedä, nousiko hän saarnastuoliin kuin pappi. Sen verran oli lukenut päivälehdistä, että joku oli pökertynytkin saarnan voimasta. Jäin miettimään, että kuinka joku liikemiesten konsultti saa aikaan tuollaisen ryntäyksen. Samalla on kyllä tunnustettava, etten tiedä Sarasvuosta juuri mitään muuta kuin kiiltokuvan eikä se ole millään tavalla vedonnut minuun, pikemminkin päinvastoin. Ehkäpä juuri tässä (tietämättömyydessäni) piilee tämän saarnan voima. En tiedä. Joka tapauksessa ”sanoma armosta” on teologisessa mielessä kiinnostanut minua pitkään, ja saatan jatkossa seurata mihin suuntaan tuuli maallikkosaarnaaja Saravuota kuljettaa.

(2) ”Työskentelyä leimaa tietoisuus siitä, että kirkko rakentuu kristityistä, jotka haluavat seurata Jeesusta arjessa.” Jyrki Komulainen, piispainkokouksen pääsihteeri, vastasi tällä tavalla K&K:n päätoimittajan ”ronskeihin päätelmiin yhdestä äänestyksestä”. Tällainen kirkon sisäinen saarnakilpailu tuntuu jotenkin kummalliselta, mutta heijastellee sitä tosiaisaa, että kirkkolaivan saranat natisevat. Se on elämän merkki. Jos saarnojen saranoista ei kuuluisi minkäänlaista ääntä, laiva olisi mennyttä kalua.

(3) ”Joulukertomus on hellyttävä armon kertomus. Elämän julmien tosiasioiden keskelle saapuu Jumala. Hän ei pelästy arkemme likaisuutta. Hän ei häpeä meitä”. Irja Askolan joulusaarnan voisi kehystää vuoden 2014 huoneentauluksi. ”Jumala ei käy yt-neuvotteluja eikä lähetä ketään hylättyjen ankaraan yksinäisyyteen. Hän ei pakene eikä piipahda joulukoristeeksi. Hän on tullut jäädäkseen … Tämä viesti antaa luvan jouluun, jonka saa ja voi viettää oman jaksamisen mukaan.” Se on viisaasti ajateltu ja sanottu.

Näiden saarnojen myötä toivotan kaikille (mahdollisille) lukijoilleni ONNELLISTA UUTTA VUOTTA.

Viljo Vähäsen kanssa olemme sopineet siitä, että hän saa tulla rimpauttamaan ovikelloani milloin vain haluaa myös vuoden 2014 aikana. Avaruus on aikaa täynnä! Sitä sopii kuluttaa niin Pataässässä kuin Ryssänkärjessäkin. Sen tietää myös Lennu. Saarnaajan turhuuksien turhuuksista me emme välitä. Emme, vaikka niissä saattaa piillä viisauksien siemeniä.

211. Luokkataistelu 131214

En aina kestä Ruben Stilleriä. Hän menee näytöksissään usein överiksi. Mutta olen vähitellen alkanut pehmetä ja katsoa Pressiklubia ihan tarkoituksella, kuten maagisena perjantaina 13.12. 2013, kun hänen vierainaan olivat Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula, Hesarin toimittaja Saska Saarikoski ja vapaa toimittaja Jouni Tervo.

Jäin ihmettelemään, miksi virallinen vasemmisto kiemurtelee, kun puhutaan luokkayhteiskunnasta ja luokkataistelusta. Mitä häpeämistä niissä on? Miksi hävetä juuriaan? Niidenhän pitäisi olla yhtyneelle vasemmistolle yhtä pyhiä kuin Kullos pyhä vala on yhtyneelle oikeistolle.

Vai ovatko ne kadottaneet merkityksensä? Eikö enää saisi edes puhua luokkataistelusta?

Vain nuori, nimetön kiakkovieras, joka uskalsi tulla edellisenä iltana ilman Jutila-naamaria A-talkin vieraaksi, esitti tavoitteekseen luokattoman yhteiskunnan. Eikö se olekaan enää koko suomalaisen vasemmiston ihanne?

Katsotaanpa tarkemmin.

Luokkataistelua on käyty läpi koko ihmiskunnan historian. Vain ”luokan” nimi ja tarkoitus ovat vaihdelleet. Luokkataistelulle antoi nykyisen merkityksen vuoden 1848 kommunistinen manifesti, vaikka siinä ei kerrottukaan, millainen luokaton yhteiskunta tulisi olemaan.

Manifestissa todettiin, että ”koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Sortaja ja sorrettu ovat käyneet keskeytymätöntä taistelua, mikä joka kerta on päättynyt joko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön."

Luokkataistelulla on noista ajoista lähtien ollut selkeä puoluepoliittinen leima, vaikka nykyaikainen puoluelaitos oli tuolloin vasta idullaan. Karl Marx kirjoitti manifestin kommunistisen liiton julistukseksi. Tätä leimaa eivät historialliset kokeilut (Neuvostoliitto ja DDR) ole miksikään muuttaneet, enkä usko, että suomalaiset anarkistitkaan haluaisivat pyyhkiä sitä kasvoiltaan, vaikka peittivätkin ne nyt jääkiekkoidolin naamareilla.

Viralliselle vasemmistolle, jonka enemmistö istuu tällä kertaa maamme hallituksessa, tällainen ”unohtaminen” näyttää sopivan, mutta sitä lienee parasta pitää joko vahinkona tai (pahimmassa tapauksessa) tarkoituksellisena älyllisenä epärehellisyytenä.

Saska Saarikoski oli Pressiklubissa oikeilla jäljillä, kun hän totesi, että luokkataistelun ilme on tänä päivänä aivan erilainen kuin vuosikymmeniä sitten. Ehkäpä hän tarkoitti jopa niin tuoreessa muistissa olevaa aikaa kuin kylmää sotaa. Silloinhan luokkataistelun rippeet olivat vielä näkyvissä vasemmistopuolueiden ohjelmissa. Nykyisin niitä ei juuri enää näen. Sen sijaan, kuten S.S. viittasi, luokkataistelua käydään globaalilla tasolla.  Siinä hän on todennäköisesti hyvin lähellä totuutta.

Voisi jopa ajatella, että Marxin ja Engelsin manifesti elää nyt uuden kukoistuskautensa alkuaikoja – eivätkä ne tulleet pinnalle vain kiakkovieraiden hulinaksi menneen mielenosoituksen  myötä, vaan ne ovat olleet esillä jo pitkään, itse asiassa koko uusimman globalisaatiokeskustelun ajan - mutta vain taitavasti viritetyn mediasumun takana!

Ajatellaanpa vaikka ATTACia (Association pour une Taxe sur les Transactions financières pour l’Aide aux Citoyens, Yhdistys pääomavirtojen verottamiseksi kansalaisten hyväksi), joka perustettiin 1998 Ranskassa. Se lähti mahtavalla vyöryllä liikkeelle ja tavoitti tuossa tuokiossa myös useamman puolueen kansanedustajat Suomessa. Idea onnistuttiin kietomaan kauniiseen, talouspoliittiseen juhlapakettiin.

Mutta.

Sen tavoitteet ovat kuin suoraan kommunistisesta manifestista. Ne on vain käännetty globalisaation kielelle:

”Attacin tavoitteita ovat kansainvälisen valuuttaspekulaation estäminen, veroparatiisien poistaminen, pääomatulojen verottaminen, yksityisten eläkerahastojen leviämisen estäminen, kehitysmaiden investointien avoimuuden ajaminen ja velkojen mitätöiminen ja sääntöjen saaminen pankki- ja rahoitussiirroille kuluttajia ja tavallisia kansalaisia vahingoittamatta.” (Sitaatti on Googlesta).

Sivistyneitä, kauniita sanoja. Aivan erilaista kieltä, kuin työn orjat, sorron yöstä nouskaa!

Mutta jos etsitään jotakin ”selitystä” kiakkovieraiden toiminnalle, se löytyy samoista maisemista ja samoista vesistä, missä Kommunistinen manifestin ja ATTAC syntyivät. Epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Syrjäytymisen katkeruudesta. Luokkavihasta.

Vuosikymmenet eivät ole pystyneet sammuttamaan sitä liekkiä, joka syttyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, vaikka monenväriset diktaattorit (Napoleon, Hitler, Stalin) ovat yrittäneet puhaltaa sen sammuksiin.

Sitä jään vain miettimään, että antavatko nämä 215 vuotta, jotka ovat kuluneet Ranskan suuren vallankumouksen alkamisesta tähän päivään jonkinlaisen ”opetuksen” luokkataistelun hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta vai ovatko ne olleet vain välttämätöntä ajanvietettä. Onko luokka-ajattelussa ylipäätänsä mitään järkeä? Entä onko luokaton yhteiskunta vain kaunis uni vai musertava painajainen?

Ja vielä. Voiko ihmisten ja ihmisryhmien välinen viha siirtyä yli kansallisten ja maantieteellisten rajojen? Voiko se myrkyttää myös järjestelmiä ja organisaatioita?

Tai. Onko luokkaviha olemukseltaan samanlainen kuin valta – että se katoaa näkyvistä ja häviää olemattomiin heti, kun kriittinen silmä osuu siihen?

Sapere aude.

Pelkään, etteivät tämänkaltaiset kysymykset ratkea pressiklubeissa eikä kiakkovieraiden nimettömissä taikka nimellisissä haastatteluissa.

Sen sijaan minulla on kyllä paha pelko siitä, että luokkataisteluksi nimetty historiallinen ilmiö voi muuttua vaaralliseksi pyörremyrskyksi, kun se takertuu kuin syöpäsolu kansainväliseen talouteen ja (aivan erityisesti) asevarusteluun.

Tässä mielessä ”sääntöjen saaminen pankki- ja rahoitussiirroille kuluttajia ja tavallisia kansalaisia vahingoittamatta” tuntuu oikealta tavoitteelta.

Tai jos käytän kotimaisen politiikan suosikki sanontaa, ”se on oikean suuntainen, mutta riittämätön”.

210. Suuri puhe 131210

Sadepisarat ovat harvoin muodostaneet niin vaikuttavan sillan maasta taivaisiin kuin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa, jonka TV1 välitti suoraan Etelä-Afrikasta. Tuntui kuin enkelit olisivat sen rakentaneet.

Ehkäpä juuri siksi sanat ja sävelet liikkuivat nelituntisen sateen siltaa pitkin niin kepeästi ja vapautuneesti.

Olin virittäytynyt seuraamaan seremoniaa, vaikka ymmärsin hyvin, että tiukka protokolla ja turvallisuustoimet tulisivat kahlitsemaan ohjelmaa, ja ettei täpötäyden stadionin, tanssivan, soittavan ja laulavan yleisön, tunnelmista välittyisi kuin pieni osa kotitelevisiooni saakka.

Sen vuoksi etsin tietokoneeni ruudulle Ylen Areenasta ohjelman Taiteen ”Bonnie ja Clyde”, joka kertoi Niki de Saint-Phallen ja Jean Tinguelyn tarinan. Äänen panin tietysti pois, jotta saatoin kuulla selostuksen ja seurata, kuka kulloinkin oli puhevuorossa ja mitä virallista ohjelmaa esitettiin. Samalla silmäilin toki myös, kuinka muistotilaisuuden kamera kiersi kutsuvieraasta toiseen näyttäen lähikuvia maailman johtajista. (USA:sta oli paikalla neljä presidenttiä ja Ranskasta kaksi. Netistä olin lukenut, että ranskalaiset presidentit lensivät tilaisuuteen molemmat omilla koneillaan, mutta en muista lukeneeni, montako lentokonetta tarvittiin amerikkalaisten presidenttien kuljettamiseen vai olivatko he tulleet sopuisasti yhdellä ja samalla koneella). Suomen presidenttikin vilahti ruudussa, vaikka ei päässytkään mikrofonin ääreen – mutta eipä siihen päässyt kukaan muukaan eurooppalainen.

Se ei häirinnyt minua, vaikka suomalainen selostaja toisti asiaa useampaan kertaan ja teki siitä omia johtopäätöksiään Etelä-Afrikan kansainvälispoliittisesta asemasta.

Suljin tietokoneeni kuvaruudun siksi ajaksi, kun Barack Obama käytti oman puheenvuoronsa.

Se kannatti.

Tiesin kyllä entuudestaan, että Yhdysvaltain nykyinen presidentti on erinomainen puhuja, mutta nyt hän tuntui ylittävän itsensä.

Se oli suuri puhe.

Ymmärsin, ettei presidentti Obama puhunut vain stadionin katsomoon kerääntyneelle yleisölle eikä vain kutsuvierasaitioon kokoontuneille, yli sadan valtion poliittisille johtajille, vaan hän lähetti terveisensä sateensiltaa pitkin ylemmäs, ehkä taivaisiin saakka.

Se oli rohkea askel maailmassa, joka on jälleen jakautumassa etupiireihin ja jota monet ristiriidat ovat repimässä pirstaleiksi.

Presidentti Nelson Mandelan (1918-2013) elämä ja kuolema antoivat järisyttävän hyvät raamit suurelle puheelle, ja presidentti Obama, itsekin sukujuuriltaan afrikkalainen, käytti niitä taitavasti ja täysimittaisesti hyväkseen. Se antoi puheelle uskottavuutta. Sanat koskettivat. Varmaankin ne voidaan huomenna lukea tarkasti kaikista lehdistä. Ja toivottavasti myös luetaan.

En kuitenkaan ihmettelisi, jos Yhdysvaltain ”teekutsulaiset”  ja muut äärikonservatiivit tuntisivat puheen kärjen suuntautuneen heitä kohti. Se oli hengeltään jotakin aivan muuta kuin Ruukinmatruunan julkaisema Konservatiivinen manifesti. Se oli kuin toisesta maailmasta. Suuremmasta. Avarammasta.

Presidentti Obaman puhe ei ollut musta eikä valkoinen. Sen syvällinen sanoma oli ymmärtäminen, sovinto ja anteeksianto. Se ei ollut itseriittoinen ja omahyväinen, vaan se antoi tilaa monikultturellisuudelle  ja suvaitsevaisuudelle. Monivärisyydelle. Monimuotoisuudelle.

Ehkä sen vuoksi ei ollutkaan pelkkä sattuma, että katsoin Nelson Mandelan muistotilaisuuden ohella ohjelmaa kahden suuren, luovan taitelijan elämästä ja niistä häikäisevistä jäljistä, jotka he ovat jättäneet maailmaa.

Suuruus ei synny pakottamalla, väkisin. Jotkut vain ovat suuria. Toiset eivät ole.