211. Luokkataistelu 131214

En aina kestä Ruben Stilleriä. Hän menee näytöksissään usein överiksi. Mutta olen vähitellen alkanut pehmetä ja katsoa Pressiklubia ihan tarkoituksella, kuten maagisena perjantaina 13.12. 2013, kun hänen vierainaan olivat Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula, Hesarin toimittaja Saska Saarikoski ja vapaa toimittaja Jouni Tervo.

Jäin ihmettelemään, miksi virallinen vasemmisto kiemurtelee, kun puhutaan luokkayhteiskunnasta ja luokkataistelusta. Mitä häpeämistä niissä on? Miksi hävetä juuriaan? Niidenhän pitäisi olla yhtyneelle vasemmistolle yhtä pyhiä kuin Kullos pyhä vala on yhtyneelle oikeistolle.

Vai ovatko ne kadottaneet merkityksensä? Eikö enää saisi edes puhua luokkataistelusta?

Vain nuori, nimetön kiakkovieras, joka uskalsi tulla edellisenä iltana ilman Jutila-naamaria A-talkin vieraaksi, esitti tavoitteekseen luokattoman yhteiskunnan. Eikö se olekaan enää koko suomalaisen vasemmiston ihanne?

Katsotaanpa tarkemmin.

Luokkataistelua on käyty läpi koko ihmiskunnan historian. Vain ”luokan” nimi ja tarkoitus ovat vaihdelleet. Luokkataistelulle antoi nykyisen merkityksen vuoden 1848 kommunistinen manifesti, vaikka siinä ei kerrottukaan, millainen luokaton yhteiskunta tulisi olemaan.

Manifestissa todettiin, että ”koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Sortaja ja sorrettu ovat käyneet keskeytymätöntä taistelua, mikä joka kerta on päättynyt joko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön."

Luokkataistelulla on noista ajoista lähtien ollut selkeä puoluepoliittinen leima, vaikka nykyaikainen puoluelaitos oli tuolloin vasta idullaan. Karl Marx kirjoitti manifestin kommunistisen liiton julistukseksi. Tätä leimaa eivät historialliset kokeilut (Neuvostoliitto ja DDR) ole miksikään muuttaneet, enkä usko, että suomalaiset anarkistitkaan haluaisivat pyyhkiä sitä kasvoiltaan, vaikka peittivätkin ne nyt jääkiekkoidolin naamareilla.

Viralliselle vasemmistolle, jonka enemmistö istuu tällä kertaa maamme hallituksessa, tällainen ”unohtaminen” näyttää sopivan, mutta sitä lienee parasta pitää joko vahinkona tai (pahimmassa tapauksessa) tarkoituksellisena älyllisenä epärehellisyytenä.

Saska Saarikoski oli Pressiklubissa oikeilla jäljillä, kun hän totesi, että luokkataistelun ilme on tänä päivänä aivan erilainen kuin vuosikymmeniä sitten. Ehkäpä hän tarkoitti jopa niin tuoreessa muistissa olevaa aikaa kuin kylmää sotaa. Silloinhan luokkataistelun rippeet olivat vielä näkyvissä vasemmistopuolueiden ohjelmissa. Nykyisin niitä ei juuri enää näen. Sen sijaan, kuten S.S. viittasi, luokkataistelua käydään globaalilla tasolla.  Siinä hän on todennäköisesti hyvin lähellä totuutta.

Voisi jopa ajatella, että Marxin ja Engelsin manifesti elää nyt uuden kukoistuskautensa alkuaikoja – eivätkä ne tulleet pinnalle vain kiakkovieraiden hulinaksi menneen mielenosoituksen  myötä, vaan ne ovat olleet esillä jo pitkään, itse asiassa koko uusimman globalisaatiokeskustelun ajan - mutta vain taitavasti viritetyn mediasumun takana!

Ajatellaanpa vaikka ATTACia (Association pour une Taxe sur les Transactions financières pour l’Aide aux Citoyens, Yhdistys pääomavirtojen verottamiseksi kansalaisten hyväksi), joka perustettiin 1998 Ranskassa. Se lähti mahtavalla vyöryllä liikkeelle ja tavoitti tuossa tuokiossa myös useamman puolueen kansanedustajat Suomessa. Idea onnistuttiin kietomaan kauniiseen, talouspoliittiseen juhlapakettiin.

Mutta.

Sen tavoitteet ovat kuin suoraan kommunistisesta manifestista. Ne on vain käännetty globalisaation kielelle:

”Attacin tavoitteita ovat kansainvälisen valuuttaspekulaation estäminen, veroparatiisien poistaminen, pääomatulojen verottaminen, yksityisten eläkerahastojen leviämisen estäminen, kehitysmaiden investointien avoimuuden ajaminen ja velkojen mitätöiminen ja sääntöjen saaminen pankki- ja rahoitussiirroille kuluttajia ja tavallisia kansalaisia vahingoittamatta.” (Sitaatti on Googlesta).

Sivistyneitä, kauniita sanoja. Aivan erilaista kieltä, kuin työn orjat, sorron yöstä nouskaa!

Mutta jos etsitään jotakin ”selitystä” kiakkovieraiden toiminnalle, se löytyy samoista maisemista ja samoista vesistä, missä Kommunistinen manifestin ja ATTAC syntyivät. Epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Syrjäytymisen katkeruudesta. Luokkavihasta.

Vuosikymmenet eivät ole pystyneet sammuttamaan sitä liekkiä, joka syttyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, vaikka monenväriset diktaattorit (Napoleon, Hitler, Stalin) ovat yrittäneet puhaltaa sen sammuksiin.

Sitä jään vain miettimään, että antavatko nämä 215 vuotta, jotka ovat kuluneet Ranskan suuren vallankumouksen alkamisesta tähän päivään jonkinlaisen ”opetuksen” luokkataistelun hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta vai ovatko ne olleet vain välttämätöntä ajanvietettä. Onko luokka-ajattelussa ylipäätänsä mitään järkeä? Entä onko luokaton yhteiskunta vain kaunis uni vai musertava painajainen?

Ja vielä. Voiko ihmisten ja ihmisryhmien välinen viha siirtyä yli kansallisten ja maantieteellisten rajojen? Voiko se myrkyttää myös järjestelmiä ja organisaatioita?

Tai. Onko luokkaviha olemukseltaan samanlainen kuin valta – että se katoaa näkyvistä ja häviää olemattomiin heti, kun kriittinen silmä osuu siihen?

Sapere aude.

Pelkään, etteivät tämänkaltaiset kysymykset ratkea pressiklubeissa eikä kiakkovieraiden nimettömissä taikka nimellisissä haastatteluissa.

Sen sijaan minulla on kyllä paha pelko siitä, että luokkataisteluksi nimetty historiallinen ilmiö voi muuttua vaaralliseksi pyörremyrskyksi, kun se takertuu kuin syöpäsolu kansainväliseen talouteen ja (aivan erityisesti) asevarusteluun.

Tässä mielessä ”sääntöjen saaminen pankki- ja rahoitussiirroille kuluttajia ja tavallisia kansalaisia vahingoittamatta” tuntuu oikealta tavoitteelta.

Tai jos käytän kotimaisen politiikan suosikki sanontaa, ”se on oikean suuntainen, mutta riittämätön”.