”Mitä on ollut, sitä vastakin on, ja mitä on
tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla”
(Saarnaaja 1:9).
Joulu on ohi. Uusi vuosi on edessä. Turha tässä on
pyristellä vastaan. Aika on armoton. Se juoksee omaa tahtiaan. Eilisen jälkeen
on tämä päivä ja sitten huominen. Sitä
rataa mennään.
Pysähdyin kuitenkin miettimään, ehdinkö kuulla
joulunaikaan yhtään kunnon saarnaa. Sellaista, joka olisi pysähdyttänyt –
vaikka aikaa ei voi pysähdyttää?
Paha sanoa, kun en käynyt yhdessäkään
jumalanpalveluksessa, en edes joulukirkossa, enkä katsonut televisiostakaan
sellaista ohjelmaa, jossa joku olisi saarnannut. Vain yhden kerran näin ihan
oikean papin nousevan saarnastuoliin ja puhuvan sieltä, ylhäältä, täpötäydelle
kirkkoväelle, mutta en pitänyt sitä varsinaisena saarnana, vaan kirkkokonsertin
ohjelmanumerona.
Kovin pahana syntinä en osannut tätä puutettani
kuitenkaan pitää.
Sen verran se jäi silti painamaan mieltäni, että
aloin muistella, enkö olisi joulunaikaan tai ainakin loppuvuodesta kuullut tai
lukenut jotakin sellaista, joka olisi jysähtänyt kohdalleen tai ainakin
liikauttanut sen verran mielenmaisemaani, että siitä olisi jäänyt jonkinlainen
jälki.
Ja kuinka ollakaan, sellaisia alkoi löytyä
virtanaan.
Mutta ennen kuin ryhdyin kaivamaan niitä tarkemmin
esille, etsin Vanhasta testamentista Saarnaajan tekstin, koska muistin, että
olin käynyt selailemassa sitä lukiessani James Joycen Odysseusta. Tänä aamuna
luin peräjälkeen kaikki Saarnaajan 12 lukua.
Muistin ennestään ensimmäisen luvun otsaketekstin,
mutta nyt se iski jotenkin erityisellä tavalla. Kaikki on turhuutta ja iäti yhtäläistä. Myös pyrkimys viisauteen on
tuulen tavoittelua.
Siihen oli vähällä kadota keksimäni ”suuri ajatus”,
että itse viisastuisin vanhetessani ja että vuonna 2038 seisoisin siten ”suuren
viisauden kynnyksellä”, josta tarvitsi ottaa vain kukonaskel ikuisuuteen.
Mutta ei se ainakaan kokonaan kadonnut. Eihän
Saarnaajakaan kiellä uskomasta siihen, että toivossa on hyvä elää!
Materiaalisessa mielessä viisaus voi kyllä kadota kuin tuhka tuuleen, mutta
kukapa meistä tietää missä se krematoriosta selvittyään lentelee ja kuka sen
silloin omistaa!
Poimin mielikuva-arkistostani kolme ”saarnaa”, jotka
kaikki löytyivät Kirkko & Kaupungin joulunumerosta (18.12.2013, nro 48):
(1) ”Sarasvuo välitti sanomaa armosta”, (2) ”Piispainkokous ei varjele
pappisvaltaa” ja (3) ”Lupaus” (Piispan joulutervehdys).
(1) ”Hän viestitti koko olemuksellaan, että armo oli
koskettanut häntä itseään syvästi”. Mielipide-osastossa Liisa Saarikoski
kertoi, että Kallion kirkko oli (25.11.2013) ääriään myöten täynnä ihmisiä,
jotka olivat tulleet kuuntelemaan Sarasvuon saarnaa. Itse en ollut paikalla,
enkä siis tiedä, nousiko hän saarnastuoliin kuin pappi. Sen verran oli lukenut
päivälehdistä, että joku oli pökertynytkin saarnan voimasta. Jäin miettimään,
että kuinka joku liikemiesten konsultti saa aikaan tuollaisen ryntäyksen.
Samalla on kyllä tunnustettava, etten tiedä Sarasvuosta juuri mitään muuta kuin
kiiltokuvan eikä se ole millään tavalla vedonnut minuun, pikemminkin
päinvastoin. Ehkäpä juuri tässä (tietämättömyydessäni) piilee tämän saarnan
voima. En tiedä. Joka tapauksessa ”sanoma armosta” on teologisessa mielessä
kiinnostanut minua pitkään, ja saatan jatkossa seurata mihin suuntaan tuuli
maallikkosaarnaaja Saravuota kuljettaa.
(2) ”Työskentelyä leimaa tietoisuus siitä, että
kirkko rakentuu kristityistä, jotka haluavat seurata Jeesusta arjessa.” Jyrki
Komulainen, piispainkokouksen pääsihteeri, vastasi tällä tavalla K&K:n
päätoimittajan ”ronskeihin päätelmiin yhdestä äänestyksestä”. Tällainen kirkon
sisäinen saarnakilpailu tuntuu jotenkin kummalliselta, mutta heijastellee sitä
tosiaisaa, että kirkkolaivan saranat natisevat. Se on elämän merkki. Jos
saarnojen saranoista ei kuuluisi minkäänlaista ääntä, laiva olisi mennyttä
kalua.
(3) ”Joulukertomus on hellyttävä armon kertomus.
Elämän julmien tosiasioiden keskelle saapuu Jumala. Hän ei pelästy arkemme
likaisuutta. Hän ei häpeä meitä”. Irja Askolan joulusaarnan voisi kehystää
vuoden 2014 huoneentauluksi. ”Jumala ei käy yt-neuvotteluja eikä lähetä ketään
hylättyjen ankaraan yksinäisyyteen. Hän ei pakene eikä piipahda
joulukoristeeksi. Hän on tullut jäädäkseen … Tämä viesti antaa luvan jouluun,
jonka saa ja voi viettää oman jaksamisen mukaan.” Se on viisaasti ajateltu ja
sanottu.
Näiden saarnojen myötä toivotan kaikille
(mahdollisille) lukijoilleni ONNELLISTA UUTTA VUOTTA.
Viljo Vähäsen kanssa olemme sopineet siitä, että hän
saa tulla rimpauttamaan ovikelloani milloin vain haluaa myös vuoden 2014
aikana. Avaruus on aikaa täynnä! Sitä sopii kuluttaa niin Pataässässä kuin Ryssänkärjessäkin.
Sen tietää myös Lennu. Saarnaajan turhuuksien turhuuksista me emme välitä.
Emme, vaikka niissä saattaa piillä viisauksien siemeniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti