210. Suuri puhe 131210

Sadepisarat ovat harvoin muodostaneet niin vaikuttavan sillan maasta taivaisiin kuin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa, jonka TV1 välitti suoraan Etelä-Afrikasta. Tuntui kuin enkelit olisivat sen rakentaneet.

Ehkäpä juuri siksi sanat ja sävelet liikkuivat nelituntisen sateen siltaa pitkin niin kepeästi ja vapautuneesti.

Olin virittäytynyt seuraamaan seremoniaa, vaikka ymmärsin hyvin, että tiukka protokolla ja turvallisuustoimet tulisivat kahlitsemaan ohjelmaa, ja ettei täpötäyden stadionin, tanssivan, soittavan ja laulavan yleisön, tunnelmista välittyisi kuin pieni osa kotitelevisiooni saakka.

Sen vuoksi etsin tietokoneeni ruudulle Ylen Areenasta ohjelman Taiteen ”Bonnie ja Clyde”, joka kertoi Niki de Saint-Phallen ja Jean Tinguelyn tarinan. Äänen panin tietysti pois, jotta saatoin kuulla selostuksen ja seurata, kuka kulloinkin oli puhevuorossa ja mitä virallista ohjelmaa esitettiin. Samalla silmäilin toki myös, kuinka muistotilaisuuden kamera kiersi kutsuvieraasta toiseen näyttäen lähikuvia maailman johtajista. (USA:sta oli paikalla neljä presidenttiä ja Ranskasta kaksi. Netistä olin lukenut, että ranskalaiset presidentit lensivät tilaisuuteen molemmat omilla koneillaan, mutta en muista lukeneeni, montako lentokonetta tarvittiin amerikkalaisten presidenttien kuljettamiseen vai olivatko he tulleet sopuisasti yhdellä ja samalla koneella). Suomen presidenttikin vilahti ruudussa, vaikka ei päässytkään mikrofonin ääreen – mutta eipä siihen päässyt kukaan muukaan eurooppalainen.

Se ei häirinnyt minua, vaikka suomalainen selostaja toisti asiaa useampaan kertaan ja teki siitä omia johtopäätöksiään Etelä-Afrikan kansainvälispoliittisesta asemasta.

Suljin tietokoneeni kuvaruudun siksi ajaksi, kun Barack Obama käytti oman puheenvuoronsa.

Se kannatti.

Tiesin kyllä entuudestaan, että Yhdysvaltain nykyinen presidentti on erinomainen puhuja, mutta nyt hän tuntui ylittävän itsensä.

Se oli suuri puhe.

Ymmärsin, ettei presidentti Obama puhunut vain stadionin katsomoon kerääntyneelle yleisölle eikä vain kutsuvierasaitioon kokoontuneille, yli sadan valtion poliittisille johtajille, vaan hän lähetti terveisensä sateensiltaa pitkin ylemmäs, ehkä taivaisiin saakka.

Se oli rohkea askel maailmassa, joka on jälleen jakautumassa etupiireihin ja jota monet ristiriidat ovat repimässä pirstaleiksi.

Presidentti Nelson Mandelan (1918-2013) elämä ja kuolema antoivat järisyttävän hyvät raamit suurelle puheelle, ja presidentti Obama, itsekin sukujuuriltaan afrikkalainen, käytti niitä taitavasti ja täysimittaisesti hyväkseen. Se antoi puheelle uskottavuutta. Sanat koskettivat. Varmaankin ne voidaan huomenna lukea tarkasti kaikista lehdistä. Ja toivottavasti myös luetaan.

En kuitenkaan ihmettelisi, jos Yhdysvaltain ”teekutsulaiset”  ja muut äärikonservatiivit tuntisivat puheen kärjen suuntautuneen heitä kohti. Se oli hengeltään jotakin aivan muuta kuin Ruukinmatruunan julkaisema Konservatiivinen manifesti. Se oli kuin toisesta maailmasta. Suuremmasta. Avarammasta.

Presidentti Obaman puhe ei ollut musta eikä valkoinen. Sen syvällinen sanoma oli ymmärtäminen, sovinto ja anteeksianto. Se ei ollut itseriittoinen ja omahyväinen, vaan se antoi tilaa monikultturellisuudelle  ja suvaitsevaisuudelle. Monivärisyydelle. Monimuotoisuudelle.

Ehkä sen vuoksi ei ollutkaan pelkkä sattuma, että katsoin Nelson Mandelan muistotilaisuuden ohella ohjelmaa kahden suuren, luovan taitelijan elämästä ja niistä häikäisevistä jäljistä, jotka he ovat jättäneet maailmaa.

Suuruus ei synny pakottamalla, väkisin. Jotkut vain ovat suuria. Toiset eivät ole.