218. Geopolitiikasta 140131

Monesta torvesta on jo parin vuosikymmenen ajan toitotettu, että ”geopolitiikka tekee paluutaan”. Sävy on ollut pelokas. Jäljet pelottavat, koska niiltä löytyy tuhoa, surua ja tuskaa. Pahimpana esimerkkinä kaksi maailmansotaa.

Ja vaikka molemmat sodat ovat merkinneet suurta harppausta tieteen ja tekniikan alueilla, ilo ei ole päässyt purkautumaan geopolitiikan kuolettavan pilviverhon läpi. Ei, vaikka onnellisemmat torvet ovat julistaneet hyvinvoinnin ja tasa-arvon kasvua, demokratian voittokulkua maapallolla.

Sattumalta jouduin eilen keskelle geopolitiikan pyörrettä. Onneksi vain analyyttisessä mielessä eikä minun tarvinnut hengittää myrkkykaasuja tai pelätä atomipommeja.

Kahdessa eri tilaisuudessa, samana päivänä, analysoitiin Suomen kohtaloa maailmanpolitiikan valtataistelussa. Ensin kylmän sodan päätyttyä (nykytilanteessa) ja heti perään vuonna 1944 (historiassa).

Ei tuntunut kovin mukavalta, kun huomasin ajattelevani, ettei geopolitiikka ole hellittänyt otettaan, jolla se kuristaa koko ihmiskuntaa. Historia toistaa itseään. Muodot muuttuvat. Ihmiset vaihtuvat. Mutta taistelu vallasta ja valtaresursseista (luonnonvaroista, ihmismassoista ja rahasta) jatkuu entisellään.

Joku on sanonut viisaasti, että vuoteen 1944 sisältyy kaikki mahdollinen, mitä yksittäisen kansakunnan historiasta voidaan sanoa. Se on tiivistelmä (novelli, akvarelli tai lyhytelokuva) toiveista, pelosta, surusta, iloista, elämästä, kuolemasta. Kaikesta.

Suomi oli kuin lastu laineilla. Ei uppotukki. Ei ajopuu. Ei oman elämänsä herra. Vaan itikan kuiskaus elefantin korvassa.

Tai oikeastaan kahden elefantin. Hyvän (sinimustan) ja pahan (punaisen) korvissa.

Eilisen analyysin aatepoliittinen raami jäin jollakin tapaa puutteelliseksi, kun siinä keskityttiin valtioihin (Neuvostoliittoon, Saksaan, Suomeen, Ruotsiin) ja niiden sotatoimiin. Henkilöitäkin, kuten Mannerheim (kenraaleineen), Hitler (kenraaleineen) ja Stalin (kenraaleineen) kyllä mainittiin, mutta asian todellinen ydin, ihmismielen kieroutuminen ideologisessa valtataistelussa, jätettiin mainitsematta.

Saksassa poliittinen julmuus ilmeni elintilapolitiikassa Lebensraumissa. Neuvostoliitossa vastaavanlaatuinen julmuus ilmeni maailmanherruuden tavoittelussa. Molemmissa tapauksissa hulluuden korkeimmankin asteen ylittänyt, vainoharhainen tappamishimo toimi geopoliittisena katalysaattorina.

Sinimusta ja punainen paha sekoittuivat tuskan ja murheen multaan niin pahasti, etteivät taivaan ja hangen puhtaat värit siitä erottuneet, vaikka me onnistuimme lopulta nostamaan oman sinivalkoisen lippumme salkoon.

Vuosi 1944 oli painava oppitunti siitä, mihin geopolitiikka pahimmillaan johtaa.

Mutta nyt se on siis palaamassa jälleen maailmanpolitiikan areenalle.

Kylmän sodan jälkeen geopolitiikka pulpahti pintaan kuin korkki. Sinimusta ja punainen väri ovat vain haalistuneet, ja niiden tilalle on alkanut muodostua epämääräinen värimassa, joka vaihtelee sateenkaaren kirkkaista väreistä tasaisen harmaaseen, kuolemankarvaiseen pohjamaaliin.

Maailmansodissa käytetyt strategiset nuolikartat ovat muuttuneet multivideoiksi ja powerpointeiksi, mutta niiden idea on säilynyt ennallaan. Valtapoliittisia rajoja piirrellään jo täyttähäkää. ”Vihollisten” ja ”ystävien” aikomuksia ja suunnitelmia arvaillaan. Vakoilukoulut pursuavat innokkaista kenraaleista ja poliittisista johtajista. Syyllisiä etsitään, vangitaan ja vainotaan. Ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Geopoliittisia painopisteitä syntyy kuin sieniä sateella. Tyynimeri. Afrikka. Latinalainen Amerikka. Arktinen.

Yksi pelkää Saksaa, toinen islamia, kolmas Kiinaa.

Eurooppa saa muhia omassa rauhassaan.

Mutta yksi suuri ja hälyttävä ”uutinen” paistaa kaiken mediamelun ja analyysien takaa kuin Naantalin aurinko: Suurvallat etsivät kovalla vauhdilla strategisesti mahdollisimman edullisia geopoliittisia asemia seuraavaa maailmanlaajuista sotaa varten.

Se on raakaa peliä.

Mutta.

Yksi aave liikkuu kuitenkin valon nopeudella ympäri maapalloa.

Raha.

Se aiheuttaa suuria vaikeuksia geopolitiikalle, koska sillä on hämmästyttävä taito, jota muilla valtapolitiikan resursseilla ei ole.

Se osaa kätkeytyä. Se osaa kytätä maan päällä, ilmassa ja avaruudessa kuin inkkari vanhoissa seikkailukirjoissa. Se osaa odottaa. Se osaa iskeä, kun tilaisuus tulee. Se on liukas kuin saippua ja ovela kuin taikuri.

Se, joka saa rahan liikkeet hallintaansa, on seuraava diktaattori. Stalin. Hitler.

Ehkä pitäisi tarttua hyvissä ajoin Kirkko & Kaupungin (4/2014) yleisönosastossa kirjoittavan Laura Widenin ideaan: ”Silloin on kaikkien suomalaisten syytä täyttää kirkot ja sydämestään laulaa Jumala ompi linnamme”.

217. Näpit irti politiikasta? 140126

”Susijahtiin tässä on kyllä valmistauduttava. Ja äkkiä! Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri haluaisi panna poliitikot häkkiin, jotta vapaan markkinatalouden sudet saisivat hölkätä vapaasti talvisilla hangilla ja kesäisillä kukkakedoilla. Mitä järkeä on jättää kansanedustajat nuolemaan näppejään, kun yksitoista pörssilistattua yhtiötä saisi oikeuden tehdä mitä tahansa Suomen valtion kokonaan omistamassa osakeyhtiössä? Ei mitään! Ei yksinkertaisesti yhtään mitään. Jossakin on järjen hivenkin sammunut. Ikään kuin taloudellinen analyysi ja sijoitusstrategia eivät kuuluisi laisinkaan politiikkaan. Että ne olisivat jotakin ylimaallista, taivaallista, jotakin sellaista, joka ei kuulu niille, joille peruslaki on antanut oikeuden edustaa kansaa. Harvoin on ministerin suusta kuultu mitään noin hölmöä. Lapsellisen sinisilmäistä. Kansanvallalle vihamielistä sokellusta …”

Näin, että Viljo Vähänen oli raivoissaan. Eikä syyttä. Kansanvaltaisuus ja oikeusvaltioperiaate ovat valtiojärjestyksemme kivijalkaa. Ne mainitaan perustuslain toisessa artiklassa. Minunkin mielestäni ministeri liiteli heikoilla jäillä, kun hän meni tuommoisia lausumaan Yleisradion uutisissa. Onhan se kansan omistama tiedotusväline.

Olimme siis Viljon kanssa heti samalla aaltopituudella, kun hän eilen rimpautti ovikelloani katsottuaan iltauutiset.

Mutta Viljo halusi jatkaa vielä sitkeästi.

”Olen kyllä havainnut, että politiikkaa ja poliitikkoja on viime aikoina alettu yhä julkeammin arvostella. Mutta tässä kyllä ylitettiin monta kohtuullisuuden rajaa. Eikä se voi olla pelkkä sattuma. Tai kauneusvirhe. Ajatuksen on täytynyt hautua erilaisissa varjoissa ja kätköissä jo pitemmän aikaa. Nyt se vain putkahti esiin yhden kokemattoman ministerin suusta. Siksi jää sellainen paha epäilys, että juonessa on mukana sellaisia ”tahoja”, joiden uskoa vapaan markkinatalouden ylivoimaisuuteen tällainen puhe on vahvistamassa ja että juuri tästä syystä se on kansanvallan kannalta vahingollista ja heikentää tavallisten ihmisten uskoa valtion kykyyn puolustaa heikompiosaisia ja vahvistaa vapautta, tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Siitä kuuluu amerikkalaisen teeliikkeen kaiku ja se heijastaa myös tämänhetkisen nuoroikeiston arvomaailmaa.”

Nyt Viljo Vähänen oli vakavissaan, mutta sovimme siitä, että katselemme lähipäivinä, minkälaisia keskustelun laineita poliitikoille osoitettu mahtikäsky ”Näpit irti politiikasta” tulee aiheuttamaan. Ehkä se osoittautuu vain jonkinlaiseksi pyöreänpulskeaksi ääntenkalastustempuksi, kun EU-vaalit nyt lähestyvät. Ministerithän ovat lähteneet melkein joukolla kisaan mukaan.

Tästähän voi syntyä ihan iloinen soppa!

216. Perstuntuma 140117

Matematiikka on eksaktia tiedettä. Virheetöntä. Se on tieteiden äiti, kun muistetaan, että filosofia on tieteiden isoäiti.

”Matemaattisen formalismin mukaan matematiikka on aksiomaattisesti määriteltyjen abstraktien rakenteiden tutkimista symbolisen logiikan ja matemaattisen merkintäjärjestelmän keinoin.” (Google).

Voisiko sen selkeämmin sanoa!

Hyvät ystäväni ovat aina naureskelleet sille, että henkilökohtainen matematiikantaitoni rajoittuu ynnälaskuun, mutta että poislaskun kanssa olen jo vaikeuksissa. He taitavat olla oikeassa, vaikka olen aina yrittänyt vakuuttaa, että osaan kyllä tulkita eräiden matemaattisia temppujen, kuten faktori- ja ryhmittelyanalyysin tuloksia, vaikka en osaa suorittaa niihin tarvittavia laskutoimituksia.

Sanon vain, että sitä varten on olemassa matemaattisesti lahjakkaita asiantuntijoita.

Perusteuni eivät ole vakuuttaneet ketään. Jään edelleen luokalle, jos minun pitää (biljarditaulun ääressä) sanoa salamannopeasti, paljonko on 117 miinus 89. Jään odottamaan salista kuuluvaa vastausta.

Onneksi oikea vastaus on toistaiseksi tullut kakistelematta.

Arkikielessä eksaktin matemaattisen tiedon kuiluja yritetään ylittää erilaisilla kiertoilmaisuilla. Jokin asia on ”suurin piirtein niin tai näin” taikka ”melko varmasti totta” jne. Joillakin ihmisillä saattaa olla ”näppituntuma totuudesta”, mitä kukaan ei aseta kysymyksenalaiseksi, koska kaikki ymmärtävät, että sanoja on myöntänyt nöyrästi olevansa lopputuloksesta epävarma.

Aivan äskettäin jouduin eräässä arvovaltaisessa seurueessa nokatusten tällaisen, matemaattisesti hämärän, epäeksaktin tiedon kanssa.

Kysymys oli väestötilastosta ja sen pohjalta tehtävistä johtopäätöksistä siis numerosarjoista ja siitä, kuinka hyvin tai huonosti, ne kuvasivat todellista nykytilannetta ja mahdollista tulevaisuutta.

Luennoitsija sanoi, että hänellä on sellainen ja sellainen ”perstuntuma” asiasta.

Jäin miettimään, kuinka varma tällainen perstuntuma on, mutta en rohjennut kysyä täsmennystä, koska arvelin liikkuvani oman laskutaitoni (tilastomatematiikan) suhteen kovin heikoilla jäillä.

Sen sijaan uskallan nyt esittää oman perstuntumani kahdesta kiihkeää väittelyä aiheuttaneesta poliittisesta tapahtumasta. Niiden pitäisi kaiken järjen mukaan perustua päteviin matemaattisiin laskelmiin, joihin luen myös todennäköisyysteorian ja todennäköisyyslaskelmat: (A) kunta- ja soteuudistus ja (B) selkärankaseminaari.

(1) Olen jo pitkään ihaillut hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkusen sitkeyttä ja johdonmukaisuutta omassa asiassaan. Siinä on samanlaista hohtoa ja arvokuutta kuin kultakellossa, josta taistellaan Suomen Biljardiliiton legendaarisessa Kultakellokilpailussa. Tyyliä. Kestävyyttä. Kauneutta. Tuntuu, kuin mikään ei järkyttäisi tämän naisministerin mielenrauhaa. Hän jaksaa hymyillä ja selittää, vaikka poliittiset rummut pauhaavat hänen ympärillään murskaavasti ja vaikka media repii häntä terävillä hampaillaan. Kuntauudistusvankkuri kulkee vääjäämättömäsi kohti asetettua päämäärää, repaleisen kuntakentän järkevää sieventämistä (minkä hallitseminen on matematiikassa edellytys rationaalilausekkeista muodostettujen yhtälöiden ja epäyhtälöiden katkaisemiselle).

Kuntauudistuksen ja siihen olennaisesti liittyvän sosiaali- ja terveydenhuollon ”laadukkaiden, vaikuttavien ja oikea-aikaisten palvelujen yhdenvertaisen saatavuuden varmistamisen” rationaalilausekkeet on kirjoitettu perustuslakiimme. Minulla on kuitenkin sellainen perstuntuma, ettei perustuslakia ole haluttu tai osattu lukea tältä osin oikein. On kehitelty erilaisia teorioita ja tulkintoja, joilla on hämärretty ja suoranaisesti vääristelty perustuslakimme selkeitä pykäliä.

Sen vuoksi ne on hyvä kirjata tähän:

(1) Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta. Hallitusvaltaa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia (2§)

(2) Julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä (19§).

(3) Suomi jakautuu kuntiin, joiden hallinnon tulee perustua kunnan asukkaiden itsehallintoon (121§).

Perustuslain pykälät eivät ole satunnaisessa tärkeysjärjestyksessä, vaan ne sisältävät tärkeän ohjeen siitä, kuinka vastuu jakautuu silloin, jos lain tulkinnasta syntyy erimielisyyttä. Päävastuu on eduskunnalla (lainsäädäntövallalla) ja hallituksella (toimeenpanovallalla). Kuntien asukkaiden itsehallinto on tälle periaatteelle alisteinen. Hirmuinen hurskastelu kuntien itsehallinnosta on tulosta puolueiden ja yksittäisten kunnallispoliitikkojen sokeasta valtataistelusta. Ei mistään muusta. Äärimmäisen tuhoisaa on väittää, että valtiovalta (eduskunta ja ministeriöt) syyllistyisi pakkovaltaan kun se noudattaa perustuslakia. Toteuttaessaan perustuslakia valtiovallalla on luontainen oikeus ja velvollisuus ohjata ja kehittää kuntarakennetta sillä tavalla kuin se parhaaksi näkee.

Jos matemaattista täydellisyyttä tavoitellaan, kaikkien puolueiden pitäisi ilmeisesti istua hallituksessa. Kun se ei ole tietenkään mahdollista näin laaja-alaisessa monipuoluejärjestelmässä kuin meillä nykyisin on, tulisi poliittisen järjestelmämme kavalasta ja tuhoisasta sairaudesta, opposition ja hallituksen välisestä arvovaltakiistasta, päästä edes hetkellisesti eroon joko ”hätätilahallituksen” tai ”virkamieshallituksen” avulla. Niitäkinhän on silloin tällöin kokeiltu.

Minulla on kuitenkin sellainen perstuntuma, ettei moiseen ratkaisuun kuitenkaan turvauduta, koska liian moni on jo tuijottanut silmänsä sokeiksi puoluekannatusgalupeihin.

Kultakelloa pitäisi kuitenkin kantaa kuin kukkaa kämmenellä.

(B) Selkärankaseminaarista en ole ehtinyt saada edes perstuntumaa, vaikka seurasin jopa live-esitystäkin jonkun päivälehden kautta. Isoilla kirjaimillahan siellä puhuttiin. Pönäkkää puhetta riitti. Sotesotkuakin hämmennettiin niin, että perinteiset työmarkkinaosapuolet pääsivät toistensa niskavilloihin kiinni. Vähän jäi sellainen sormituntuma, että joillakin tahoilla selkärankaseminaaria pidettiin EU-vaalitilaisuutena. Vähän myöhästyneenä lähtölaukauksena. Ja epäselväksi jäi, kenen tai keiden selkärankaa oli tarkoitus vahvistaa. Ehkä valtion? Vastuuministeriö laatinee jonkinlaisen yhteenvedon, josta voin aikanaan keskustella Viljo Vähäsen kanssa, jos hän sattuisi ilmestymään maisemiin kevätauringon siivillä.