perjantai 31. tammikuuta 2014

218. Geopolitiikasta 140131

Monesta torvesta on jo parin vuosikymmenen ajan toitotettu, että ”geopolitiikka tekee paluutaan”. Sävy on ollut pelokas. Jäljet pelottavat, koska niiltä löytyy tuhoa, surua ja tuskaa. Pahimpana esimerkkinä kaksi maailmansotaa.
Ja vaikka molemmat sodat ovat merkinneet suurta harppausta tieteen ja tekniikan alueilla, ilo ei ole päässyt purkautumaan geopolitiikan kuolettavan pilviverhon läpi. Ei, vaikka onnellisemmat torvet ovat julistaneet hyvinvoinnin ja tasa-arvon kasvua, demokratian voittokulkua maapallolla.
Sattumalta jouduin eilen keskelle geopolitiikan pyörrettä. Onneksi vain analyyttisessä mielessä eikä minun tarvinnut hengittää myrkkykaasuja tai pelätä atomipommeja.
Kahdessa eri tilaisuudessa, samana päivänä, analysoitiin Suomen kohtaloa maailmanpolitiikan valtataistelussa. Ensin kylmän sodan päätyttyä (nykytilanteessa) ja heti perään vuonna 1944 (historiassa).
Ei tuntunut kovin mukavalta, kun huomasin ajattelevani, ettei geopolitiikka ole hellittänyt otettaan, jolla se kuristaa koko ihmiskuntaa. Historia toistaa itseään. Muodot muuttuvat. Ihmiset vaihtuvat. Mutta taistelu vallasta ja valtaresursseista (luonnonvaroista, ihmismassoista ja rahasta) jatkuu entisellään.
Joku on sanonut viisaasti, että vuoteen 1944 sisältyy kaikki mahdollinen, mitä yksittäisen kansakunnan historiasta voidaan sanoa. Se on tiivistelmä (novelli, akvarelli tai lyhytelokuva) toiveista, pelosta, surusta, iloista, elämästä, kuolemasta. Kaikesta.
Suomi oli kuin lastu laineilla. Ei uppotukki. Ei ajopuu. Ei oman elämänsä herra. Vaan itikan kuiskaus elefantin korvassa.
Tai oikeastaan kahden elefantin. Hyvän (sinimustan) ja pahan (punaisen) korvissa.
Eilisen analyysin aatepoliittinen raami jäin jollakin tapaa puutteelliseksi, kun siinä keskityttiin valtioihin (Neuvostoliittoon, Saksaan, Suomeen, Ruotsiin) ja niiden sotatoimiin. Henkilöitäkin, kuten Mannerheim (kenraaleineen), Hitler (kenraaleineen) ja Stalin (kenraaleineen) kyllä mainittiin, mutta asian todellinen ydin, ihmismielen kieroutuminen ideologisessa valtataistelussa, jätettiin mainitsematta.
Saksassa poliittinen julmuus ilmeni elintilapolitiikassa Lebensraumissa. Neuvostoliitossa vastaavanlaatuinen julmuus ilmeni maailmanherruuden tavoittelussa. Molemmissa tapauksissa hulluuden korkeimmankin asteen ylittänyt, vainoharhainen tappamishimo toimi geopoliittisena katalysaattorina.
Sinimusta ja punainen paha sekoittuivat tuskan ja murheen multaan niin pahasti, etteivät taivaan ja hangen puhtaat värit siitä erottuneet, vaikka me onnistuimme lopulta nostamaan oman sinivalkoisen lippumme salkoon.
Vuosi 1944 oli painava oppitunti siitä, mihin geopolitiikka pahimmillaan johtaa.
Mutta nyt se on siis palaamassa jälleen maailmanpolitiikan areenalle.
Kylmän sodan jälkeen geopolitiikka pulpahti pintaan kuin korkki. Sinimusta ja punainen väri ovat vain haalistuneet, ja niiden tilalle on alkanut muodostua epämääräinen värimassa, joka vaihtelee sateenkaaren kirkkaista väreistä tasaisen harmaaseen, kuolemankarvaiseen pohjamaaliin.
Maailmansodissa käytetyt strategiset nuolikartat ovat muuttuneet multivideoiksi ja powerpointeiksi, mutta niiden idea on säilynyt ennallaan. Valtapoliittisia rajoja piirrellään jo täyttähäkää. ”Vihollisten” ja ”ystävien” aikomuksia ja suunnitelmia arvaillaan. Vakoilukoulut pursuavat innokkaista kenraaleista ja poliittisista johtajista. Syyllisiä etsitään, vangitaan ja vainotaan. Ihan samalla tavalla kuin ennenkin.
Geopoliittisia painopisteitä syntyy kuin sieniä sateella. Tyynimeri. Afrikka. Latinalainen Amerikka. Arktinen.
Yksi pelkää Saksaa, toinen islamia, kolmas Kiinaa.
Eurooppa saa muhia omassa rauhassaan.
Mutta yksi suuri ja hälyttävä ”uutinen” paistaa kaiken mediamelun ja analyysien takaa kuin Naantalin aurinko: Suurvallat etsivät kovalla vauhdilla strategisesti mahdollisimman edullisia geopoliittisia asemia seuraavaa maailmanlaajuista sotaa varten.
Se on raakaa peliä.
Mutta.
Yksi aave liikkuu kuitenkin valon nopeudella ympäri maapalloa.
Raha.
Se aiheuttaa suuria vaikeuksia geopolitiikalle, koska sillä on hämmästyttävä taito, jota muilla valtapolitiikan resursseilla ei ole.
Se osaa kätkeytyä. Se osaa kytätä maan päällä, ilmassa ja avaruudessa kuin inkkari vanhoissa seikkailukirjoissa. Se osaa odottaa. Se osaa iskeä, kun tilaisuus tulee. Se on liukas kuin saippua ja ovela kuin taikuri.
Se, joka saa rahan liikkeet hallintaansa, on seuraava diktaattori. Stalin. Hitler.
Ehkä pitäisi tarttua hyvissä ajoin Kirkko & Kaupungin (4/2014) yleisönosastossa kirjoittavan Laura Widenin ideaan: ”Silloin on kaikkien suomalaisten syytä täyttää kirkot ja sydämestään laulaa Jumala ompi linnamme”.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti