Olin seuraamassa, kun Vesa-Matti ”Vesku” Loirista
tehtiin Biljardiliiton kunniajäsen. Tässä ominaisuudessa hän on toinen kahdesta
suomalaisesta. Toinen on Jesse Poikolainen. Tapahtumapaikkana oli Casino Helsinki. Paikalla oli tietysti
biljardisteja mutta myöskin futaajia, mikä paljastaa vain kaksi puolta juhlan
kohteena olleesta moniottelijasta. Siellä olisi voinut olla myös
nyrkkeilijöitä, huilisteja, laulajia ja filmitähtiä. Itse oli paikalla lähinnä
Suomalaisen klubin jäsenenä, koska V-M.L. on ollut lähes neljännesvuosisadan
klubini taiteilijajäsenenä.
Sain aiheen pohtia ääneen biljardin olemusta. Miksi
se kiehtoo myös minua niin suuresti?
Maailman on täynnä erilaisia pallopelejä. Palloa
lyödään, heitetään ja pyöritetään. Pallopeleiksi luetaan myös sellaisia lajeja,
joissa peliväline ei ole pallonmuotoinen, kuten jääkiekko tai curling.
Sellaiseksi lasketaan tietysti myös amerikkalainen pesäpallo, jonka pinta ei
ole tasainen, vaan siinä on juormuja.
Mutta kaunein kaikista on biljardi. Eikä vain
kaunein vaan syvähenkisin.
Bijardissa kohtaavat toisensa tiede ja taide,
matematiikka ja filosofia. Ja tietysti psykologia.
Katsotaanpa tarkemmin.
Biljardipallon geometrinen peruskuvio on ympyrä.
Jokaisen ympyrän kehällä oleva piste on täsmälleen yhtä etäällä ympyrän
keskipisteestä. Tällaisia ympyröitä voidaan ajatella olevan tuhkatiheään (termi
ei ole matemaattisesti aivan pätevä), vieri vieressä niin, että niistä
muodostuu äärimmäisen ohutjakoinen ja sileäpintainen pallo.
Biljardipallo on kuin taidokkaasti leikattu osa
maailmankaikkeutta. Se ei ole navoiltaan litistynyt, kuten meidän Telluksemme. Sen
pinta on sileä kuin aamutyyni järvi. Se kaartuu itsensä ympärille kauniisti.
Silmiä hivellen.
Mutta samalla se on ankarasti rajattu, toisin kuin
tuntemamme universumi, jonka äärirajaa me emme pysty näkemään ja josta
tiedetään (mahdollisesti) vain se, että se pakenee alati kiihtyvällä vauhdilla
meistä poispäin.
Biljardipallo ei laajene mihinkään. Se pysyy
paikoillaan. Jokaisella sen pinnan pisteellä on vakituinen, täsmälleen määrätty
paikkansa. Juuri siitä johtuu biljardipelin ääretön vaikeus – ja ääretön kiehtovuus.
Siihen liittyy myös biljardin loputon, syvähenkinen
dynamiikka.
Kun kaksi palloa kohtaavat toisensa, osumakohdalla
on (sekä teoriassa että käytännössä) yhtä monta vaihtoehtoa kuin täsmälleen
samankokoisten pallojen pinnalla on pisteitä. Siis lähes loputtomasti.
Pelaajan tehtävänä on ”tietää” tai ”arvata”, missä
tuo arvoituksellinen osumakohta sijaitsee.
Etäisyys. Nopeus. Lopullinen päämäärä (pussitus tai
osuma) on silmästä, kädestä, jalkojen ja vartalon asennosta, ajatuksesta,
oppivuosista, harjoituksista … niin, oikeastaan koko elämästä kiinni.
Eikä tässä vielä kaikki.
Biljardipallo pannaan liikkeelle kööllä. Sitä ei taluteta kuin opaskoiraa
osumakohdan vierelle, vaan se tönäistään matkaan mitä erilaisimmista paikoista,
joskus syvästä piilosta, snookerista.
Jokainen hetki biljardipelissä on kuin filosofian
luento. Tieto ja taito pusertavat mehun toisistaan, kunnes lopputuloksena on
täydellinen suoritus.
Vesku Loirin kunniajäsenyys toi mieleeni erään
toisen, paljon varhaisemman, tilaisuuden, jossa biljardipeli antoi
mahdollisuuden pohtia myös historiallisia ulottuvuuksia. Tuolloin oli kysymys
Suomalaisen Klubin ja Lappeenrannan Kerhon välisestä kilpailusta. Vesku ei
ollut siinä mukana, vaikka hän olisi kyllä silloinkin mahtunut hyvin
Kaisa-joukkueeseen.
Biljardihan on myös erinomainen sosiaalisen
kanssakäymisen muoto. Vihreän veran äärellä voi syntyä konversatsiooneja, joiden merkitys ulottuu kauas pelipaikan ulkopuolelle,
vuosikymmeniä taaksepäin ja vuosikymmeniä myös tulevaisuuteen.
Näin tapahtui, kun kirjoitin lokakuussa 1999 tarinan
sadan vuoden unelmasta. Siinä
”maljalla” tarkoitettiin kiertopalkintopokaalia, jonka hävinnyt osapuoli oli
velvollinen täyttämään konjakilla ja panemaan sen kiertämään pelin päätyttyä.
SADAN
VUODEN UNELMA
Otin maljaani korvista kiinni
ja kallistin.
Kullatut raudat jättivät
kämmeniini
elämän juovat.
Ranskalaisen
konjakin laineilla
keinahtelivat ruuskaset,
summaset, nokelaiset,
ja presidentin
salonkivaunu, jossa
Madonnan pyöreät rinnat täyttivät everstin sydämen.
Siellä näin
myös
Pielisen
pitsiposliinin
osuvan
hiljaisuuteen.
Enkä voinut olla huomaamatta
kuinka Kaisa
meni vasemmalle
ja Petteri kaatui surullisesti huokaisten,
yksinään.
Otin maljaani korvista kiinni
ja
kallistin,
kunnes aurinko alkoi nousta
Kurozawan
kotimaan suunnasta.
Sieltä, minne tanssiva
huuliharpunsoittaja
katosi hymy huulillaan.
Sieltä, minne hieman
huonosti suomea puhuva
kikkarapäinen,
tumma siirtyi suuri sydän sylissään.
Otin maljaani korvista kiinni
ja
kallistin.
Ketkä siellä olivatkaan
Eversti Gullín
ja Luumäen pappi.
Päissään he olivat miettineet, että
vihreän veran
äärellä ratkaistaisiin
Karjalan
laulumaiden ja Helsingin herrojen
mestaruus.
Otin
maljaani korvista kiinni
ja kallistin,
kunnes näin
unelman nousevan aallokosta:
että kerran vielä nauru
kaikuisi rajan takana
että kerran
vielä biljardia Viipurin linnassa
että kerran
vielä sininen lintu tekisi pesänsä
kotitammeni
kainaloon
Omistettu Teuvo Värtölle 31.10.1999 Helsingin
Suomalaisella Klubilla
Lappeenranta-ottelun kepeissä huuruissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti