sunnuntai 5. tammikuuta 2014

214. Biljardista 140106

Olin seuraamassa, kun Vesa-Matti ”Vesku” Loirista tehtiin Biljardiliiton kunniajäsen. Tässä ominaisuudessa hän on toinen kahdesta suomalaisesta. Toinen on Jesse Poikolainen. Tapahtumapaikkana oli   Casino Helsinki. Paikalla oli tietysti biljardisteja mutta myöskin futaajia, mikä paljastaa vain kaksi puolta juhlan kohteena olleesta moniottelijasta. Siellä olisi voinut olla myös nyrkkeilijöitä, huilisteja, laulajia ja filmitähtiä. Itse oli paikalla lähinnä Suomalaisen klubin jäsenenä, koska V-M.L. on ollut lähes neljännesvuosisadan klubini taiteilijajäsenenä.
Sain aiheen pohtia ääneen biljardin olemusta. Miksi se kiehtoo myös minua niin suuresti?
Maailman on täynnä erilaisia pallopelejä. Palloa lyödään, heitetään ja pyöritetään. Pallopeleiksi luetaan myös sellaisia lajeja, joissa peliväline ei ole pallonmuotoinen, kuten jääkiekko tai curling. Sellaiseksi lasketaan tietysti myös amerikkalainen pesäpallo, jonka pinta ei ole tasainen, vaan siinä on juormuja.
Mutta kaunein kaikista on biljardi. Eikä vain kaunein vaan syvähenkisin.
Bijardissa kohtaavat toisensa tiede ja taide, matematiikka ja filosofia. Ja tietysti psykologia.
Katsotaanpa tarkemmin.
Biljardipallon geometrinen peruskuvio on ympyrä. Jokaisen ympyrän kehällä oleva piste on täsmälleen yhtä etäällä ympyrän keskipisteestä. Tällaisia ympyröitä voidaan ajatella olevan tuhkatiheään (termi ei ole matemaattisesti aivan pätevä), vieri vieressä niin, että niistä muodostuu äärimmäisen ohutjakoinen ja sileäpintainen pallo.
Biljardipallo on kuin taidokkaasti leikattu osa maailmankaikkeutta. Se ei ole navoiltaan litistynyt, kuten meidän Telluksemme. Sen pinta on sileä kuin aamutyyni järvi. Se kaartuu itsensä ympärille kauniisti. Silmiä hivellen.
Mutta samalla se on ankarasti rajattu, toisin kuin tuntemamme universumi, jonka äärirajaa me emme pysty näkemään ja josta tiedetään (mahdollisesti) vain se, että se pakenee alati kiihtyvällä vauhdilla meistä poispäin.
Biljardipallo ei laajene mihinkään. Se pysyy paikoillaan. Jokaisella sen pinnan pisteellä on vakituinen, täsmälleen määrätty paikkansa. Juuri siitä johtuu biljardipelin ääretön  vaikeus – ja ääretön kiehtovuus.
Siihen liittyy myös biljardin loputon, syvähenkinen dynamiikka.
Kun kaksi palloa kohtaavat toisensa, osumakohdalla on (sekä teoriassa että käytännössä) yhtä monta vaihtoehtoa kuin täsmälleen samankokoisten pallojen pinnalla on pisteitä. Siis lähes loputtomasti.
Pelaajan tehtävänä on ”tietää” tai ”arvata”, missä tuo arvoituksellinen osumakohta sijaitsee.
Etäisyys. Nopeus. Lopullinen päämäärä (pussitus tai osuma) on silmästä, kädestä, jalkojen ja vartalon asennosta, ajatuksesta, oppivuosista, harjoituksista … niin, oikeastaan koko elämästä kiinni.
Eikä tässä vielä kaikki.
Biljardipallo pannaan liikkeelle kööllä. Sitä ei taluteta kuin opaskoiraa osumakohdan vierelle, vaan se tönäistään matkaan mitä erilaisimmista paikoista, joskus syvästä piilosta, snookerista.
Jokainen hetki biljardipelissä on kuin filosofian luento. Tieto ja taito pusertavat mehun toisistaan, kunnes lopputuloksena on täydellinen suoritus.
Vesku Loirin kunniajäsenyys toi mieleeni erään toisen, paljon varhaisemman, tilaisuuden, jossa biljardipeli antoi mahdollisuuden pohtia myös historiallisia ulottuvuuksia. Tuolloin oli kysymys Suomalaisen Klubin ja Lappeenrannan Kerhon välisestä kilpailusta. Vesku ei ollut siinä mukana, vaikka hän olisi kyllä silloinkin mahtunut hyvin Kaisa-joukkueeseen.
Biljardihan on myös erinomainen sosiaalisen kanssakäymisen muoto. Vihreän veran äärellä voi syntyä konversatsiooneja, joiden merkitys ulottuu kauas pelipaikan ulkopuolelle, vuosikymmeniä taaksepäin ja vuosikymmeniä myös tulevaisuuteen.
Näin tapahtui, kun kirjoitin lokakuussa 1999 tarinan sadan vuoden unelmasta. Siinä ”maljalla” tarkoitettiin kiertopalkintopokaalia, jonka hävinnyt osapuoli oli velvollinen täyttämään konjakilla ja panemaan sen kiertämään pelin päätyttyä.

SADAN VUODEN UNELMA

Otin maljaani korvista kiinni
ja kallistin.

Kullatut raudat jättivät
kämmeniini elämän juovat.

Ranskalaisen konjakin laineilla
keinahtelivat ruuskaset, summaset, nokelaiset,
ja presidentin salonkivaunu, jossa
Madonnan pyöreät rinnat täyttivät everstin sydämen.

Siellä näin myös
Pielisen pitsiposliinin
osuvan hiljaisuuteen.

Enkä voinut olla huomaamatta
kuinka Kaisa meni vasemmalle
ja Petteri kaatui surullisesti huokaisten,
yksinään.

Otin maljaani korvista kiinni
ja kallistin,

kunnes aurinko alkoi nousta
Kurozawan kotimaan suunnasta.
Sieltä, minne tanssiva huuliharpunsoittaja
katosi hymy huulillaan.
Sieltä, minne hieman huonosti suomea puhuva
kikkarapäinen, tumma siirtyi suuri sydän sylissään.

Otin maljaani korvista kiinni
ja kallistin.

Ketkä siellä olivatkaan
Eversti Gullín ja Luumäen pappi.
Päissään he olivat miettineet, että
vihreän veran äärellä ratkaistaisiin
Karjalan laulumaiden ja Helsingin herrojen
mestaruus.

Otin maljaani korvista kiinni
ja kallistin,

kunnes näin unelman nousevan aallokosta:
että kerran vielä nauru kaikuisi rajan takana

että kerran vielä biljardia Viipurin linnassa
että kerran vielä sininen lintu tekisi pesänsä
kotitammeni kainaloon

Omistettu Teuvo Värtölle 31.10.1999 Helsingin Suomalaisella Klubilla
Lappeenranta-ottelun kepeissä huuruissa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti