”Karmeaa! Ärsyttävää! Olen tottunut siihen, että kun
puhun jonkun ihmisen kanssa, oli hän kuka tahansa, voin katsoa ja katson häntä
suoraan silmiin. Se herättää luottamusta ja antaa itselleni sen tunteen, että
olen mukana, olen läsnä. Mutta nyt. Nyt hän ei katsonut silmiini enkä minä
tavoittanut hänen silmiään. Hän katsoi ohi, oikeaan olkapäähäni tai
solisluuhuni, mutta ei silmiini. Se särähti niin pahasti, etten tahtonut saada
selvää, mitä hän sanoi. En, vaikka Suomen virallinen lippu oli paikallaan ja
kielotkin melkein tuoksuivat. Ikkunasta näkyi avoin, jäätön meri, ja tuuli
leyhytti puiden oksia. Kaikki muu oli eläväistä, mutta eivät hänen silmänsä,
jotka olivat nauliintuneet jonnekin tyhjyyteen. Ei auttanut, vaikka yritin
siirtää tuolianikin tavoittaakseni hänen katseensa. Ei tietenkään. Koska hän ei
ollut läsnä. Ei fyysisesti, eikä henkisesti … se oli suuri pettymys …”
Viljo Vähänen soitti heti, kun tasavallan
presidentti oli lopettanut uudenvuoden puheensa TV1:ssä. Minäkin katsoin sen …
ja olin samaa mieltä Viljon kanssa. Hyvä puhe meni hukkaan, kun ohjaaja tai
studiomanu oli antanut Niinistölle väärän tuijotuspisteen. Oliko se tietoinen
provokaatio? Sabotaasi? Jäi kummallinen tunne, ettei hän uskaltanut katsoa
kansalaisia silmiin. Ei Viljoa eikä minua. Eikä miljoonaa muuta, jotka olivat
pysähtyneet katsomaan ja kuuntelemaan sankaria.
Sankariaan?
Kyllä televisio pystyy nykymaailmassa tekemään
sankarin melkein kenestä tahansa. Televisioruudulla on maagista voimaa. Se
lumoaa niin yksilöitä kuin massojakin. Pakostakin tulevat mieleen ne ajat,
jolloin tuota ihmelaitetta ei oltu vielä keksittykään ja jolloin
henkilökohtainen karisma tai asema valtahierarkian huipulla riitti tekemään
sankareita. Ääntä toki pystyttiin vahvistamaan paljon ennen television tuloa,
mutta liikkuva kuva ja ääni tekivät sankaritehtailusta äärimmäisen vaikuttavan
ja vaarallisen valtapoliittisen aseen. Niiden yhteisvaikutusta ehdittiin
kokeilla jo 1930-luvulla, jolloin A. Hitler kaappasi ne haltuunsa. Nykyisin niistä
nähdään ja kuullaan vain välähdyksiä erilaisissa dokumenttiohjelmissa.
”En minä kyllä ole nähnyt Niinistössä
häivähdystäkään sankarillisuudesta. Eihän nyt sentään sota-aikoja eletä. Ei
onneksi. Vaikka kyllä nytkin kaikenlaisia mörköjä hiippailee kansainvälisen
politiikan näyttämöllä.”
Viljo rauhoittui, kun pääsimme aika pian
yksimielisyyteen siitä, ettei presidentin katseen virheellinen kohdentuminen
ollut hänen itsensä syytä ja ettei siihen ehkä monikaan ollut (meidän
lisäksemme) kiinnittänyt huomiota. Emme myöskään jatkaneet mörköjen etsimistä,
vaan totesimme yhteistuumin, ettei Niinistökään sellaiseen sortunut, vaan että
hänen puheensa oli tasapainoinen ja rauhoittava. Asiallinen.
- Vaikka kyllä siitäkin taas etsitään suurennuslasin
kanssa kaikenlaisia sammakoita, mutta sehän kuuluu suomalaiseen
puoluepolitiikkaan. Siinä ei ole tapana jaella kiitoksia. Moitteita ja
puutteita aina riittää.
”Mutta ihmettelen kyllä, kuinka ketterästi media
teki Sini Saarelasta kansallisen sankarin, vaikka oikeastaan hän on vain yksi
huligaani monen muun joukossa. Ymmärrän kyllä vihreän rauhan idean, ja
kannatankin sitä, mutta turvautuminen omankädenoikeuteen johtaa lähes
poikkeuksesta ristiriitojen syvenemiseen ei niiden ratkaisemiseen.
Sinisilmäisyys, ihanteellisuus, sopii hyvin runouteen tai musiikkiin, mutta kovassa
reaalimaailmassa se on tuhoisaa. Ei Sini Saarela & Co mahda mitään sille,
että Jäämeri sulaa ja sen alta paljastuu uusia laivareittejä ja
luonnonrikkauksia. On turhaa uskotella, että arktiset suurvallat (Venäjä ja
Yhdysvallat&Kanada) luopuisivat öljyn ja kaasun poraamisesta sitä mukaan,
kun olosuhteet muuttuvat.”
- Se on totta. Eikä meidän pitäisi olla tässä
suhteessa sinisaarelaisia ja turvautua kansainväliseen huliganismiin. Sen
sijaan voitaisiin ryhtyä ajamaan jotakin laaja-alaista, kansainvälistä
sopimusjärjestelmää, jolla arktiset maat sitoutuisivat siihen, ettei alueen
luonnonvaroja käytettäisiin missään muodossa aseteollisuuteen tai sotatoimiin.
Sillä ei tietenkään pysähdytettäisi Jäämeren sulamista, mutta sillä voitaisiin
rajoittaa luonnonvarojen summittaista, suunnittelematonta ja ahneisiin
taloudellisiin etuihin pohjautuvaa hyödyntämistä.
”Oukei. Siinä voisi olla ideaa. Silloin sinisaarelat
ja greenpeace joutuisivat miettimään, kannattaako kansainvälinen viherhuliganismi,
jos se sotii toista, ihmiskunnan olemassaolon ja tulevaisuuden kannalta,
vähintäänkin yhtä arvokasta päämäärää eli maailmanrauhaa vastaan. Tosin on
tietysti myönnettävä, että esittämäsi sopimusjärjestelmää tulisi olemaan
erityisen vaikea synnyttää, eivätkä arktiset suurvallat kovin helposti siihen
taipuisi.
Onhan siinä samantapaista idealismia kuin
erilaisissa ydinaseettomissa
vyöhykkeissä, joita on 2MS:n jälkeen ehdotettu eri
puolille maapalloa.”
Sankareita syntyy ja kuolee. Kiintotähdetkin
sammuvat ajallaan. Maailma on ollut aina pullollaan hyviä ja kauniita ajatuksia
ja ideoita, ja tuskinpa niistä on puutetta alkaneena vuotenakaan.
Erään sellaisen esitti kirjailija Pentti Haanpää ollessaan
vasta 20-vuotias vuonna 1925, jolloin hän kirjoitti yhden varhaisimmista
novelleistaan.
”Mutta
siellä, missä se vanha keltainen eukkokin oli elänyt surumielisten metsien
keskellä, taloissa ja tölleissä istuskelee ukkoja ja akkoja sunnuntaisin, kun
kesäilma lemuaa, lukien vanhoista kirjoista ja hautoen päänupeissaan, kuinka
oikeus sittenkin asuu siintävässä ylhäisyydessä. Kerran ovat kaikkien
kuolleitten tutisevat sielut tuomiolla, vaaka viippuu, teot todistavat,
tapahtuu, mikä oikeus ja kohtuus on: maisen elämän onnet ja onnettomuudet tasoittavat
helvetin paahde ja taivaan ikuinen ilo” (Pentti Haanpää,
novellikokoelma Jutut, Otava 1946, ”Elämän valtateitä”)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti