215. Nainen 140111

Tuskinpa mistään oliosta, elävästä tai kuolleesta, on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon kuin naisesta.

Mutta ennen kuin rohkenin itse ottaa tämän aiheen omaan blogiini, turvauduin jälleen ihmeelliseen ja ilmiömäiseen sanakirjaan, Googleen, sijoittaakseni naisen homo sapiensia kuvaavaan tietokarttaani. Se osoittautui itse asiassa erittäin hyödylliseksi. (Sinistykset, paksunnokset ja kursivoinnit ovat alkuperäisiä)

Ihminen (Homo sapiens) on ainoa nykyisin elossa oleva ihmisten (Homo) sukuun kuuluva eläinlaji. Ihminen kuuluu kädellisten (Primates) lahkon isojen ihmisapinoiden (Hominidae) heimoon ja on nykyisin elävistä kädellisistä laajimmalle levinnyt, älykkäin ja runsaslukuisin laji. Ihmisellä on kehittyneet aivot, joiden ansiosta ihminen pystyy abstraktiin ajatteluun, kieleen ja itsetarkkailuun. Tämä on yhdessä pystyasennon ja esineiden käsittelyyn kykenevien yläraajojen kanssa mahdollistanut ihmiselle kyvyn käyttää työkaluja monipuolisemmin kuin mikään toinen eläinlaji.

Ihmiset ovat muiden kädellisten tapaan luonnostaan yhteisöllisiä, mutta ihmiset ovat erityisen kyvykkäitä käyttämään viestintää ja kieltä ideoiden välittämiseen. Ihmiset muodostavat monimutkaisia, yhteistyötä tekeviä ja kilpailevia sosiaalisia ryhmiä, perheistä aina kansakuntiin asti. Ihmisyhteisön perustan muodostavat kielen kautta välittyvät rituaalit, traditiot, arvot ja lait. Ihmiset tekevät ainoana lajina tulen, kypsentävät ruoan, pukeutuvat ja käyttävät lukuisia tekniikoita. Ihmisellä on myös taiteen tapaisia kulttuuri-innovaatioita, kuten maalaustaide, kirjallisuus, musiikki, arkkitehtuuri, runous ja elokuvataide.

Hämmästyttävää. Ei sanaakaan naisesta. Tasa-arvoisuuden huippu. Sitä kuvastaa myös jutun yhteydessä oleva kuva NASAn Pioneer 10-luotaimen mukana 2.3.1972 lähetetystä piirroksesta, jossa mies ja nainen seisovat vierekkäin Aatamin ja Eevan puvuissa. Sopuisasti. (Nainen ilmestyy Googlen artikkeliin vasta siinä vaiheessa, kun puhtaan ihmisen biologiasta, anatomiasta ja fysiologiasta)

Pidin mielessäni varoitukset Googlen tietojen ”epätieteellisyydestä”, mutta lukaisin silti läpi koko selostuksen ja otan tähän vielä kuvauksen Pioneer 10:n matkasta.

Se on ensimmäinen ihmisen tekemä laite, joka on kulkenut asteroidivyöhykkeen läpi, tehnyt Jupiterista ensimmäiset lähihavainnot ja poistui ensimmäisenä aurinkokunnasta ohittaessaan Pluton kiertoradan vuonna 1983.

Pioneer 10 jatkaa matkaansa tähtienvälisessä avaruudessa. Se ohittaa Härän tähdistöön kuuluvan Aldebaranin (α Tau, "Härän silmä") noin kahden miljoonan vuoden kuluttua. Tässäkään ei tosin voida puhua varsinaisesta ohilennosta. Välimatkaa jää useita valovuosia.

Ovathan mies ja nainen ilmeisesti vaeltaneet rinnakkain aivan alusta lähtien. Nyt he siis lentävät yhdessä avaruuden tuntemattomilla lakeuksilla. Ehkäpä heihin on jo nyt tarttunut se kiihtyvä nopeus, jonka tiedemiehet ovat havainneet kuvatessaan maailmankaikkeuden laajenemista alkuräjähdyksen jälkeen.

Tai mistäpä minä sen tietäisin.

Joka tapauksessa kiinnitin huomiota National Geographicin artikkeliin, jossa Paul Salopek-niminen journalisti kertoo seitsemän (7) vuotta kestäneestä kävelymatkastaan Afrikasta (Etiopiasta) Etelä-Amerikan eteläisimpään kärkeen (Tulimaahan) (”To Walk the World”, The new age of exploration, NG, December 2013). Tutkimusten mukaan homo sapiens on levittäytynyt maapallolle samaa reittiä pitkin. Erilaisia haarautumia kyllä oletetaan esiintyneen.

Nainen puuttui matkasta. Toimittaja Salopek vaelsi yksin paikasta toiseen, tosin erilaisten oppaiden avustamana.

Tässä kohdin oma tietokarttani alkoi kylläkin hämärtyä, koska muistan lainanneeni omaan kirjaani Isänmurha idässä, (Gaudeamus 1996, s.14-15) Petri Riikosen artikkelin piirrosta, jossa kuvataan Suomen alueen kulkeutumista mannerlaattojen liikkeissä pohjoisen ja eteläisen napapiirin välillä. Me olemme olleet joskus Päiväntasaajalla! Ihmisen (naisen ja miehen) ilmestyminen maapallolle ja vaellus erilaisilla, toisistaan etääntyneillä mantereilla saattaa vielä joskus osoittautua paljon värikkäämmäksi, monimutkaisemmaksi ja kiehtovammaksi taikka miksipä ei myös traagisemmaksi kuin se on nykytiedon valossa.

Oli miten oli, yritin hahmottaa itselleni kuvaa naisesta kolmesta hyvin erilaisesta näkökulmasta: (1) Raamatun luomiskertomuksesta, (2) Miguel de Cervantesin Don Quiotesta ja (4) Pentti Haanpään novellikokoelmasta Jutut.

(1) Ja Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä, ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi. ”Tämä on nyt luu minun luistani ja liha minun lihastani; häntä kutsuttakoon miehettäreksi, sillä hän on miehestä otettu.”.

Nainen on siis ”miehetär”.  He olivat molemmat alasti eivätkä hävenneet toisiaan.

Mutta sitten tuli syntiinlankeemus. Puu ja käärme.

”Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin.” Vaimo vastasi: ”Käärme petti minut, ja minä söin.”

Siitä alkoi naisen kärsimysten tie, ja siitä alkoi iankaikkinen syyttely miehen ja naisen välillä. Silloin astui elämän näyttämölle myös ikuinen kolmas ”kavalin kaikista kedon eläimistä.”

(2) ”Ja etkö sinä toivoton tolvana, avuton apina ja pahanpäiväinen pölvästi tajua, että ellei valtiattareni ammentaisi minuun urheutta, en uskaltaisi nitistää edes kirppua?” Näin löylytti piikkisauvansa säestyksellä Surkean hahmon ritari Don Quiote aseenkantajaansa Sancho Panzaa, kun tämä oli erehtynyt epäilemään hänen valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen kauneutta (mt. 289).

Keskiaikaisen veijariromaanin nainen on ”valtiatar”, ihanne, jonka avulla ivaillaan ritariromaneiden tarinoita ja mieshahmoja. Valtiattarista piirtyy ruusunhohtoinen, epärealistinen kuva, jonka rinnalle Cervantes tuo realistisemmat ”kamarirouvat”, jotka kuvataan iäkkäiksi, rumiksi ja rietaspuheisiksi (ks. suomentajan, Jyrki Lappi-Seppälän, saatesanat, mt. s. 18).

(3) ”Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat sileitä, sopusuhtaisia, kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmalla vormullaan, eikä ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on maidonvalkea ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas. Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkiten, ajatellen, vaan luonnostaan, koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä lihansa makeudesta. Äitiinsä lienee hänestä sellainen tullut, nuorena kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä vailla enkeliin.” (mt. s. 44, ”Huhtikuinen yö”).

Mutta.

”Otsastaan sikisivät yhä raskaammat mietteet … Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien, elukoiden, maan ruohon, kivien ja soran – on sattunut vain elämän iäti jauhavassa myllyssä purskahtamaan siihen muotoon … Ei ollut ihminen hänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote, rumin ja iljettävin elävä.” (mt. s. 84, ”Vanha kartano”)

Mene ja tiedä.

Ranskalainen kysyy ou est la femme? Se lienee ikuinen arvoitus. Se ei  ratkea sanaleikeillä, soneteilla eikä tieteellisillä määritelmillä.

Parasta lienee tyytyä lyhyeen totuuteen: Nainen on.