241. Könttäideologiat 140531

”Puolueiden edustamat köntäideologiat tyydyttivät ihmisiä mainiosti vielä siihen aikaan, kun he muutoinkin ryhmittyivät suurten teemojen alle” (Asta Leppä, Aatteet kävivät ahtaiksi, Suomen Kuvalehti 21/2014)

Jos maksaa kuutamourakasta könttäsumman, jää mieltä kaihertamaan kaksi asiaa: (a) moraalinen (rikoin lakia) ja (b) käytännöllinen (oliko seteleitä liikaa vai liian vähän).

Kun kirjoittaa puolueelle könttäideologisen ohjelman samat kaksi asiaa jäävät vaivaamaan: (a) moraalinen (rikoin ideologisen karsinan aidan) ja (b) käytännöllinen (sanoinko liikaa vai liian vähän).

Asta Leppä oli näkevinään veljensä väärässä porukassa ja joutui pohtimaan, kenen joukossa hän itse seisoo. Oikeassa vai väärässä?

Tutkiessaan 1960-luvulla puolueideologioita Olavi Borg järjesti ne nätisti ideologiselle perusskaalalle: vasemmalle vasemmistopuolueet omine ideologioineen ja oikealle oikeistopuolueet omine ideologioineen. Äärilaidoilla karsinoiden rajat olivat selkeitä. Keskellä ne hämärtyivät.

Tämä skaala on pysynyt hämmästyttävän sitkeästi paikoillaan. Lähes kaikissa asiakysymyksissä se työntyy esiin, vaikka sitä ei ole enää vuosikausiin haluttu korostaa.

Päinvastoin.

On tartuttu puolueiden itsensä kehittämään ajatukseen, että ne eivät olekaan sidottuja ideologisen perusskaalan karsinoihin, vaan ne ovat yleispuolueita.

Idean keksi jo 1950-luvulla Kansallinen Kokoomuspuolue ja sen jälkeen se on liukunut kuin syöpäkasvain läpi koko puoluelaitoksen. Kaikki haluavat nyt olla yleispuolueita. Kaikki ilmoittavat ajavansa kaikkien asioita. Koko kansan asiaa!

Alkuvaiheessa tätä moraalista sairautta kutsuttiin keskustasuuntaukseksi, ryntäämiseksi poliittiseen keskustaan.

Sen marssin aloitti Maalaisliitto, muuttamalla ensin nimensä Keskustapuolueeksi ja sitten Keskustaksi.

Samaan imuun antautuvat sittemmin myös molemmat vasemmistopuolueet.

Ei ihme, että syntyi käsitys könttäideologiasta. Se kuvaa mielestäni mainiosti puolessa vuosisadassa tapahtunutta kehitystä.

Könttäajattelu on ilmeisesti tarttunut vähitellen kaikkiin Olavi Borgin puolueideologiselle perusskaalalle järjestämiin puolueisiin.

Vihreätkin ovat sulautuneet siihen aivan luontevasti ja persut ovat kovalla touhulla tulossa perässä.

Jonkin aikaa on jo tosin kuulunut varteenotettava murinaa siihen suuntaan, että puolueiden olisi palattava takaisin ideologisiin peruskarsinoihinsa.

Olisi toisin sanoen naulattava perussanoma (moraalinen) selkeämmin ilmoitustaululle (nettiin) ja sanottava sanomiset vähemmillä sanoilla (käytännöllinen).

Ideologinen valloituspolitiikka (lähetystyö vieraissa karsinoissa) on osoittautunut turmiolliseksi.

Puoluekentän raoista on purskahdellut omituisia epäpuolueita, jotka ovat jääneet vain kummajaisiksi könttäideologian peräkammariin.

Pahimmassa tapauksessa tällaisista epäpuolueista voi ajan mittaan kuitenkin kehittyä myrkkypesäkkeitä, jotka tuhoavat koko puoluekentän.

1920-1930 lukujen Saksallahan on siitä kokemusta.

Vestigia terrent.

240. Helghathorsdagh 140529

Elämäni on arkipäiväistynyt. Pyhäpäivät ovat haalistuneet, kuluneet melkein olemattomiksi. Arki soljuu niiden ylitse kuin loputon virta. Sen alle jäävät joskus jopa vuodenajatkin. Helle ja pakkanen toki erottuvat ja huiput näkyvät. Joulu ja juhannus eivät ole hautautuneet ajanvirtaan. Mutta pikku pyhät ovat alkaneet kadota.

Siksi tunsin tarvetta tarkistaa, mitä pyhää tässä pilvisessä ja koleassa torstaissa on.

Tammeni on kyllä jo alkanut pukeutua hempeänvihreään kesäpukuunsa, kirsikka- ja omenapuut kukkivat jo täysillä Isokaaren varrella ja pihapihlajatkin ovat alkaneet peittyä valkoiseen kukkamereen.

Onhan se aina keväisin niin juhlavaa! Mutta mitä pyhää siinä on?

Päädyin lukemaan – pienoiseksi hämmästyksekseni - Apostolien tekoja, joka alkaa sanoilla ”Edellisessä kertomuksessani kirjoitin, oi Teofilus, kaikesta, mitä Jeesus alkoi opettaa ja tehdä hamaan siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös.”

Muistin kyllä varhaisilta kouluvuosiltani, että helatorstaita vietetään Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi, mutta moni yksityiskohta oli jo ehtinyt kadota arjen hämärään.

En muistanut muun muassa laisinkaan helatorstaita edeltävien, kolmen päivän nimitystä kanttaanpyhät joita on kuulemma kutsuttu myös käyntipäiviksi enkä osannut sen vuoksi kuvitellakaan, että tällä viikolla (maanantaista keskiviikkoon) olisin viettänyt pyhää päivää edeltäviä  ”käyntipäiviä”.

(Sannan etymologiseen kiistaan en oikein osaa ottaa kantaa, mutta tuntuisi kyllä siltä, että latinankielinen kantasana cantare olisi oikeampi kuin ruotsinkielinen sana gångdagar, jonka pohjalta käännös on tehty. Tämän mukaan pitäisi siis puhua laulupäivistä, mikä kylläkin kuvaisi vain osittain ja vajavaisesti itse tapahtumaa)

Tulin maanantaina klubikuoroni konserttimatkalta Kuressaaresta Hesaan bussilla, autolautalla ja Viking Linella, mutta en kokenut siinä mitään erityisen pyhää. Hauskaa kyllä oli.

Google tuli jälleen avukseni.

Käyntipäiviä on vietetty paasto- ja rukouspäivinä nykyisen Ranskan alueella jo noin vuonna 470, mutta laajemmalti katolinen kirkko alkoi viettää niitä vasta 900-luvulla. Alun perin näinä päivinä on rukoiltu apua maanjäristysten, tulvien, tulipalojen ja petojen aiheuttamia tuhoja vastaan, myöhemmin yleensä toimeentuloa ja hyvää satoa. Tällöin on pappien johdolla järjestetty peltoalueilla kulkueita, joissa on kannettu ristiä, siunattua leipää ja pyhäinkuvia sekä soitettu kelloja.

Ahaa.

Tuolla tavalla valmistauduttiin muinoin viettämään helatorstaita. Olin siis huomaamattani osallistunut helghathorsdaghin valmistautumiseen, kun lauloin viime sunnuntaina Pyhäaamun rauhaa 1400-luvulla rakennetussa Kärlan kirkossa Saaremaalla. (Emme kuitenkaan vaeltaneet mustissa smokeissamme paikallisen papin perässä pitkin Saaremaan peltoja, vaan esiinnyimme arvokkaasti kirkon sisätiloissa)

Apostolien tekojen yhdessä jakeessa kuvataan lyhyesti, mitä tapahtui. ”Kun hän oli tämän sanonut, kohotettiin hänet ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänet pois heidän näkyvistään.”

Giotto di Bondonen maalauksessa Kristuksen taivaaseenastuminen tapahtumasta annetaan todella juhlava kuva.

Se, mitä Öljymäellä todellisuudessa tapahtui, jää tietysti arvoitukseksi. Se on samalla tavalla ns. uskonasia kuin se, mitä Jeesuksen kerrotaan sanoneen ennen kuin pilvi vei hänet pois.

Sanat ovat kuitenkin jääneet elämään ja niitä on toistettu parin tuhannen vuoden aikana monissa yhteyksissä.

Apostolien tekojen mukaan Luukas kertoo, että Jeesus käski apostoleitaan odottamaan kymmenen päivää (”ei kauan tämän jälkeen”) Jerusalemissa, jotta heidän päälleen vuodatettaisiin Pyhä Henki. Näin he myös tekivät.

Mielestäni helghathorsdaghin syvällisin sanoma liittyy kuitenkin apostolien uteluun aikataulusta: ”Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelin valtakunnan?”, mihin Jeesuksen kerrotaan vastanneen:

Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut.

239. Velkavankeudessa 140518

Olen tottunut pitämään Osmo Soininvaaraa järkimiehenä, vaikka hän on mielestäni aina kuulunut väärään puolueeseen. Hänelle eivät näytä  oikein sopivan hallitus- eivätkä oppositioreviirit. Kumpikin tuntuvat hänelle aika ajoin liian ahtailta.

Ehkäpä näen hänessä tässä suhteessa oman kuvani, vaikka taidamme olla ulkomuodoiltamme hieman erinäköisiä.

No. Rillipäisiähän me molemmat olemme.

Talous juridiikan vankina on tyypillistä Soininvaaraa (Suomen Kuvalehti 20/2014). 

”Talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan Eurooppa säästää itsensä hengiltä. Tulevaisuudessa taloustieteen luennoilla käytetään Euroopan 2010-luvun talouspolitiikkaa varoittavana esimerkkinä samaan tapaan kuin brittien palaamista kultakantaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen.”

”Yhdysvalloista lähtenyt talouskriisi on velkaannuttanut kaikki Euroopan valtiot. Velkaantuminen oli pakon sanelema. Vaatimus tämän velan poismaksusta on yhtä hölmö kuin oli Englannin punnan arvon palauttaminen 1920 luvulla. Kuka siitä hyötyisi, että tiet ovat kuoppaisia ja kouluopetusta huononnetaan.”

etc. etc.

Jäin kiinni Soininvaaran talousteorian yksinkertaisimpaan ja järkevimpään ohjeeseen: kun (kansan)taloudessa menee huonosti, pitäisi kaasuttaa ja kun siinä menee hyvin, pitäisi painaa jarrua.

Tätä ohjetta ei ole noudatettu meillä eikä muuallakaan.

Siitä sekä Krugman että Soininvaara nyt saarnaavat. Aivan oikein. Sillä se seurauksena velkavankeuden peikko on alkanut lennellä uhkaavana ja pelottavana taivaalla. Kaikilla taivailla.

Paitsi että rikkaat rikastuvat ja köyhä köyhtyvät. Se on ollut jokaisen lamakauden nyrkkisääntö.

Siksi kaivoin esille (Googlesta tietenkin), mitä velkavankeudesta siellä sanotaan.

Yksityisen ihmisen ja yrityksen elämässähän velkavankeus on syvä, mustanpuhuva tragedia, joka peittyy häpeään ja tuskaan.

Vuosien velkavankeus odottaa, mä vaan itken illat ja jossittelen, että miten mä silloin ostin sitä ja tätä, miksen mä tajunnu, miten mä oon voinu ryssiä raha-asiani näin... Matkustin tänään junalla ja itkin siellä junassakin koko matkan. Mä pelkään, että masennun syvästi. Sit ei jaksa käydä töissä, tulot pienenee... Velkaannuin kun olin kriisissä ja syvästi masentunut, en vaan hallinnut hommaa. Hyvä puoli tässä on se, ettei velat ole ulosotossa vaan sain tehtyä maksusopimukset. Ja mulla on varaa maksaa, ainakin periaatteessa jos en tuhlaile muuten. Mutta mä vaan syyttelen itseäni, en osaa muuta kuin olla ahdistunut koko asiasta. Soitin velkaneuvontaankin ja vaan itkin puhelimessa. Ajan sain jopa syyskuulle. Vaikka mihin mä velkaneuvontaa tarvin, ku on maksusuunnitelmat tehty. Tää on mun elämän isoin kriisi, jopa isompi kuin edellinen kriisi. Miten mä jaksan? Muuta velkaa mulla ei ole kuin nää mitä nyt tulee. Mutta hitto mua ahdistaa (Vierailija 30.5.2012).

Suomen valtio (ilmeisesti ainoana Euroopassa) näki jo hyvissä ajoin tämän hädän ja yritti rientää apuun. Vuoden 2008 alussa tuli voimaan velan lopullista vanhentumista koskeva säännös, jonka mukaan ulosottovelat vanhenevat tietyn ajan jälkeen lopullisesti. Silloin päättyi tuhansien suomalaisten velkavankeus.

Lakiteksti on tältä osin selkeä. ”Tämä asetus on kumottu Ulosottokaarella 15.6.2007, joka on voimassa 1.1.2008”.

Asetuksen johdanto kuuluu kaikessa runollisuudessaan näin:.

Me NIKOLAI Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä ja sitten kuin uusi ulosottolaki Suuriruhtinaanmaalle tänä päivänä on annettu, tahdomme Me mainitun lain voimaanpanemisesta ja siitä mitä sen johdosta on vaarinotettava täten armossa säätää niin kuin seuraa.

Osmo Soininvaara ja Paul Krugman eivät tietenkään tarkoittaneet omassa kritiikissään tällaista, yksilötason pikku seikkaa, vaan jotakin paljon suurempaa ja dramaattisempaa.

Siitä kertoo Soininvaara viittaamalla Suomen Pankin pääjohtajan, Erkki Liikasen näkökulmaan, jonka mukaan ”Saksassa ajattelua hallitseva menneisyyden painajainen on hyperinflaatio ja Yhdysvalloissa suuri lama. Siksi Saksa torjuu inflaatiota ja Yhdysvallat työttömyyttä.”

Mutta heiltäkin jää sanomatta se tosiasia, että korkeasti sivistynyt länsimaailma ja sen esimerkkiä intohimoisesti noudattava muu maailman, on elänyt tuhoisalla tavalla yli varojensa.

Ei ole osattu panna suuta säkkiä myöten. On kahmittu suruttomasti  ja itsekkäästi rikkauksia maapallon uumenista. Yhteisöllisyyden ja yhteisen hyvän kultaisen langan on annettu vajota yksilöllisen mielihyvän ja nautintojen suohon. Nationalismin hurmassa valtiot eivät ole välittäneet varoitusvaloista sulkeneet korvansa myrskykellojen soitolta.

Kapina suurissa ja synkissä velkavankiloissa on aina johtanut suureen sotaan!

238. Kun neulanen putosi 140511

Viljo Vähänen istui hiirenhiljaa. Jännittyneenä. Laskettiin Antti Rinteen ja Jutta Urpilaisen ääniä Seinäjoella. Takahuoneessa. Ei samalla tavalla koko kansan näkyvillä, kuten vuonna 1956 eduskunnan puhemiehen korokkeella, jolloin varapuhemies Väinö Leskinen luki äänestysliput ääneen. Kekkosen nimi kuultiin 151 kertaa ja Fagerholmin 149 kertaa.  

Vain hetkeä aikaisemmin joku oli onnistunut ottamaan valokuvan, jossa valtiovarainministeri Urpiainen ja ammattiyhdistyspomo Rinne istuivat kalmankalpeina vierekkäin kokoussalin etupenkissä perimmäisten kysymysten äärellä kuten blogisti Jyrki Virolainen kirjoitti.

Yritin saada selville, mitä Viljo mietti vain muutamia sekunteja ennen kuin äänestyksen tulos julistettiin, mutta hänen ilmeensä ei paljastanut mitään.

Sitten räjähti!

”Perkele!”

Tulos 257-243 Rinteen hyväksi. Vain neljätoista onnetonta ääntä. Olihan ero hieman selvempi kuin Maalaisliitolla ja Demareilla vuoden 1956 presidentinvaalin kolmannella äänestyskierroksella, mutta että yhden ja saman puolueen sisällä puntit olivat lähes tasan. Se hirvittää.

Luvassa on kirveleviä tunteita ja pitkiä selvityksiä ”pettureista”.

Viljo selitti.

”Kuuntelin hiljaa sydämeni lyöntejä. Tunsin, kuinka havupuun neulanen irtosi yläkammion seinästä. Olin ajatellut, että se laskeutuisi kauniisti kuin päiväperhonen. Mutta ei. Se mäjähti lattialle kuin uppotukki. Märkä. Painava. Painostava. Väärä valintahan se ilmiselvästi oli. Se murskasi alleen kaiken toivon, minkä Jutta oli onnistunut sytyttämään. Se on minusta aivan käsittämätöntä. Että peruutetaan. Otetaan takapakkia. Sillä sitähän ay-pomon valitseminen suomalaisen sosialidemokratian johtoon merkitsee …”

Viljo veti henkeä.

- Ehkä tilanne ei ole aivan noin synkkä, sain sanotuksi väliin. – Demarit nostivat kyllä itsensä temppelinharjalle, mutta onhan juuri sieltä mahdollisuus lähteä kahteen suuntaan – joko pudota alas ja loukata itsensä pahimman kerran tai nousta pilviin ja nähdä vielä kauemmas. Myönnän kyllä, että Rinteen valinta merikitsi syvää, lähes kuolettavaa, iskua poliittiselle naiskokeilulle, ultrafeminismille, ja paluuta punaisten työmarkkinamiesten kikkelikorttiaikoihin, mutta täytyyhän siinä jotakin – edes himpun verran – hyvääkin olla. Tuomiojan Erkki näyttää sen oivaltaneen eilisessä kolumnissaan: ”Vaalitulos ei ole suinkaan reaktio vain kolmen vuoden hallituskauden tai kuuden vuoden puheenjohtajakauden tuloksiin. Jos jotain se on aikasytytyksellä käynnistynyt reaktio 90-luvun uusliberalismin hengessä toteutettuun lamapolitiikkaan”. Siinä on itua, vaikka se ei ihan heti aukeakaan tavalliselle tallaajalle.

- Itse asiassa se (siis Urpilaisen tappio) osuu keskelle kiivaasti vellovaa teoreettista keskustelua kurjistuvasta talouspolitiikasta, kapitalismin kriisistä. Sitähän eivät demarit yksin ole aiheuttaneet, vaan syy löytyy koko poliittisesta kentästä. Siis kokoomuksesta koko vasemmistoon saakka. Eivätkä yltiöpopulistiset liikkeet, kuten perstut & Co, jotka ratsastavat kansansuosiolla iloisesti kuin cow-boyt, ole ainakaan helpottaneet tuon kriisin ratkaisua. Päinvastoin. Eurooppalaisen äärioikeiston nousu on paljon huolestuttavampi ilmiö. Aiheesta löytyy pirteää keskustelua uusimmasta Diplosta. (ks. Mika Rönkkö: ”Politiikan kriisi”, Jean-Yves Camus: ”Oikean uusjako”, ja Kostas Vergopoulos: ”Miksi talouskasvu pysähtyi”)

Emme juuttuneet Viljon kanssa pitemmäksi ajaksi ”aikasytytyksellä käynnistyneeseen reaktioon”, vaan ajattelimme palata siihen joskus myöhemmin, paremman ajan kanssa.

Mutta Viljo jatkoi vielä purkaustaan.

”Säälin sanotaan olevan sairautta. Olkoon niin. Mutta kyllä minun käy jotenkin sääliksi Juttaa. Hänestä oli kehittymässä  Karl-August Fagerholmn kaltainen valtioneuvos, suurten linjojen ymmärtäjä. Tuntui todella pahalta, että hänen nousunsa katkaistiin ay-jyrällä. Se viiltää syvän haavan sosialidemokratiaan. Mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että vahvan poliitikon kasvu tapahtuu kriisien kautta. Senhän saivat sekä Kekkonen että Fagerhom toden totta kokea sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Toivoa siis voi, ettei Jutta Urpiaisen poliittinen ura katkeaisi tähän kriisiin. Paluu rivikansanedustajasta ministeriksi taikka eduskunnan puhemieheksi ei tietenkään tule oleman helppo.”

- Se on totta. Antti Rinne joutui nyt paljon vartijaksi eikä hän pysty yksin tätä kriisiä laukaisemaan. Hänelle riittää, jos hän onnistuu edes pysäyttämään kriisin pahenemisen. Nyt hän joutuu tietysti odottamaan Kokoomuksen puoluekokouksen tulosta. Kahden suuren puolueen johtajakriisin sattuminen lähes samaan aikaan on kuin pahaa unta. Painajaista. Enkä minä totta tosiaan jaksa mitenkään ymmärtää Jyrki Kataisen päätöstä jättää puheenjohtajan ja pääministerin paikka susien tappelutantereeksi. Sudethan ovat nimittäin jälleen vaarassa päästä vapaiksi.

”Jaha, sinä palasit siis takaisin vanhaan teemaasi 1970-luvun lopulta”, Viljo jatkoi. ”Sen viimeisin osa löytyy tosin tältä vuosituhannelta, jolloin kirjoitit (Viljon ei tarvitse kantaa mukanaan papereita, vaan hän muistaa aina kaiken) näin:

”Kapitalismin aurinko nousee jälleen kuin vieterinukke väärän taikurin käsissä. Vaikka se on nuijittu sata kertaa maanrakoon, se pompahtaa aina vaan pinnalle ja hymyilee irvokkaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taas vannotaan, että se on Pelastaja. Se on Ainoa Pelastaja. Se on Maailman Valo. Pyhä.

Jälleen kerran kapitalismi yrittää piiloutua samaan taikasumuun kuin aikaisemminkin. Sen takaa se on kuitenkin kerta toisensa jälkeen paljastunut surkeana ja alastomana” (ks. 89. Susiko vapaaksi? Osa IV 120512)