238. Kun neulanen putosi 140511

Viljo Vähänen istui hiirenhiljaa. Jännittyneenä. Laskettiin Antti Rinteen ja Jutta Urpilaisen ääniä Seinäjoella. Takahuoneessa. Ei samalla tavalla koko kansan näkyvillä, kuten vuonna 1956 eduskunnan puhemiehen korokkeella, jolloin varapuhemies Väinö Leskinen luki äänestysliput ääneen. Kekkosen nimi kuultiin 151 kertaa ja Fagerholmin 149 kertaa.  

Vain hetkeä aikaisemmin joku oli onnistunut ottamaan valokuvan, jossa valtiovarainministeri Urpiainen ja ammattiyhdistyspomo Rinne istuivat kalmankalpeina vierekkäin kokoussalin etupenkissä perimmäisten kysymysten äärellä kuten blogisti Jyrki Virolainen kirjoitti.

Yritin saada selville, mitä Viljo mietti vain muutamia sekunteja ennen kuin äänestyksen tulos julistettiin, mutta hänen ilmeensä ei paljastanut mitään.

Sitten räjähti!

”Perkele!”

Tulos 257-243 Rinteen hyväksi. Vain neljätoista onnetonta ääntä. Olihan ero hieman selvempi kuin Maalaisliitolla ja Demareilla vuoden 1956 presidentinvaalin kolmannella äänestyskierroksella, mutta että yhden ja saman puolueen sisällä puntit olivat lähes tasan. Se hirvittää.

Luvassa on kirveleviä tunteita ja pitkiä selvityksiä ”pettureista”.

Viljo selitti.

”Kuuntelin hiljaa sydämeni lyöntejä. Tunsin, kuinka havupuun neulanen irtosi yläkammion seinästä. Olin ajatellut, että se laskeutuisi kauniisti kuin päiväperhonen. Mutta ei. Se mäjähti lattialle kuin uppotukki. Märkä. Painava. Painostava. Väärä valintahan se ilmiselvästi oli. Se murskasi alleen kaiken toivon, minkä Jutta oli onnistunut sytyttämään. Se on minusta aivan käsittämätöntä. Että peruutetaan. Otetaan takapakkia. Sillä sitähän ay-pomon valitseminen suomalaisen sosialidemokratian johtoon merkitsee …”

Viljo veti henkeä.

- Ehkä tilanne ei ole aivan noin synkkä, sain sanotuksi väliin. – Demarit nostivat kyllä itsensä temppelinharjalle, mutta onhan juuri sieltä mahdollisuus lähteä kahteen suuntaan – joko pudota alas ja loukata itsensä pahimman kerran tai nousta pilviin ja nähdä vielä kauemmas. Myönnän kyllä, että Rinteen valinta merikitsi syvää, lähes kuolettavaa, iskua poliittiselle naiskokeilulle, ultrafeminismille, ja paluuta punaisten työmarkkinamiesten kikkelikorttiaikoihin, mutta täytyyhän siinä jotakin – edes himpun verran – hyvääkin olla. Tuomiojan Erkki näyttää sen oivaltaneen eilisessä kolumnissaan: ”Vaalitulos ei ole suinkaan reaktio vain kolmen vuoden hallituskauden tai kuuden vuoden puheenjohtajakauden tuloksiin. Jos jotain se on aikasytytyksellä käynnistynyt reaktio 90-luvun uusliberalismin hengessä toteutettuun lamapolitiikkaan”. Siinä on itua, vaikka se ei ihan heti aukeakaan tavalliselle tallaajalle.

- Itse asiassa se (siis Urpilaisen tappio) osuu keskelle kiivaasti vellovaa teoreettista keskustelua kurjistuvasta talouspolitiikasta, kapitalismin kriisistä. Sitähän eivät demarit yksin ole aiheuttaneet, vaan syy löytyy koko poliittisesta kentästä. Siis kokoomuksesta koko vasemmistoon saakka. Eivätkä yltiöpopulistiset liikkeet, kuten perstut & Co, jotka ratsastavat kansansuosiolla iloisesti kuin cow-boyt, ole ainakaan helpottaneet tuon kriisin ratkaisua. Päinvastoin. Eurooppalaisen äärioikeiston nousu on paljon huolestuttavampi ilmiö. Aiheesta löytyy pirteää keskustelua uusimmasta Diplosta. (ks. Mika Rönkkö: ”Politiikan kriisi”, Jean-Yves Camus: ”Oikean uusjako”, ja Kostas Vergopoulos: ”Miksi talouskasvu pysähtyi”)

Emme juuttuneet Viljon kanssa pitemmäksi ajaksi ”aikasytytyksellä käynnistyneeseen reaktioon”, vaan ajattelimme palata siihen joskus myöhemmin, paremman ajan kanssa.

Mutta Viljo jatkoi vielä purkaustaan.

”Säälin sanotaan olevan sairautta. Olkoon niin. Mutta kyllä minun käy jotenkin sääliksi Juttaa. Hänestä oli kehittymässä  Karl-August Fagerholmn kaltainen valtioneuvos, suurten linjojen ymmärtäjä. Tuntui todella pahalta, että hänen nousunsa katkaistiin ay-jyrällä. Se viiltää syvän haavan sosialidemokratiaan. Mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että vahvan poliitikon kasvu tapahtuu kriisien kautta. Senhän saivat sekä Kekkonen että Fagerhom toden totta kokea sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Toivoa siis voi, ettei Jutta Urpiaisen poliittinen ura katkeaisi tähän kriisiin. Paluu rivikansanedustajasta ministeriksi taikka eduskunnan puhemieheksi ei tietenkään tule oleman helppo.”

- Se on totta. Antti Rinne joutui nyt paljon vartijaksi eikä hän pysty yksin tätä kriisiä laukaisemaan. Hänelle riittää, jos hän onnistuu edes pysäyttämään kriisin pahenemisen. Nyt hän joutuu tietysti odottamaan Kokoomuksen puoluekokouksen tulosta. Kahden suuren puolueen johtajakriisin sattuminen lähes samaan aikaan on kuin pahaa unta. Painajaista. Enkä minä totta tosiaan jaksa mitenkään ymmärtää Jyrki Kataisen päätöstä jättää puheenjohtajan ja pääministerin paikka susien tappelutantereeksi. Sudethan ovat nimittäin jälleen vaarassa päästä vapaiksi.

”Jaha, sinä palasit siis takaisin vanhaan teemaasi 1970-luvun lopulta”, Viljo jatkoi. ”Sen viimeisin osa löytyy tosin tältä vuosituhannelta, jolloin kirjoitit (Viljon ei tarvitse kantaa mukanaan papereita, vaan hän muistaa aina kaiken) näin:

”Kapitalismin aurinko nousee jälleen kuin vieterinukke väärän taikurin käsissä. Vaikka se on nuijittu sata kertaa maanrakoon, se pompahtaa aina vaan pinnalle ja hymyilee irvokkaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taas vannotaan, että se on Pelastaja. Se on Ainoa Pelastaja. Se on Maailman Valo. Pyhä.

Jälleen kerran kapitalismi yrittää piiloutua samaan taikasumuun kuin aikaisemminkin. Sen takaa se on kuitenkin kerta toisensa jälkeen paljastunut surkeana ja alastomana” (ks. 89. Susiko vapaaksi? Osa IV 120512)