354. Genocide 150425

Kansanmurha on murheellinen sana. Se tarkoittaa murhien murhaa. Sen otti ensimmäisenä käyttöön Yalen yliopiston oikeustieteen professori Raphael Lamkin (1900-1959), kun piti löytää yhteinen sana ensimmäisen ja toisen maailmansodan hirmuteoille, armenialaisten  ja juutalaisten joukkosurmille.

Latinan kieli tuli tässä, kuten monessa muussakin kiperässä kielikysymyksessä avuksi. Genos merkitsee syntyperää, sukua ja kansaa, caedare surmaamista tai tuhoamista.

Lopullista helpotusta termin käyttöönotto se ei kuitenkaan merkinnyt. Sen sisällöstä ja käyttötarkoituksesta vallitsee ankara riita. Sitä käytetään edelleenkin poliittisena lyömäaseena.

Se tuli jälleen esille viime perjantaina, kun uutisissa kerrottiin näyttävästi, kuinka Libanonin armenialaiset kokoontuivat suurin joukoin muistamaan vuonna 1915 murhattuja esi-isiään ja kun media oli sen johdosta täynnä monenlaisia genocide tekstejä.

Aiheen ajankohtainen, syvä ristiriita tuli esiin siinä, että Venäjän ja Ranskan presidenttien puheet näyttiin televisiossa ja tekstit sekä kuvakertomukset julkaistiin laajasti eurooppalaisessa lehdistössä.

On yleisesti tiedetty, että Turkki vastustaa jyrkästi kansanmurha­ sanan käyttöä sadan vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä. Erityisen suurta ärtymystä Turkin virallisella taholla herätti presidentti Putinin puhe, minkä johdosta maan ulkoministeriö julkaisi lausunnon, jossa todettiin muun muassa, että ”kun ottaa huomioon millaisia joukkosurmia Venäjä on tehnyt Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Itä-Euroopassa viime vuosisadan aikana, sen luulisi tuntevan parhaiten kansanmurhan määritelmä.”

Itse sain (Ulkopoliittisen instituutin entisenä tutkijana) edellisellä viikolla asiasta mielenkiintoista, henkilökohtaista lisäinformaatiota Turkin Helsingin suurlähetystöstä, joka lähetti kotiini pienen kirjasen Understanding The Turkish-Armenian Constroversy Over 1915, jonka on kirjoittanut professori Mustafa Serdar Palaniyik (Beta Basim, Itanbul, 2015).

Luin kirjasen ennen kuin media tuli täyteen uutisia armenialaisten muistomarssista Libanonissa. Samalla otin arkistooni Googlesta lähes kaiken, mitä siellä kerrotaan Armeniasta, Ottomaanien valtakunnan hajoamisesta ja vuoden 1915 konfliktista Turkin ja Armenian välillä.

Selvitin myös itselleni genociden oikeudellis-poliittisen termin syntyä ja sen käyttöön liittyviä ongelmia, jotka ovat myös Palaiyikin kirjasen lähtökohtina.

Ymmärtämykseni kasvoi ja sehän on aina hyvä asia.

Erityisen hyödyllistä oli palauttaa mieleeni kansainvälisen oikeuden tekstejä opiskeluajoiltani. Monet niistä olivat tietysti jo ehtineet painua unholaan.

”Suomen rikoslain säännökset perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1948 hyväksymään yleissopimukseen kansanmurhana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi (Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide). Sopimus hyväksyttiin Suomessa vuonna 1959 annetulla lailla (557/59).”

Ne eivät auttaneet juurikaan tämänhetkisen (siis vuonna 2015 vallitsevan) terminologisen riidan ymmärtämisessä, mutta muistuttivat kyllä siitä, että genocide liittyy suurvaltapoliittisen valtataisteluun ja että tämä näkyy tänä päivänäkin sekä uutisissa että puheissa.

Venäjä pelkää, että Kommunismin mustassa kirjassa mainitut tapahtumat voisivat keskustelun myötä kaatua se niskaan.

Ranska pelkää, että Algerian sodan tapahtumat iskisivät kipeästi sen omaan nilkkaan.

Yhdysvallat pelkää, että joku muistuttaisi intiaanien kohtalosta tai orjakaupasta.

Saksa on hiljaa kuin kusi sukassa, koska se tietää satavarmasti, mitä holokaust merkitsee.

Onhan näitä pelkoesimerkkejä vaikka kuinka paljon. Mitä Kiina pelkää tai Japani? Tai vaikkapa Etelä-Afrikka, Kamboza, Israel/Palestiina …

Eikä EU-Eurooppakaan taida jäädä aivan syrjään, kun ajatellaan, mitä sen eteläreunalla parhaillaan tapahtuu.

Kaikki riippuu oikeastaan siitä, miten genocide määritellään, mitä kaikkea siihen sisältyy ja mitä siitä seuraa.

Suomen osalta asia määritellään Goolessa näin:

”Suomen rikoslaissa kansanmurha tunnetaan käsitteellä joukkotuhonta ja rikoslain 11 luvun 6 §:ssä (21.4.1995/578)^[6] säädetään:

Joka jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain

1  surmaa ryhmän jäseniä,

2  aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,

3  ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän piirissä,

4  pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen tai

5  muulla vastaavalla tavalla olennaisesti huonontaa ryhmän elinehtoja,

on tuomittava joukkotuhonnasta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Yritys on rangaistava.”

Ratkaiseva on intentio, tarkoitus, ja kuten Turkin-Armenian konfliktissa tilanne eli historialliset olosuhteet.

Kansainvälinen oikeus ei anna näissä suhteissa yksiselitteistä, kaikkia osapuolia tyydyttävää vastausta.

353. Kommentti 150420

”A. Kataisen-Stubbin hallitus sai ansaitsemansa rangaistuksen”.

Näinhän siinä kävi. Kipeimmin se koski demareita, mutta myös kristilliset saivat osansa. Hallitusvankkureista poishypänneet Vihreät ehtivät kerätä voimiaan oppositiossa, mutta Vasemmistoliitoa se ei pelastanut. Pääministerin puolue kyllä kärsi raskaasti, mutta säilytti silti kasvonsa.

”B. Timo Soinin ”jytky” sai yllättäen lisäaikaa.”

Yes. Niin sai. Mutta nyt Persut eivät enää pääse luistelemaan hallitusvastuusta, kuten viime vaalikaudella. Ei se kuitenkaan merkitse sitä, että siitä olisi tullut ”normaali, vastuullinen puolue”, kuten monissa ensikommenteissa sanottiin. Mielestäni se on edelleen arvaamaton protestipuolue, vaikka puheenjohtaja Soinin henkilökohtainen protesti on kestänyt jo 18 vuotta. Nyt edessä odottavat hallitusvankkurit ja -vastuu. Jos siinä pallossa on vielä neljän vuoden kuluttua ilmaa, olen valmis tarkistamaan kantaani. Hallitusneuvottelujen suhteen taisin olla aikalailla oikeassa. ”T. Soinille kelpaa mikä ratkaisu tahansa.”

”C. Maalaisliitto-Keskusta jäi yhden pultin varaan.”

Kyllä. Se tapahtui tosin jo edellisten vaalien jälkeen, kun puolue oli  kärsinyt rökäletappion ja ajettu oppositioon. Nyt se pultti kesti hämmästyttävän hyvin, vaikka galluppien tuoma lisähohto rapisi pois ja Juha Sipilän jalatkin koskettavat jälleen maanpintaa. Kolmen kohdan visio (luottamus – ohjelma – sijoitus kilpailussa) on viisas veto. Taitava. Sen varassa hallitusvankkureiden ohjakset pysyvät varmasti Isännän käsissä jopa koko hallituskauden ajan. Ei ole odotettavissa, että ajuri hyppäisi pois kesken kaiken, kuten eräs hänen edeltäjistään. Nyt odotetaan ripeitä otteita hallitusneuvotteluissa, vaikka niissä voi ilmetä vaikeitakin ”rakenteellisia ongelmia”, millä tarkoitan ikivanhaa riitaa siitä, voidaanko tasavallan hallitus jättää pelkästään porvaripuolueiden varaan, vai pitäisikö työrauha turvata sillä, että jompikumpi perinteisistä työväenpuolueista istuu hallituksessa. Persuista ei ole tässä suhteessa apua – ehkä vain haittaa.

Oman, surkean lukunsa muodostaan Maalaisliiton yritys valloittaa pääkaupunki. Se epäonnistui jälleen totaalisesti, vaikka ehdokaskaarti oli näyttävä ja tunnettu. Helsingissä puolue jäi edelleen yhden pultin varaan, eikä se muistuta kuin aavistuksenomaisesti vahvaa, valtakunnallista pulttia.

”D. Haglund hämmentää yllättävästi”

Se on totta. Vaikka Rkp oli hallitusvastuussa, se säilytti – nimenomaan Haglundin ansiosta, koska hän sai varmastikin paljon myös suomenkielisiä ääniä – paikkalukunsa entisellään. Porvarihallituksessa puolustusministerin vakanssia ei kuitenkaan nykyoloissa anneta pikku puolueelle, vaan sille paikalle sijoitetaan joku raskassarjalainen. Tarjokkaita kyllä riittää. Ulkopolitiikkaakaan ei tietenkään jätetä heiveröisiin käsiin, vaikka Erkki Tuomiojan korvaaminen kenellä tahansa muulla pitkälinjalaisella voi osoittautua tosi vaikeaksi palaksi.

”E. Vihreät ja Arhinmäki syövät samalta lautaselta”.

Tässä olin aikalailla väärässä – molempien suhteen. Li Andersson ja Ville Niinistö osoittautuivat omilla tahoilla valovoimaisiksi.

”F. Äärivasemmiston sitkeys ei riitä eduskuntapaikkaan.”

Ei riittänyt. Mutta en jaksa olla ihailematta Yrjö Hakasen sitkeyttä ja ideologista johdonmukaisuutta. Pidän Tiedonantajan edelleenkin aamulukemislistallani.

Lopuksi kiitos Yleisradiolle. Sain sieltä arkistooni hienot värikuvat kaikista kansanedustajista puolueryhmittäin. Äänimäärät tuskin muuttuvat tarkistuslaskennassa, minkä jälkeen vaalitulos voidaan vahvistaa virallisesti.

352. Eduskuntavaalit 2015 150418

Luen säännöllisesti kolmea blogistia, joista kahden tiedän olevan entisiä yliopistomiehiä, mutta kolmas kätkeytyy nimimerkin taakse. Syvemmälle valtavaksi paisuneeseen blogiviidakkoon en ole halunnut mennä, vaikka arvelen, että sieltä saattaisi löytyä sekä mustia että valkoisia helmiä.

Tällä kertaa kokeilen toisen yliopistomieheni tapaa numeroida asiat pääotsakkeen alle välittämättä siitä, mikä niiden keskinäinen arvojärjestys tai painoarvo on. Lopuksi esitän oman ennusteeni puolueiden voimasuhteista, jotka paljastuvat huomenna pian sen jälkeen, kun viimeiset äänestysliput ovat pudonneet vaaliuurniin, ja arvaukseni siitä, millaisen hallituksen saamme näin alkavalle, uudelle vaalikaudelle.

1. Tietotulvan keskellä epävarmuus on kasvanut. Tunnen sen omissa nahoissani. Jos olisin halunnut tietää, tietäisin varmemmin kuin yksienkään aikaisempien vaalien alla sen, etten tiedä varmasti mitään. Mutta en halua tietää. Olen pystyttänyt itseni ympärille tiedonsuojamuurin. Se on vahva ja ehdottomasti läpinäkymätön. Haluan olla rauhassa. Haluan olla omassa kolossani. Haluan olla turvassa tietomyrskyn ulvoessa ympärilläni.

2. Tietomyrskyn keskellä oma varmuuteni on kasvanut. Tiedän entistä varmemmin, mikä on oikein ja mitä minun pitää tehdä. Tämä tuntuu varmaankin paradoksaaliselta, mutta juuri siinä sitä voimaa, jota olen vuosikausien ajan etsinyt. Ehkä siinä on jotakin eläimellistä. Vaistonvaraista. Jotakin sellaista, minkä vain poliittinen eläin voi ymmärtää.

3. Tahdon vapaus on suuri asia. Ehkä kaikkein suurin. Tarvitaan äärimmäisen vahva puolustusjärjestelmä, jonka suojassa tahdon vapaus kestää ne ryntäykset, jotka tiedon moukari iskee sitä vastaan. Sillä onhan tiedollakin omat jumalansa, periaatteensa ja lakinsa. Eivätkä ne ole mitään tuulenpesiä vaan omia linnoituksiaan, joiden suojista se hyökkää  alituisesti, voimakkaasti ja tuhoisasti.

4. Olen väsynyt poliittisen tiedon tulvaan – siihen ehdottomuuteen, jolla sitä näissäkin vaaleissa on tarjoiltu. Kuinka kaunis seppele siitä saataisiinkaan ihanteiden hautakummulle. Enkä kuitenkaan voi edes kuvitella, että kaikki tämä kauneus mahtuisi yhden puolueen sisälle. Maailmanhistoriahan on tulvillaan tällaisten utopioiden hautamuistomerkkejä.

5. Gallupit ovat vaarallisia! Poliittisesti puhdasta tietoahan ei ole olemassakaan. Siitä haisee läpi joko tyrannin hiki tai kansan veri. Joskus ne ennakoivat tulevaa aivan prikulleen. Joskus ne ovat täysin tuuliajolla. Nytkin on onnistuttu luomaan sellaista hysteriaa, ettei äänestystä oikeastaan tarvitakaan, kun joku Accusore tietää jo etukäteen, kuinka kansanedustajien paikat jakautuvat näissä vaaleissa. Toivottavasti äänestäjien vapaan tahdon muuri kestää tämän tietomyrskyn hyökkäyksen!

6. Äänestyspakko ei kuulu demokratiaan. Sen sijaan näyttäisi välttämättömältä, että poliittisia päättäjiä vaihdetaan jonkin yhteisesti sovitun systeemin mukaisesti määräajoin. Paikalleen jysähtänyt valta turmelee! Mutta vallankäyttö ja vastuu siitä, mitä on päätetty ja tehty, ovat kansanvallan toteutumisen kannalta välttämättömiä.

7. Luin tarkkaan presidentin puheen eduskunnan vaalikauden päättäjäisissä. Viittaukset rikkinäiseen politiikkaan ja ideologisen liimapinnan ohentumiseen olivat tietenkin lainauksia siitä retoriikasta, jolla puolueet ovat itseään ruoskineet tällä vaalikaudella. Mutta siinähän ei tietenkään ollut tämän puheen ydin ja sanoma, vaan siinä, mitä istuva presidentti sanoi perustuslain uudistuksesta: ”Olen kokenut toimivani tavallaan epämuodollisen parlamentaarisen katteen alla ja saavani siitä tukea ja voimaa.”  Ehkäpä ne, jotka ovat olleet innokkaimpia riisumaan presidentin valtaoikeuksia, ymmärtävät, että näilläkin riisutuilla valtaoikeuksilla voidaan tehdä hyvää politiikkaa, mutta että epämuodollista parlamentaarista katetta ei enää sovi kaventaa.

Näillä eväillä teen nyt edessä olevia eduskuntavaaleja koskevan tulosennusteen, mutta en esitä yhtään prosenttilukua, joilla erilaiset gallupistit ovat keikaroinet, vaan maalailen karkein vedoin vain muutaman ääriviivan:

A. Kataisen-Stubbin hallitus saa ansaitsemansa rangaistuksen. Se kohdistuu molempiin päähallituspuolueisiin aikalailla samalla voimalla. Erityisen raskas virhe oli uuden imagon etsintä kesken vaalikauden. Äänestyskopeissa ratkaistaan sunnuntaina se, kumpi (Stubb vai Rinne) tämän surkean tilanteen kääntää paremmin voitokseen. Veikkaan, että se on Stubb.

B. Timo Soinin ”jytky” sai yllättäen jatkoaikaa. Muutoin ilma olisi jo ajat sitten karannut siitä pallosta. Persut ovat omaksuneet varsin näppärästi Maalaisliiton tupailtojen taktiikan - suusta suuhun menetelmän. Aika kuitenkin loppui kesken.

C. Maalaisliitto-Keskusta jäi yhden pultin varaan, mutta sellaiseenhan puolue on historiansa aikana tottunut. Vaalivoitosta tulee tuskin niin suuri kuin Gallupit veikkaavat. Pääkaupunkia puolue ei tietenkään valtaa ja Uudellamaalla on J. Virolaisen perinnöllä jo niin monta ottajaa, ettei sielläkään isoilla saappailla kovin monta askelta oteta.

D. C. Haglund hämmentää yllättävästi porvarikenttää. Nato-hammas puree, kun muut vielä vaikeroivat hammaskipunsa kanssa.

E. Vihreät ja Arhinmäki syövät samalta lautaselta. Ei siitä molemmille riitä.

F. Äärivasemmiston sitkeys ja ideologinen johdonmukaisuus ei tietenkään riitä eduskuntapaikkaan, mutta on siltä tärkeä osa suomalaista monipuoluejärjestelmää

Ja lopuksi vielä arvaus hallitusneuvotteluista ja hallituspohjasta:

I    Toukokuun puoleen väliin mennessä meillä on J. Sipilän ensimmäinen hallitus. Kansainvälispoliittinen tilanne on sen verran kriittinen, ettei kenenkään intresseissä ole kehitellä syvää hallituskriisiä.

II   Sateenkaareen ei voida enää palata, mutta vahvaa parlamentaarista pohjaa varmasti etsitään. Kun poliittiseen järjestelmäämme kuulu myös vahva oppositio, sen ytimen voisi tällä kertaa muodostaa A. Rinteen johtama Sdp.

III  T. Soinille kelpaa mikä ratkaisu tahansa.

IV  Rkp tuskin tyrkyttää C. Haglundia puolustusministeriksi, mutta hallituspaikan se joka tapauksessa haluaa itselleen.

V   Kristilliset jäävät oppositioon, samoin Vihreät.

(Huomautus: Jos kohta II ei toteudu tässä muodossa, vaan Kokoomus jääkin oppositioon, sillä on huomattavia vaikutuksia siihen, ketkä tulevat ulko- ja puolustusministereiksi ja kenestä tulee Eduskunnan puhemies)