Totuus on vaikea asia. Filosofisesti, mutta myös
arkisesti. Vaikka eihän sen pitäisi olla. Totta mikä totta. Yksi ynnä yksi on
kaksi. Ei siinä pitäisi olla mitään nokankoputtamista.
Mutta, kun on.
Totuuden ja epätotuuden (valheen) väli on aina ollut
vähän hämärä.
Aristoteles sanoo asian näin:
Mutta
toisaalta kontradiktoristen väitteiden välillä ei myöskään voi olla mitään,
vaan yksi asia on joko myönnettävä tai kiellettävä toisesta. Tämä on selvää,
kunhan olemme ensin määritelleet toden ja epätoden. Epätotta on sanoa, että se
ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen
olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole … Edelleen järki joko
kieltää tai myöntää kaiken, mikä on ajateltavaa tai käsitettävää – tämä on
selvää määritelmän nojalla – silloin kun se on totta tai epätotta. Kun se
myöntäessään tai kieltäessään yhdistää asiat jollakin tietyllä tavalla, se on
oikeassa, ja kun se yhdistää ne muulla tavalla, se on väärässä. (Metafysiikka,
IV Kirja. Luvut 6-7 1011b 20-35 ja 1012a 5 ).
OK. Mutta totuuden puhuminen (oikean ja väärän
erottaminen) on silti usein kovin vaikeaa.
Maailma on täynnä totuusteorioita, joiden
tarkoituksena on löytää ”todellinen totuus” asioista, jotka ovat syystä tai
toisesta jääneet hämäriksi.
Vain itsetuhoinen mieli etsii pimeää. Elävä mieli
kulkee kohti valoa.
Totuuskomissiot ovat totuuden etsinnän
erityistapauksia, eräänlaisia oikeusistuimia samassa mielessä kuin koko
oikeuslaitoskin on olemassa.
Niiden tarkoituksena ei ole kuitenkaan langettaa
tuomioita, vaan etsiä sovintoa ja armahdusta.
Etelä-Afrikassa toiminut totuuskomissio Truth and Reconciliation Commission
pyrki selvittämään maan virallisen politiikan apartheidin aikaisia rikoksia ja ihmisoikeusrikkomuksia. Komissio
kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia, ja poliittisista syistä
rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä, rehellistä
tunnustusta vastaan.
Tässä erityistapauksessa totuuden etsintä näyttää
tuottaneen tulosta. Vuodesta 1948 vuoteen 1991 jatkuneen, laillistetun
rotusorron päättymisen jälkeen sovinto ja armahdus ovat tuoneet uutta valoa
pimeyteen.
Sen sijaan lustraation
nimellä tunnettu ”puhdistusprosessi” on alkanut saada yhä enemmän vainoharhaisia
piirteitä itäisessä Keski-Euroopassa, Baltian maissa ja Venäjällä, kun asialle
ovat lähteneet aatepoliittisesti jyrkkäkaarteiset oikeistopopulistit.
Niin myös meillä! (ks. nimimerkki Takkirauta. Lustraatio 6.5.2015).
Kun erilaisten lustraatiolakien lumoissa etsitään
vuonna 2015 ”mädännäisyyden ja korruption sekä rähmällään olon Kekkoslovakian
jälkeen keinoja moraalisen selkärangan oikaisemiseksi”, ollaan ajauduttu kauas
pimeyden maailmaan siltä tieltä, jota totuuden valo valaisi Etelä-Afrikassa,
kun se taisteli itsensä irti apartheidpolitiikan
kuristavasta otteesta.
Totuuskomission kirkasta valoa ei pidä kätkeä
poliittisen työvälinelaatikon synkkiin varjoihin!
Toistan.
Vain itsetuhoinen mieli etsii pimeää. Elävä mieli
kulkee kohti valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti