Kun aivan pieni ollessain kysyin mä illoin. ”Mitä mä saan?”
Valtaanko meren, rikkautta maan?
Äitini lauloi vaan:
”Kenpä tietäis’ sen, ken arvaisi huomisen!
Ken selville saada vois, kas sen aika vaan
näyttää tullessaan”
(”Kenpä tietäis sen” on Jay Livingstonin säveltämä musiikkikappale vuoden 1956 elokuvasta Mies joka tiesi liikaa.Alkuperäiset sanat kirjoitti Ray Evans, suomeksi kappaleen sanoitti Sauvo Puhtila. Kappaleen lauloi elokuvassa Doris Day.)
Elettiin ensimmäistä, sodanjälkeistä, ehjää vuosikymmentä. Suuret ikäluokat olivat syntyneet. Ajatus ikuisesta rauhasta oli välähtänyt mielissä, kun maailman suuret ja pienet kansakunnat pystyivät sopimaan rauhanomaisen rinnakkainelon yhteisistä pelisäännöistä, vaikka ne olivatkin alkaneet hautautua lähes saman tien kilpavarustelun varjoihin. Kylmä sota oli kypsymässä. Tulevaisuus oli täynnä pelkoja, odotuksia ja turhia toiveita.
Kaukana, arvaamattomuuden verhon takana, häämöttivät ETYKin päätösasiakirja (1975) ja Uutta Eurooppaa kokeva Pariisin peruskirja (1990). Silloin oli tosin jo nähtävissä, että maailma jähmettyisi kaksinapaiseksi turvallisuuskoneistoksi, jossa vastakkain olisivat Neuvostoliitto (Varsovan liitto) ja Yhdysvallat (NATO).
Toiveita herätti kuitenkin se, että kahden supervaltion johtajat, Ronald Reagan ja Mihail Gorbatsov pystyivät sopimaan vuonna 1987 siitä, että Euroopasta hävitetään keskimatkan ohjukset, jotka voisivat kantaa ydinaseita … että ainakin ydinsodan synkkä varjo olisi vajoamassa kauas horisontin taakse …että asevaraisesta turvallisuudesta siirryttäisiin sopimusvaraiseen turvallisuuteen.
Nyt epävarmuuden aika on palannut. Toiveet ikuisesta rauhasta ovat jälleen särkyneet sirpaleiksi.
Se johtuu arvaamattomuudesta.
Aika näyttää tietysti, mitä Naton huippukokous ja Trumpin ja Putinin vierailu tuovat tullessaan.
Kannunvalanta on täydessä vauhdissa. Mitään varmuutta lopputuloksesta ei ole olemassa..
Se ei ole samalla tavalla leikkisä asia kuin Doris Dayn laulu, vaan, päinvastoin, hyvin vakava ongelma.
Monella arvovaltaisella suulla on jo ehditty mietiskellä ääneen, mitä on tapahtunut, mistä tämä kiusallinen epävarmuus johtuu, kuka on syyllinen, mitkä ovat seuraukset jne.
Mielestäni Ulkopoliittisen Instituutin ohjelmajohtajan Mika Altolan analyysi on yksi parhaimmista.
”Valta puhuttelee. Se kertoo kovaan ääneen omaa tarinaansa. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin saapuminen Helsinkiin tulee saamaan aikaa muutoksen suomalaisten suhteessa Trumpiin. Liberalismiin vihamielisesti suhtautuvan Trumpin viesti uppoaa paremmin. Tämä on jo tapahtunut monin paikoin Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Miksi? Koska vaistonvaraisesti moni jakaa hänen ideologiaansa, vaikkei aina sitä uskalla kertoa. Trumpin ääni puhuttelee ikivanhaa muistia, jossa vieraus on pahasta, koska se saattaa olla viestiä tulevasta tuhosta. Naapuri saattaa olla kuolettava vaara. Tuntemattomalle ovea ei aukaista. Vieraiden kyytiin ei saa mennä.” (9.7.2018 Ilta-Sanomat)
Ja edelleen.
”Trump on radikaali. Ei puhdasoppinen konservatiivi. Hänen inhonsa kohde on liberaalit ajattelumallit ja instituutiot. Hän näkee ne yleismaailmallisena hapatuksena, joka korruptoi hyviä ja perinteisiä kulttuurisia arvoja. Trumpin radikalismi särähtää, mutta hänen äänensä kyllä puhuttelee Suomessa.”
Tämä on varsin epätavallista puhetta eikä se taida kovin hyvin selittää arvaamattomuutta, koska se perustuu ikivanhaan opetustarinaan, joka on yleismaailmallinen ja yleisinhimillinen.
Vieras on pelottava, koska se saattaa olla viesti tulevasta tuhosta!
Pelotteen varaan rakennettua turvallisuusjärjestelmää kokeiltiin kylmän sodan aikana. Se toimi tiettyyn rajaan saakka. Sitten se lakkasi toimimasta.
Nyt olisi pakko löytää toinen sävel.
Naton huippukokousta ja Helsingin dialogia rasittava retorinen hämärä ei ainakaan auta tämän sävelen löytämisessä.
Uhmakkaisiin tullimaksuihin, pakotteisiin ja rajamuureihin perustuva valtapolitiikka vain kasvattaa vihamielisyyttä, vääristää tervettä omanarvontuntoa ja tuhoaa rauhanomaisen yhteistyö siltoja.
Arvaamattomuus on viisaan politiikan syöpäkasvain..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti