Mutta meillä nyt on näihin asioihin oma näkökulmamme, jolle on vankkoja perusteita. Vankkoja ne ovat sen vuoksi, että niihin on ladattu surua, kaipausta, ylpeyttä ja vihaa paljon. Heiveröisiä ne ovat siksi, että ne ovat anakronistisia ja enimmäkseen vailla yhteyttä itse asiaan.
Miksi siis Suomi ei edes pökertynyt vaan päinvastoin näytti saavan vain lisää voimaa tilanteessa, jossa sitä oli isketty sekä psykologisesti että sotilaallisesti sellaisella koneistolla, jollaista Euroopan sotakentät eivät vielä olleet nähneet.
(Timo Vihavainen ”Tarpeellinen sota? Tarpeeton sota?”, 22.1.2019)
Pakkanen yllätti jälleen arvaamattomuudellaan.
Nyt se saapui superverisusikuu kainalosta eteläiseenkin Suomeenkin yhtä armottomana kuin aikoinaan talvisodassa kadotakseen yhdessä yössä kevyesti leijailevien lumihiutaleiden tieltä.
Se sopi hyvin meille Viljo Vähäsen kanssa, kun palasimme aamuhämärissä Ryssänkärjestä luettuamme Timo Vihavaisen blogin, jossa hän referoi amerikkalaisen nykyhistorioitsijan, Stephen Kotkinsin kirjaa Stalin: Volume II: Waiting for Hitler.
Emme tietenkään olleet ehtineet lukea tuota kirjaa, joka on keskimmäinen kolmen, vielä keskeneräisen teoksen sarjassa, mutta olimme kiitollisia siitä, että meillä on sellainen ”esilukija” kuin Timo Vihavainen, joka toimi vuosina 2002-2015 Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina.
Meidän ei siis tarvinnut haparoida tiedon aarniometsässä, vaan tunsimme seisovamme tukevalla pohjalla, vaikka meri vielä lainehti synkkänä ja pelottavana rantakallioiden edessä.
Viljo aloitti.
”Timo on kyllä oikeassa siinä, ettemme me tarvitse lisävalistusta talvisodasta ja että me tiedämme asiasta ainakin yhtä paljon kuin amerikkalainen professori, mutta veikkaisinpa kuitenkin, että Hitlerin odotus tulee herättämään uudella tavalla keskustelun siitä, kuinka tarpeellinen tai tarpeeton talvisota oli.”
- Aivan. Se on hämmästyttävällä tavalla ajankohtainen, kun televisiossa pyörii nyt Babyon Berlin ja äärioikeisto on nostamassa arvaamattomalla voimalla päätään eri puolilla Eurooppaa. Pakkanen kiristyy.
”Timon ajatus siitä, että talvisota ja sen jälkinäytökset olivat Stalinin johtaman Neuvostoliiton suunnitelma B, johon jouduttiin turvautumaan pettymyksen, loukatun itsetunnon ja katkeruuden ilmapiirissä, on vähintäänkin mielenkiintoinen ja tuntuu kohdalliselta..”
”Suunnitelma A oli vain vuosisataisneron elegantti ajatusleikki, kuten Timo kirjoittaa. Se oli Stalinin suuri harhaisku.”
Ei Stalin halunnut mitään sotaa, ei Neuvostoliitto halunnut alueiden riistämistä Suomelta eikä missään tapauksessa muutaman sadan tuhannen nuoren miehen teurastamista ja raajarikoksi runtelemista.
Jäimme miettimään Viljon kassa, että mitähän Timo Vihavainen mahtoi tarkoittaa kysymysmerkeillään, jotka hän asetti.
Tarpeellinen? Tarpeeton?
”Timon esittämä stalinilainen narratiivi on selvä. Kyseessä oli vuoden 1918 jatko ja loppunäytös. Tämänhän totesivat yhtä lailla sekä SKP maahamme levittämässään julistuksessa että Mannerheim ensimmäisessä päiväkäskyssään.”
”Mutta mikä onkaan se narratiivi tai skenaario, jonka keskellä me elämme tänä päivänä, tämän vuosituhannen alkuvuosisadalla? Kuka sen on kirjoittanut? Kuka sitä johtaa? Missä on ohjaaja?”
- Sitä ei kukaan osaa – tai uskalla – sanoa tai edes ajatella! Siinä on liian paljon arvaamattomia räjähteitä.
”Mikä pakottaa maailman johtajia jälleen varustautumaan aseellisesti? Eikö fyysinen ja henkinen Lebensraum enää riitä kaikille? Keskittävätkö vauraat ja itseriittoiset valtiot jälleen ennennäkemättömiä voimiaan vain näytösmielessä, kuten Stalin aikoinaan? Vai mikä on todellinen tarkoitus?”
Latinakaan ei lohduta. Vestigia terrent.
Ilman kysymysmerkkejä.
