Ei enää ääntä / enää hiipumaton kevyt valo huomiotta jääneeseen ei kumpaankaan / sanomattomaan kotiin (Samuel Beckett: ”Neither” – ”Ei kumpikaan”, suom. Caj Westerberg)
Neither pakotti yleisön terävöittämään kuuloaan, jotta se havaitsisi kaikki minimaaliset soivat tapahtumat. Se maksoi vaivan. Feldmanin teoksen surullinen yksinäisyyden tunne piti suggestiivisesti vallassaan. (Hannu-Ilari Lampilan konserttiarvio, HKO, 18.1.2019 ”Maagisen taiturillinen Anu Komsi huhuili ja huokaili lähes tunnin Morton Feldmanin ja Samuel Beckettin yhteisteoksessa)
Hiljaisuuden kuunteleminen tekee hyvää. Ei enää ääntä. Ei kaikua. Ei kuiskausta. Ei mitään.
Ja silti ilmakehä täynnä sanomista. Liikettä. Tunnelmaa.
Se on meluisan nykymaailman keskellä rauhan tyyssija.
Joskus tuollaisen hetken voi tavoittaa Ryssänkärjessäkin, kuten tapahtui tänä aamuna, kun pakkastaivaalla näkyi täydellinen superverisusikuu, jota olimme Viljo Vähäsen kanssa lähteneet katsomaan ennen kuin nouseva aurinko ehti pilata tunnelman.
Viljo aloitti.
”Olen vuosikausia yrittänyt päästä sisälle kuurojen kieleen, jota saamme nykyisin (onneksi!) seurata päivittäisten uutislähetysten yhteydessä. Aina se jaksaa häkellyttää ja ihmetyttää. Olen yrittänyt olla katsomatta tekstitystä ja ymmärtää, mutta pudonnut aina samaan kuiluun. Ei enää ääntä. Silloin aina ajattelen, kuinka suurenmoinen keksintö kuurojen kieli onkaan! Se avaa portin maailmaan, johon minulla ei ole asiaa. Babylon Berlinissäkin törmäsin siihen. Etäisesti se muistuttaa pikakirjoitusta, jota en myöskään osaa lukea, mutta joka olisi ollut tavoitettavissani oppikoulun alaluokilla, jos joku viisas olisi silloin ollut neuvomassa minua.”
- Ajatteletko siis että Beckettin ja Feldmanin yhteisessä taiteessa olisi kysymys samanlaisesta ilmiöstä? Kuulemisesta ja oikein kuulemisesta. Minuunkin Anu Komsin tulkinta teki järisyttävän vaikutuksen. Se hehkuin syvää yksinäisyyttä ja elämän sarjoittumista. Aivan samalla tavalla kuin kuunpimennykset.
”Ehkäpä juuri niin. Minäkin ihastuin kapellimestari Dima Slobodenioukin tulkintaan hiljaisuudesta. Ei enää ääntä tehosi. Ja Helsingin Kaupunginorkesteri ymmärsi hienoimmatkin nyanssit.
Kuin kahden valaistun pakopaikan väissä, joiden ovet lähestyessä hiljaa sulkeutuvat ja pois kääntyessä hiljaa avautuvat.
”Lopullisen pysähdyksen odotus herättää helposti pahoja aavistuksia, pelkoja ja arvoituksia, mutta kätkee sisäänsä elämän voimaa, dynamiikkaa, joka kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan vain sen, ettei lopullista pysähdystä ole olemassa.”
”Liike jatkuu. Tähtitieteilijät ovat laskeneet seuraavien kuunpimennysten aikataulun minuutin tarkkuudella tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. Ei hätää!”
Kuulumattomat askeleet ainoa ääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti