* Kirjailijan tulee tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.
* Hän oli mestarillinen yhteiskunnan sisäisten jännitteiden ja valtasuhteiden ristivalottaja. Taiturillinen psykologinen ihmiskuvaaja, joka näki, kuuli ja aisti tarkkuudella, joka musiikin puolella vertautuisi absoluuttiseen sävelkorvaan.
(Jenni Haukio Kansallisteatterissa 18.3.2019)
Pataässän ulko-ovella liehui levollisesti Suomen lippu. Tuttu sini-valkoinen. Portsari tervehti meitä ystävällisesti, kohteliaasti ja ohjasi meidät kantapöytäämme. Sanoin, etten tarvitse sisällä kävelykeppiäni ja Viljo Vähänen nyökkäsi hyväksyvästi. Lennu kiirehti muitta mutkitta suoraan pöytäämme ja istahti omalle paikalleen.
”Oliko vaikeuksia saada auto” kysyin Lennulta, mutta hän vakuutti, ettei ollenkaan. Ukko oli kuulemma ymmärtänyt ihan hyvin, että nyt oli sopiva vapaapäivä lähteä liikenteeseen, kun eilen oli ollut melkoista hulinaa Kansallisessa. Siellä juhlittiin Minna Canthia ja Lennu oli tietysti jätetty yksin kotiin.
”Auto irtosi helposti ja Jennikin oli mielissään, kun kuuli, että Viljo oli järjestänyt minulle ohjelmaa täksi päiväksi. Naurettiin vain, että kyllähän liputkin sopivat hyvin tähän hetkeen.”
Olimme kaikki lukeneet aamulla Hesarista Jenni Haukion puheen ja nähneet valokuvat. Illalla olimme katsoneet uutisetkin. Pidettiin ihan hauskana pöytäliinan (vai oliko se mekkokangas) esittelyä teatterin aulassa ennen tilaisuuden alkua. Kirjallisuus ja kuvataide kulkivat mukavasti käsi kädessä. Se on elävää historiaa.
Lennu aloitti.
”Tunsin sen puheen hyvin. Osasin sen jo melkein ulkoa. Näin siitä jo uniakin. Siihen ladattiin valtavasti energiaa.”
- Ja se kyllä näkyi Viljo oli selvästi varustautunut, jonkinlaiseen sisällönanalyysiin.
”Aihehan sopi mainiosti Jennin suuhun. Sanoja ei tarvinnut etsiä. Ne tulivat kuin itsestään. Taivaasta, sanoisin, ellei taivasta olisi varattu muihin tarkoituksiin. Oikeastaan meidän ongelmana oli se, ettei Jenni eksyisi liian täydellisesti Minna Canthin ajatusmetsään. Ettei tämän päivän Jenni erottuisi lainkaan 175-vuotiaasta Minnasta.”
- Juuri niin. Sitä minäkin ajattelin, kun Jenni puhui voimaannuttamisesta, joka on tämän päivän kieltä. Jäi sellainen tunne, että kahden naiskirjailijan sanat olisivat kietoutuneet toisiinsa kuin vuosisatainen köynnös (samanlainen, joka näkyy Hugo Simbergin freskossa Tampereen tuomiokirkossa), silloin, kun Jenni totesi Minnan taistelleen viimeiseen asti sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolella. Samainen virehän oli nyt Jennin omassa puheessa. Ja se on tietysti vain hyvä asia.
”Pidimme tarpeellisena ottaa kantaa myös vihapuheeseen. Sekään ei kuulunut sellaisena Minnan sanavarastoon, mutta tänään tiedämme, että siinäkin suhteessa heidän ajatukset kulkevat samoja ratoja. Eräs aikamme rasitteista on lähes kaikkialta vyöryvä vihapuhe, joka aggressiivisuudellaan passivoi ja vaientaa. Juuri sellainen on vihapuheen tulos. Pelko ottaa helposti ylivallan. Ja me olemme nähneet tässäkin ajassa, minkälaisia kauheuksia sen takaa ryöstäytyy päivänvaloon.”
”Halusimme sitoa puheen sanoman yhteen Bertolt Brechtin sanoilla. Taide ei ole peili joka heijastaa todellisuutta, vaan moukari, jolla sitä muokataan. Niillähän Jenni aloitti ja niihin hän myös päätti puheensa. Hän ojentaa meille peilinsä ja moukarinsa. Tarttukaamme niihin avoimin silmin ja rautarohkein sydämin.”
Poistuimme Pataässästä reippaassa räntäsateessa heti, kun näimme mustan auton pysähtyvän oven eteen. Lennun vapaapäivä päättyi siihen. Hän kohtasi Jennin Mäntyniemessä rautarohkein sydämin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti