76. Jäitä hatustani

Aurinko oli laskeutumassa Enkeltenlahden länsireunan taakse, Antibesin ja Cannesin suuntaan. Kottaraiset olivat lopettamassa jokailtaista rituaalilentoaan ennen kuin se suuntaisivat (muutaman viikon kuluttua) kohti pohjoista. Päivä oli ollut aurinkoinen, hehkuvan kuuma. Pilvenhattaraakaan ei liikkunut Nizzan taivaalla.

Viljo Vähänen oli tullut aamukoneella Helsingistä. Hän kertoi koukanneensa Münchenin kautta välttääkseen Frankfurtin iänikuiset lentokenttälakot ja uuvuttavan pitkät käytävät.

Istuimme Ruhl Plagen rantakapakassa, aivan meren tuntumassa. Mainingit huokailivat pehmeästi. Aurinko kimalteli laineilla. Olimme juuri lopettamassa jälkiruoaksi tilaamaamme ananasta, kun päätimme siirtyä Ranskan vaaleista kotoisiin (siis suomalaisiin) teemoihin.

Huomautin tosin sitä ennen, että viime yönä tunsin (ensimmäistä kertaa elämässäni) kuinka maa järisi allani ja kerroin Viljolle, että asia varmistui aamun Nice-Matinista, jossa kerrottiin, että  Alpeilla, noin sata kilometriä Nizzasta koilliseen oli todellakin ollut (klo 23.37 tarkalleen) 4,9 asteen maanjäristys. Se oli tuntunut koko Rivieran alueella. Ihmiset olivat pitkin yötä soitelleet hätäkeskuksiin. Eikö se olisi parempi teema? Mutta Viljo sanoi, ettei hän ollut kuullut siitä mitään eikä ollut lukenut aamun lehtiä, joten päätettiin palata aiheeseen myöhemmin.

Château de Mauvanne pullosta oli jäljellä reippaat neuvoa-antavat. Kilistettiin.

"Mikä niihin professoreihin nyt meni, kun ne huutavat jäitä hattuun ja järkeä käteen" kysyin Viljolta, kun olin lukenut netistä uutisia Kunnallisalan kehittämissäätiön pamfletin julkistamistilaisuudesta. "Kuinka sattuukaan, että tervejärkiset ja harkitsevat professorit, Kaarlo Tuori ja Olli Mäenpää, ovat hypänneet Mari Kiviniemen ja Paavo Väyrysen kunnallisvaalivankkureihin - eivät jarrumiehiksi vaan työntäjiksi? Mistäs nyt tulee?"

Viljo mietti.

- En ole lukenut kyseistä pamflettia, joten olen yksinomaan Merja Niilolan ja Pentti Mannisen varassa. He ovat varmaankin kertoneet tunnollisesti sen, mitä julkistamistilaisuudessa sanottiin, mutta tarvitsisin sittenkin vähän tukevamman pohjan jalkojeni alle ennen kuin sanon mitään. Aikalisäähän tässä asiassa on ruikutettu jo niin monella suulla, että siinä ei ole mitään uutta. Mutta herrat professorit näyttävät iskeneen sellaista tekstiä, että siihen vastaamiseen tarvittaisiin muutakin kuin laskevaa aurinkoa ja kottaraisia. Tuntuu siltä kuin taivas olisi pudonnut heidän niskaansa! Että koko suomalainen yhteiskunta, jota on hellällä kädellä ja ankaralla kurilla rakennettu jo parisataa vuotta, olisi nyt romahtamassa yhden hennon tyttölapsen vienoon puhallukseen. Ovatkohan kaverit nyt nousseet kärpäsen selkään ja uskoneet ratsastavansa härkäsellä? Tuohon poliittiseen puoleen, josta mainitsit, en osaa sanoa mitään. Taidat itse olla parempi sanomaan siitä.

"Oukei. Jätetään se syrjään. Ehkä ajattelin liikaa presidentinvaalien pyörteitä. Niissähän pohjustettiin vahvasti jo syksyn kunnallisvaaleja. Mutta mitä arvelet siitä, että Suomessa olisi kaksi rinnakkaista perustuslakia. Isompi koskisi valtiota ja pienempi kuntia. Miten se olisi mahdollista?"

Viljo mietti taas.

- Ei se ole mitenkään mahdollista. Kyllä perustuslaki on kansanvallan kivijalka eivätkä mitään itsehallinnolliset yhteisöt, kuten kunnat. Kun Tuori sanoo, että "kunnallinen itsehallinto on asukkaiden itsehallintoa, demokratian olennaista sisältöä", hän johtaa lukijaa harhaan. Kyllä demokratian olennainen perusyksikkö on "ihminen" ei "asukas". Perustuslaissa ei tosin puhuta kummastakaan, vaan "yksilöstä". Toisen pykälän toinen momentti kuuluu: "Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen." Ei voi olla olemassa kahdenlaisia yksilöitä, niitä, jotka ovat kuntien asukkaita ja "muita". Perustuslain on oltava sama "asukkaille" ja "muille". Tätä periaatetta Tuori ei ole ymmärtänyt, kun hän sanoo, että "uudistusta pitäisi arvioida myös tästä (asukkaiden itsehallinnon) näkökulmasta ja ihmettelee, että "se on jätetty valmistelussa sivuun". Ei tietenkään ole jätetty! Eikä tässä ole kysymys sanallisesta saivartelusta, vaan perustuslain olennaisesta sisällöstä.

- En myöskään ymmärrä sitä, että nyt oltaisiin tuhoamassa alueellista identiteettiä, kuten Tuori väittää. Kyllä tässä tietysti "tuhotaan"  niitä demokratian vääristymiä, joissa yksi puolue on saattanut hallita vuosikymmeniä ruhtinaiden tavoin eräitä kuntia. Siinä "tuhoutuvat" myös entisaikojen "ihanteelliset patruunayhteisöt", joiden puitteissa joku tehdasyhteisö hallitsi paikkakuntaa, piti huolta asunnoista, kouluista ja sairaanhoidosta. Sellainen mallihan lienee edelleen voimassa jossain ulkomailla, jossa huumekuninkaat pitävät kokonaisia maakuntia pelon vallassa murhien ja kidutusten avulla. Onneksi tuo "hallintomalli" ei ole juurtunut meille.

- Vielä ihmettelen, että arvoisat professorit ruoskivat hallitusohjelmia, joilla on muka "epäterve asema suomalaisessa politiikassa." Mitä ihmeen puhetta sellainen on? Kyllä professoreiden (vaikka ovatkin juristeja) pitäisi tietää, että hallitukset muodostetaan meillä perustuslain hengen ja kirjaimen mukaisesti, Jos poliittinen tilanne (vaalitulos) vaatii pitkiä hallitusneuvotteluja ("suljettujen ovien takana ja julkisuudelta salassa") ja sateenkaaria, niin tapahtuu eikä lopputulos voi olla demokratian hengen vastainen. Se on yksiselitteisesti osa suomalaista kansanvaltaa! Pitäisi nähdä, ettei demokratia toteudu vain yksissä, yksitäisissä parlamentti- ja kuntavaaleissa, vaan pitkinä ajanjaksoina. Ei vain nelivuosikausina vaan vuosikymmeninä. Tässä suhteessa ollaan siirrytty sodanjälkeisten vuosien "pikahallitusten" jälkeen vähitellen normaalimpiin oloihin, jolloin hallitukset pysyvät paikoillaan koko eduskuntakauden ja muutokset hallitusten kokoonpanoissa tapahtuvat pitkäjänteisemmin. Tuorin esittämä "demokratian irvikuva" on tässä mielessä hämmästyttävän lyhytnäköinen ja kaunainen. Tunnen oikein vereni kuohahtavan!

Pitkä tauko.

Istuimme hiljaa katsomassa, kuinka aurinko vajosi upeasti vuorten taakse. Yllättävää kyllä, maisemaa eivät häirinneet lentokoneet, joita nousi ja laski tasaiseen tahtiin Nizzan kentältä ja kentälle.

Viljo Vähänen jatkoi vielä purkaustaan. Kilautimme ja otimme punaviinipullon pohjat.

- Pentti Mannisen mukaan (ja hän on sentään hyvä mies ja taitava journalisti) professori Olli Mäenpää piikitteli nykyistä enemmistöhallitusta sanomalla, että "Suomen hallitusohjelmasta poikkeava ratkaisu saattaa olla moderni majesteettirikos". Tällaiseen rikokseen yllyttäminenkin saattaisi siis olla rangaistava teko. Mitähän kunnallisvaaleihin valmistuvat oppositiojohtajat, Paavo Väyrynen, Mari Kiviniemi ja Timo Laaninen tästä ajattelevat. Hehän ovat nostaneet hirmuisen metelin kuntauudistuksesta ja aikovat ratsastaa sillä vielä pitkälle. Ehkä seuraavaan hallitukseen sakka. Silläkin on sitten taas oma ohjelmansa, jota uusi oppositio ryhtyy innolla nakertamaan ja piikittelemään.

Sellaista on suomalainen demokratia.

75. La France forte!

Tunkiolle mahtuu vain yksi kukko kerrallaan. Gallian Kukko ei tee poikkeusta tästä säännöstä. "Se on korea ja kopea ja karkottaa kilpailijat kovalla äänellään - eikä muni.", kuten Sdp:n ex-meppi ja Paavo Lipposen kilpakumppani, Lasse Lehtinen kirjoitti Ilta-Sanomissa keväällä 2005 kuvaillessaan Ranskan symbolieläintä ennen silloisia presidentinvaaleja, joissa Nicolas Sarkozy valittiin ensimmäisen kerran. Samalla hän kysyi, "munaako Gallian Kukko?"

Ei munannut. Sillä kertaa.

Nicolas Sarkozy valittiin keväällä 2007 Ranskan presidentiksi  53.1 prosentin ääntenenemmistöllä. Vain Charles de Gaulle (78,5% v. 1958) ja Jacques Chirac (82,2 % v. 2002) ovat tulleet valituiksi selvästi korkeammilla ääniosuuksilla. Viimeksi mainittu tosin sen hirmuisen pelon siivittämänä, että toisella kierroksella Gallian Kukoksi olisi valittu äärioikeiston edustaja Jean-Marie Le Pen.

Mutta miten käy huhtikuun 22. päivänä 2012, jolloin ranskalaiset valitsevat jälleen presidenttiään?

Pukeutuuko Gallian Kukon virka-asuun istuva presidentti (oikeisto) vai hänen päävastustajansa  François Hollande (vasemmisto). Muilla kandidaateilla ei näyttäisi olevan mahdollisuuksia toiselle kierrokselle.

Kun omat presidentinvaalimme ovat vielä tuoreessa muistissa, on ollut mielenkiintoista seurata Ranskan vaaleja lähituntumasta (Nizzasta) ja verrata (tosin hyvin epätieteellisesti) niitä Suomen vaaleihin.

Vaalijärjestelmäthän ovat suurin piirtein samanlaiset. Molemmissa maissa on käytössä suora, kaksivaiheinen kansanvaali. Jos joku saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hän tulee valituksi. Muussa tapauksessa järjestetään toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä. Mustat hevoset eivät pääse mukaan.

Presidentinvaalien ehdokasasettelu on Ranskassa mutkikkaampi kuin meillä, mutta lopulta täälläkin seuloontuu virallisiksi ehdokkaiksi suppeahko määrä kokeneita poliitikkoja.

Selvä ero meidän viimeksi suoritettuihin vaaleihimme verrattuna on tietysti se, että istuva presidentti hakee Ranskassa jatkoaikaa, kun meillä se ei enää voinut tulla kysymykseen.

Pikantin lisän täkäläiseen vaalitaisteluun toi se, että presidentti Sarkozy panttasi omaa, virallista ehdokkuuttaan viime hetkeen saakka pystyäkseen käyttämään virka-asemaansa hyväkseen mahdollisimman pitkälle. Se ei kuitenkaan ollut erityisen poikkeuksellista aikaisempiin taisteluihin verrattuna. Silti sille naurettiin ja sitä paheksuttiin avoimesti.

Muistan hyvin pilapiirroksen (16.2.2012 Nice-Matin), jossa puolueet oli asetettu pikajuoksukilpailun lähtöviivalle, ja kun lähtölaukaus pamahti Sarkozy pomppasi lähtötelineistä ylös kuin vieteriukko ja huudahti "Yllätys!" Kuvatekstissä virkamieheksi pukeutunut lähdönvalvoja totesi: "Kaikki muut ovat jo lähteneet, herra presidentti."

Täällä kansakuntaa ollaan jakamassa isolla kirveellä kahtia: vasemmistoon ja oikeistoon. Kaksi pääehdokasta (Sarkozy ja Hollande) yrittävät epätoivon vimmalla peittää tätä kahtiajakoa samalla, kun he korostavat oman ideologiansa perusväittämiä. Tuloksena on ollut täydellinen, aatteellinen sekasotku.

Tässä suhteessa täkäläinen vaalitaistelu muistuttaa suomalaista serkkuaan, jossa oikeisto kutsui itseään "työmieheksi" ja vasemmisto ratsasti sini-valkoisella leijonalla.

Kiivainta sanaharkkaa käydään äärilaidoilla, jotka eivät tahdo millään mahtua samojen seinien sisälle. Kun heidät (Marine le Pen, äärioikeistolaisen "kansallisen rintaman" puheenjohtaja ja Jean-Luc Mélechon, "vasemmistorintaman" johtaja) saatiin lopulta suostutelluiksi samaan televisio-ohjelmaan, kumpikaan ei edes katsonut vastustajaansa saatikka vastannut hänen väitteisiinsä, vaan molemmat tuijottivat vain kameraan ja yrittävät puhua omilleen. Sille irvailtiin lehdistössä avoimesti.

Pääehdokkaat käyvät ankaraa taistelua työväestön sieluista. "Työ" ja "työllisyys" on kaiken aikaa molempien huulilla. Poliittisessa keskustassa ärhentelevät "punertava" François Bayrou, entinen EU-parlamentin jäsen ja opetusministeri sekä Dominique de Villepin, entinen pääministeri, mutta kumpikaan heistä ei pystyne pahemmin häiritsemään "kahden suuren" taistelua ensimmäisellä kierroksella. Sen sijaan he pystynevät liikuttamaan omia, lähes tasavahvoja (n. 12%) kannattajakuntiaan ratkaisevalla tavalla toisella kierroksella.

Minun silmissäni Nicolas Sarkozy muistuttaa hämmästyttävästi Paavo Väyrystä. Vaikka gallupit näyttävät, että tappio on väistämättömästi edessä, hänen itseluottamuksensa vain kasvaa, kun ratkaisun hetket lähestyvät. "Olen ehdokas sen vuoksi, että tilanne Ranskassa, Euroopassa ja maailmassa on ennennäkemätön ...Tämä maa ei kuulu vasemmistolle, ei oikeistolle eikä keskustalle, vaan ranskalaisille!"

Sarkozy vetoaa ranskalaisten syvimpiin, kansallisiin tunteisiin. Ennen ilmoittautumistaan ehdokkaaksi, hän puhui "Suuresta Yllätyksestä", jonka hän paljastaisi vasta sitten, kun hänestä tulisi "presidentti-ehdokas".

Verbaalitasolla "suuri yllätys" oli vaaliteema: "La France forte!". Väkivahva Ranska! Poliittisella tasolla "yllätys" oli ehdotus kansanäänestyksestä kahdesta teemasta: työllisyydestä ja ulkomaalaispolitiikasta. "Haluan antaa takaisin puheoikeuden Ranskan kansalle."

Molemmille "yllätyksille" on hymähdetty vastustajien leireissä eivätkä ne ole herättäneen luottamusta myöskään ns. asiantuntijapiireissä.

Sarkozyllä on mahtava vaalikampanjaorganisaatio. Siinä suhteessa hän eroaa jyrkästi Paavo Väyrysestä, joka teki kaiken yksin. Hän on saanut runsaasti televisioaikaa, mutta niin ovat saaneet myös muut ehdokkaat. Siinä suhteessa ei kenelläkään liene paljon moittimista.

Presidentti-ehdokas rakentaa kampanjansa suurten maakunnallisten tapahtumien varaan. "Meetingit" (ihmettelen, että ranskalaiset ovat turvautuneet englanninkieliseen sanaan) keräävät tuhansia osallistujia joka puolella Ranskaa - samalla tavalla kuin Maalaisliitto-Keskustan puoluekokoukset! Valtakunnallinen ja paikallinen lehdistö seuraa niitä tiiviisti.

Mutta, mitä tekevät ranskalaiset maanviljelijät? Suomessahan he ryhmittyivät näyttävästi Paavo Väyrysen tueksi.

Ranskan presidentinvaaleissa maanviljelijät ovat ryhmittymässä istuvan presidentin tueksi. Tuoreimman gallupin mukaan 40% maanviljelijöistä  aikoo äänestää Sarkozya, kun Bayrou saa 18%, Le Pen 15% ja Hollande vain 12% heidän äänistään.

En jaksa uskoa, että maanviljelijät kuitenkaan ratkaisisivat presidentinvaalien lopputuloksen.

Arvelen, että ratkaisevinta on sittenkin epämääräinen "yleinen kansalaismielipide". Se ei ole Sarkozylle kovin suosiollinen. Hänen viisivuotiskauttaan on arvosteltu jyrkästi. Monet haluaisivat unohtaa sen kokonaan.

Kansainvälisestä politiikastakaan ei istuvalle presidentille näytä heruvan suosiota, ei edes irtopisteitä. Poskisuudelmat Saksan liittokanslerin kanssa ovat kääntyneet pikemminkin häntä vastaan. Eräskin tunnettu pilapiirtäjä kuvasi Sarkozyn tuttisuiseksi pikkuvauvaksi, jota Angela Merkel työntää lastenvaunuissaan.

Voisiko Gallian Kukkoa pahemmin mollata!

74. Syrjäytymisestä

Käyn ostamassa aamuisin Nice-Matinin lehtikoskilta, joka sijaitsee Armenia-pustossa aivan Ruhlin pelikasinon vieressä. 

Läheisellä penkillä viettää yönsä joku naisparka, joka on pudonnut ranskalaisen hyvinvointivaltion kärryiltä. Joskus hän on jaksanut vääntäytyä sen verran ylös, että on saanut aamutupakan palamaan. Useimmiten hän on kätkeytynyt punaruskeaan huopaan. Vain musta hiustupsu on jäänyt näkyville.

Katseemme eivät ole  kohdanneet kertaakaan.

Hänellä ei ole koiraa eikä kissaa, kuten paremman luokan kerjäläisillä, eikä hänellä ole kerjuukuppia, jonka pohjalle olisi voinut jättää muutaman yhden tai kahden euron kolikon syötiksi niille parempiosaisille, jotka kiiruhtavat sorvin ääreen henki pakkasaamussa huuruten.

Mietin, mitä Björn Wahlroos mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että "syy heikkenevälle terveydelle on se, että syrjäytyneet eivät panosta terveytensä hoitamiseen".

Aamulla huomasin Googlesta, että Jukka Kemppinen oli ehtinyt edelleni. Hänen mielestään Hesari tarjosi suomenruotsalaisen pankkiiri- ja virkamiespiirien vesalle tilaisuuden häpäistä itsensä, "ja sen hän teki".

Olen samaa mieltä.

Kuinka Armenia-puiston nainen voisi panostaa terveyteensä, kun hänellä ei ole yhtään alkupanosta eikä häntä päästettäisi edes sisälle Ruhlin kasinoon kokeilemaan onneaan olemattomilla kolikoillaan!

Kun ihminen saa Googlen hakusanastoon sellaisia tietokoukkuja kuin "omaisuus", "varallisuus", "kartano", nordea", "sampo" ja "asunto", herää epäilys, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, mitä syrjäytyminen on.

Kuilu rikkaan ja köyhän välillä on niin syvä ja lavea, ettei ääni kanna kumpaankaan suuntaan sen yli.

Wahlroosin kohdalla näyttää käyneen lisäksi niin, että kuilun ylle on laskeutunut unohduksen armelias verkko, jonka taakse hänen ei tarvitse kurkistaa. 

Hän voi vapaasti häväistä itsensä  tarvitsematta pelätä minkäänlaista moraalista tai yhteiskunnallista rangaistusta. Hän tuntee ilmeisesti olevansa niin korkealla, ettei Armenia-penkillä yönsä viettävä nainen ulotu koskaan kolkuttamaan hänen ovelleen. Syrjäytetyt voi unohtaa. Heistä ei ole vaaraa eikä heitä tarvitse pelätä.

Sen sijaan hän voi kyllä julista Armenian penkillä nukkuvalle, että ota huopasi ja häivy silmistäni! Mene pois ja tule takaisin vasta sitten, kun olet vaurastunut ja terve.

Kemppinen puhuu blogissaan Wahroosin "sosiaalisesta kömpelyydstä ja olemattomasta tilannetajusta." Niitä en itse osaa arvioida, kun en ole tavannut miestä koskaan.

Sen sijaan tiedän kyllä, että hän oli aikoinaan taistolainen ja toimi sosialistisessa opiskelijaliikkeessä. En tuntenut häntä  silloinkaan, koska liikuin barrikadin toisella puolella, kokoomuksen remonttiliikkeessä.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että meillä oli Björn Wahlroosin kanssa yksi yhteinen tavoite. Me etsimme "kolmatta tietä" suunnitelmatalouden ja liberalismin väliltä. Me laskimme vahvan valtion varaan.

Minä kirjoitin Uuteen Suomeen "Susiko vapaaksi" kolumnit 1970-luvun lopulla. Siihen aikaan Wahroos oli jo kadonnut pilviin.

Taisimme kumpikin käydä kahden rintaman taistelua omissa leireissämme. B.W. oli kyllä lähempänä vasemmiston äärilaitaa kuin W.P. oikeiston äärisuuntausta.

Kävi vain niin, että B.W. luovutti kesken kaiken koko taistelun ja siirtyi markkinavoimien palvelukseen, kun taas minä jatkoin tuskaista ja turhauttavaa tietäni äärisuuntausten välimaastossa.

Myönnän kernaasti (eli hammasta purren), että Wahlroos on tänä päivänä onnellisempi mies kuin minä. Hän on saavuttanut päämääränsä. Minä olen polkenut paikoillani tai vajonnut ehkä muutaman askeleen taaksepäin.

Astuessaan Hankkenin professoriksi B.W. vakuutti, että "huomispäivä kuuluu markkinoille." Hän oli oikessa. Niin on tapahtunut. Hänestä itsestään on tullut markkinavoima. Hän liikuttaa (tosin vain pikkurillinsä kynnellä) näkymätöntä kättä, joka ohjailee tällä hetkellä maailmantaloutta.

Minä olen paljon radikaalimpi kuin 1970-luvulla, mutta samalla olen nähnyt elämäni "suuren tehtävän", kolmannen tien etsimisen, vajoavan yhä syvemmälle toivottomuuden rotkoon.

En kuitenkaan halua nousta sille vapauden jalustalle, jonka Björn Wahlroos on tavoittanut. En halua kuulua siihen "kärkijoukkoon", joka katsoo oikeudekseen häpäistä itsensä.

Ei. Mieluummin istahdan Armenia-puiston naisen viereen ja katselen, kuinka tuhatpäiset kottaraisparvet suorittavat rituaalilentoaan pitkin rue de Francea ja Vicor Hugon bulevardia.

Edestakaisin.

                                                                                                                                                                                                                       

73. Finale furioso

Presidentti Sauli Niinistön käsisuudelma Mäntyniemessä oli tyylikäs. Kamera oli välähtänyt juuri oikealla hetkellä. Katseet kohtasivat kauniisti. Historian kultainen pöly nousi sosialismin laaksosta konservatismin kukkulalle.

Myöhemmistä lehtikuvista en enää löytänyt tuota eleganttia hetkeä, vaan niissä uusi presidentti kumarsi syvään vanhalle presidentille. Olihan sekin kaikin puolin tyylikästä. Kuvaa reunustivat avoimesti hymyilevät puolisot.

Mitähän Viljo Vähänen olisi sanonut, jos hän olisi ollut vielä katsomassa vallan vaihtoa jostakin syrjemmältä. Mutta ei hän ollut enää paikalla. Hyvästit oli jätetty jo ennen toista kierrosta.

Viljo tulee varmaan kertomaan minulle, jos Mäntyniemen uusi isäntä haluaa jatkaa vanhaa traditiota. Ehkäpä Teuski antaa asiasta sopivan vinkin emännälleen. Sen kyllä pitäisi tapahtua ennen kuin Lennu käy taloksi. Teuski ei ehkä luovu ilman taistelua kaksitoista vuotta vanhasta reviiristään.

Kissat ovat kissoja ja koirat koiria. Ne eivät ajattele ihmismäisillä aivoilla. Vaikka kukapa sen tietää!

Vaalitaistelu ei jättänyt syviä arpia. Kaikki tapahtui käsikirjoituksen mukaan. Nyt oli viimeinkin oikeiston vuoro tarttua vallan kahvaan. Silti loppuasetelma oli tyrmistyttävä, kun koko vasemmisto jäi rannalle.

Nyt jäi finale furioso näkemättä ja kokematta.

Olen kuitenkin kiitollinen Perässähiihtäjän kahdesta viimeisestä postauksesta, joissa hän esittää tiivistelmän uudesta presidentistä ja muistuttaa, kuinka vähällä tämä oli tulla valituksi jo vuonna 2006. Tunnen omassa Perässähiihtäjän perässätulijan roolissani päässeeni hänen kannoilleen, mutta en voi kuvitellakaan, että minun tiedoillani olisi päästy yhtä erinomaisiin yhteenvetoihin.

Silti mieleni tekee kuitenkin katsella maisemia samalta kumpareelta, jonka laelle Perässähiihtäjä pysähtyi vietettyään yhdeksän viikkoa "rattoisasti kirjoittaen ja kommentteja lukien."

Mutta ensin pieni muistelma osakunta-ajoiltani, joilla ei ollut mitään tekemistä tulevan politrukkielämäni kanssa. Olin kyllä kotikutoinen pikku porvari, mutta politiikan suurista intohimoista en tiennyt tuohon aikaan höykäsen pölähtämää. Minulle politiikkaa ei juotettu äidinmaidossa, kuten eräille entisistä kollegoistani

Sen sijaan lauloin 1960-luvun alussa kuorossa kuten tänä päivänäkin. WiOLia johti tuohon aikaan suurella sydämellä ja tunnustetulla ammattitaidolla maestro Ossi Elokas. Hän sävelsi Ilari Pimiän sanoihin laulun Finale furioso, joka on siitä asti jäänyt soimaan mielessäni. Nyt se pulpahti jälleen kerran esille:

Keskellä aaltojen, kuohujen  humun näin minä purtesi painuvan sumuun ...

Ajattelin, kuinka hyvin se sopikaan kahden rannalle jääneen presidenttiehdokkaan murheelliseen mielenmaisemaan sillä hetkellä, kun vaalitulos selvisi.

Paavo Lipposen pursi painui sumuun jo paljon ennen toista kierrosta. Samaan katastrofiin vajosi koko vasemmisto, vaikka Paavo Arhinmäen heiveröinen peräkajuutta kellui viimeiseen asti myrskyn keskellä.

Suuri finaali oikeiston ja vasemmiston välillä kutistui kottaraisen viserrykseksi. Siinä ei ollut edes sitä hohtoa, jonka mahtavat lintuparvet luovat varhaisen kevään iltataivaalle Ranskan Rivieralla.

Mutta Paavo Väyrysen pursi sen sijaan loisti pitkään presidentinvaalin taivaalla.

En oikein ymmärrä niitä - mukaan lukien suuresti arvostamani Perässähiihtäjä - jotka laskelmoivat etu- ja jälkikäteen, että Pekka Haavisto olisi pahempia vastustaja Sauli Niinistölle kuin Paavo Väyrynen.

Minun mielestäni presidentin vaaleissa olisi nähty todellinen finale furioso, jos vastakkain olisivat olleet paasikiviläinen Niinistö ja kekkoslainen Väyrynen.

Silloin olisi pesty sodan jälkeisen Suomen varsinainen likapyykki. Pesukoneen rummussa olisivat pyörineet rinta rinnan asevelisosialistit, stalinistit, junnilalaiset, perustuslailliset, liberaalit ja remonttimiehet. Siinä hulinassa olisivat kiertäneet urho kekkoset, hertta kuusiset, pekka kuuset, juha rihtniemet ja monet muut, jotka ovat aiheuttaneet sydämentykytystä suomalaisessa politiikassa.

Se olisi ollut hurja loppunäytös.

En ole laisinkaan varma siitä, että pyykkinarulle olisi ripustettu Sauli Niinistön paita, vaikka olen kyllä samaa mieltä Perässähiihtäjän kanssa siitä, että uuden presidenttimme vaalikampanja oli pitkäjänteinen ja raudanluja. Väyrysenkään timantti ei ehkä olisi riittänyt viiltämään siihen kuolettavaa haavaa.

Nyt myrsky laantui yllättävän leppoisasti.

Mutta pinnan alta kuuluvat jo uuden myrskyn varoitusäänet.

En oikein usko, että tämän kaiken takana olisi ollut "salaliitto", kuten jotkut näyttävät uumoilevan, kun heti vaalien jälkeen pinnalle purskahti joukko kirveleviä uutisia. Kuka sellaista salaliittoa olisi ollut suunnittelemassa? Kuka siitä olisi hyötynyt?

Täältä Nizzasta katsottuna Suomen presidentinvaalit olivat vain bagatelli, pikku asia. Ei niistä tekemälläkään olisi saanut eurooppalaista finaali furiosoa.

Nyt odotetaan suurempaa rytinää, kun Ranska ja Venäjä valitsevat omat presidenttinsä. Molemmissa maissa ollaan jo loppusuoralla ja mediaa on kiihottamassa myös USA:n tilanne, jossa istuvalle presidentille etsitään vastaehdokasta ensi syksyksi.

Täällä Ranskassa tilanne on perin omituinen, kun Nicolas Sarkozy ei ole vielä päättänyt virallisesti ryhtyykö hän ehdokkaaksi vai ei, vaikka hänen nimensä on jo pitkään esiintynyt kaikissa gallupeissa. 

Hän ratsastaa nyt "yllätyksellä", jonka sisällöstä kukaan - aivan lähipiiriä lukuunottamatta ) ei tiedä mitään. "Jytky" pitäisi tulla helmikuun puolen välin tienoilla. Korttipakkaa sekoittaa pirteästi äärioikeiston Marine Le Pen, mutta hänen mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle pidetään yleisesti aika vähäisinä.

Vaikka isä Le Pen teki historiaa viime vaaleissa, tytär tuskin pystyy samaan.

On silti hyvä muistaa, että "kyllä kansa tietää". Meillähän on kokemuksia siitä, että jytkyt voivat paljastua vasta vaalipäivän iltana.

Olisikohan emäjytky muhimassa siinä, kun Paavo Väyrynen on ilmoittanut pyrkivänsä uudelleen Keskustan puheenjohtajaksi ja Mari Kiviniemi on jo alkanut lakaista puoluetoimiston lattioita siltä varalta.

Perässähiihtäjä merkitsi hyvin Väyrysen askelmerkit, jotka johtavat viimeiseen loikkaan. Pääministeriksi. Tai presidentiksi?

Väyrysen pursi ei taida koskaan painua lopullisesti Ilmari Pimiän sumuun.

Aika näyttää.

C'est la vie!

72. Duelli

En ole koskaan nähnyt oikeaa kaksintaistelua. En läheltä enkä kaukaa.

Ellei mukaan lasketa elämäni ainoaa - ja todennäköisesti viimeistä - härkätaistelua, jota olimme katsomassa Madamen kanssa vuosia sitten Fuengirolassa. Olihan siinäkin kysymys kunniasta, kuten aidossa duellissa, mutta lopputulos oli vuorenvarma jo ennen kuin härkäparka ryntäsi areenalle. Vastakkain oli ylivoimainen, voittamaton koneisto (konservatismi) ja yksi ainoa sydän (idealismi), jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa. Tuhatpäinen yleisö (äänestäjät) oli yksinäisen taistelijan puolella, vaikka tiesi olevansa väärässä.

Huomenna päättyy yksi duelli.

Hävinneen verisiä korvia ei heitetä katsomoon eikä yleisö hurraa voittajalle, jonka miekka on lävistänyt kidutetun sydämen. Mutta viimeiseen sekuntiin asti, ennen kuin ennakkoäänet ilmestyvät kuvaruutuun, jännitys kohoaa - lauetakseen hetkessä ilon ja surun kyyneliin.

Tätä duellia olen seurannut Perässähiihtäjän ja hänen kommentaattoreittensa kanssa aika läheltä. Miekkoja ja pistooleja ei onneksi ole näkynyt mutta pahoja kieliä sitäkin enemmän. Niitä eivät ole käyttäneet juuri laisinkaan itse taistelijat, vaan ne ovat sinkoilleet katsomossa.

Kuvittelen, että näin on saattanut käydä myös aidossa kaksintaistelussa silloin, kun vastakkain seisoneet, hampaisiin aseistetut armeijat ovat yrittäneet ratkaista välinsä valitsemalla keskuudestaan yhden esitaistelijan ja sopineet siitä, että voitto ratkaistaan heidän kesken.

Historia on tosin täynnä karmaisevia esimerkkejä siitä, millaisiin verilöylyihin tällainen sopimus on johtanut.

Nyt päättyvässä duellissa taistelijat valittiin perustuslain kirjaimen ja hengen mukaisesti. Se on sivistynyt tapa solmia sopimus esitaistelijoista. Kellään ei pitäisi olla valittamista menettelytavan suhteen. Kansa on käyttänyt sille kuuluvaa valtaa.

Nyt odotetaan vain kaikessa rauhassa (?), kumman esitaistelijan kansa valitsee voittajaksi.

Panin kysymysmerkin sen vuoksi, että nyt areenalta (kansakunnasta) kuuluu uhkaavaa murinaa, joka syntyi jo valintaprosessin aikana, kun joidenkin mielestä areenalle pääsivät väärät taistelijat. Itkun ja hammastenkiristelyn äänet eivät ehkä vaikenekaan Kynttilänpäivän liekkien sammuttua, vaan taistelu jatkuu (?).

Se ei olisi enää sivistynyttä.

Mutta on hyvä muistaa, ettei aidossa kaksintaistelussakaan joka tähtää vihamiehen surmaamiseen, ole mitään "sivistynyttä". Eihän kuolemantuomiossakaan, joka on edelleen voimassa monessa sivistyneenä itseään pitävässä maassa, ole mitään "sivistynyttä".

Ja kuka voisi sanoa, että  Georges-Charles de Heeckeren d'Anthes, joka oli saavuttanut juuri luutnantin arvon Ranskan toisessa keisarikunnassa, teki sivistyneen kulttuuriteon tappaessaan kaksintaistelussa helmikuun 10:ntenä päivänä vuonna 1837 venäläisen runoilijan Aleksandr Pushkinin!

Nyt päättyvässä duellissa on se harmillinen puute, että esitaistelijat on veistetty samasta puusta. Katsomo on ollut vaikeuksissa, kun he ovat liian samannäköisiä.

Se taas ei liene ollut harvinaista aidoissa kaksintaisteluissa, jotka käytiin "herrasmiesten" kesken. Voitto ei riippunut ulkonäöstä eikä jakauksen paikasta, vaan oveluudesta ja voimasta. Harvinaista ei kuitenkaan liene ollut se, että kaikenlaisia vippaskonsteja viljeltiin, vaikka herrasmiessäännöt olivat voimassa.

Suurempi vaikeus on kuitenkin ollut siinä, että "sotajoukkojen" liput menivät valintaprosessissa sekaisin, kun kansa pudotti areenalta "varman rähinöitsijän". Ei ole ollut selvää, mitä lippua esitaitelijat kannattavat, kun he ovat - varmaankin säälistä - kietoutuneet poispudotetuilta kentälle jääneisiin riepuihin.

Kirjoittaessani tätä tekstiä Nizzassa kello lähestyy hetkeä, jolloin duellin päättymiseen on 24 tuntia.

Moni näyttää uskovan ratkaisemattomaan, vaikka se on aidossa kaksintaistelussa mahdottomuus. Joskus tosin on kuulemma sovittu siitä, että hävinneeksi julistetaan se, josta ensimmäisenä vuotaa verta, mutta sitä voi pitää aika raukkamaisena ottaen huomioon, että kyseessä on Kunnia. Todellista kunniaa ei voi pilkkoa palasiksi. Se on olemassa joko kokonaisena tai sitä ei ole laisinkaan. 

Nykyään puhuttaisiin kait tuomarivirheestä.

Nyt päättyvässä duellissa tuomarivirhettä tuskin tullaan näkemään. Perustuslaki pitää siitä huolen.

Kaikki (ainakin ne, jotka ovat joissakin vaaleissa jääneet rimalle roikkumaan) varmaan muistavat  kuitenkin, kuinka jännittävää tarkistuslaskenta saattaa olla. Joka ainoan äänestyslipun läpikäynti venyttäisi tämän duellin lopputuloksen virallisen julistamisen viikkojen päähän. Tässä suhteessa vanha presidentinvaalijärjestelmä oli helpompi. Vuonna 1956 jännitys säilyi tosin huipussaan eduskunnan suuressa istuntosalissa varsinaisen ääntenlaskun viime hetkille saakka.

Tämän duellin voittaja julistetaan huomenna, sunnuntaina 5.2.2012. Kellonajalla ei ole merkitystä.

Silloin toinen sydän halkeaa ilosta, toinen surusta.

Fuengirolan härkätaistelussa sääliksi kävi vain yhtä sydäntä.

71. Keskustelu nro 2

"Muistatte varmaankin keskustelumme lähes vuosi siten, kun kyselin teiltä Wikileaksista ja Putkimiehestä. Silloin vasta valmistauduttiin eduskuntavaaleihin eikä näistä vaaleista ollut juuri hajuakaan?"

- Kyllä Rouva Presidentti.  Muistan sen kuin eilisen päivän ...

"Hyvä on, herra Vähänen. Tällä kertaa hyväksyn tuon "Rouva Presidentin", vaikka se on vastoin sopimustamme. Tämähän on meidän viimeinen tapaamisemme. Kynttilän päivän iltana tiedämme, kuka tänne muuttaa ja kuka täällä asustaa seuraavat kuusi vuotta, ehkä pitempäänkin. On muuten hyvä enne, että Kynttilänpäivä ja Runebergin päivä menevät tänä vuonna päällekkäin. En minä tietenkään mikään taikauskoinen ole, mutta sanoisin, että se tietää uudelle presidentille pitkää ikää, ja sitä paisi siinä on juuri sopiva muistutus  feminismistä. Tiedättehän, että Kynttilänpäivään liittyvät myös raamatulliset säädökset synnytysasioista. Mutta en minä Teitä niiden vuoksi tänne kutsunut. Älkää suotta pelätkö. Kutsuin Teidät luokseni aika haikein mielin. Olemmehan käyneet näitä keskustelua jo lähes kaksitoista vuotta, mitä olen arvostanut suuresti. Mutta nyt ne loppuvat."

Viljo Vähänen kuunteli kohteliaasti, mutta ei sanonut mitään. Hän kyllä arvasi, mitä oli tulossa, mutta yllättyi, kun T. kysyi, että "oletteko, herra Vähänen, muuten huomannut kuinka meidän kissamme on käyttäytynyt viime päivinä? Se on ollut ihan omituinen."

Viljo oli kyllä huomannut heti astuttuaan sisään ja istuuduttuaan vastapäiseen nojatuoliin, että Teuski ei vilkaissutkaan häneen, kuten tavallista, vaan istui kaukana ikkunan ääressä. Yleensä se istui rauhallisesti presidentin sylissä ikään kuin se ymmärtäisi, mistä he puhuivat. 

Nyt Viljo vain katsoi kissaa ja odotti jatkoa.

"Se on istunut lähes kaksi päivää tuossa samassa paikassa ja katsonut hievahtamatta ulos. Se ei ole syönyt mitään, mutta on kyllä käynyt laatikolla ja palannut sitten heti tuohon ikkunan ääreen. Yöt se on kyllä nukkunut omassa sängyssä, mutta noussut aina yhtä aikaa kuin minä ja mennyt nukkumaan heti, kun valot sammuvat. Aavistaakohan se, että lähtö on nyt edessä?"

Tauko.

- En minä noista kissoista oikein tiedä. Mutta sanotaanhan, että niillä on seitsemän elämää ja että ne putoavat aina jaloilleen. Ehkäpä Teuski muistaa jotakin Kynttilänpäivän seremonioista ja on sen vuoksi levoton. Tai jotakin semmoista. Vähän omituinenhan se on tänään.

Kissakeskustelu jäi siihen.

Viljo odotti hieman hermostuneena varsinaista kysymystä. Vaalien toinen kierros päättyisi sunnuntaina ja nyt oli jo torstai, Aamun ja Lumen päivä. Sitten olisi Valo ja sen jälkeen Armi sekä Ronja. Sunnuntaina olisi Asserin päivä. Ei siihen mitään eritystä pitäisi liittyä, vaikka silläkin on raamatulliset juuret. Kyllä se varmaan kysyy jotakin vaaleista. On se ehkä jo käynyt  Tohtorin kanssa äänestämässä ennakkoon vai menevätköhän ne vasta sunnuntaina uurnille. Ei hän nyt kuitenkaan sorru sellaiseen hölmöyteen kuin Putkimies Haaviston suhteen. ("Tämän kirjeen sisällön voit puolestani julkistaa heti kun ja jos näet sen hyödylliseksi.")

Viljo oli väärässä. Ei toki hölmöilyn suhteen, vaan siinä, että T. kysyisi jotakin presidentinvaaleista.

"Minä en enää halua tietää mitään käynnissä olevista vaaleista. En yhtään mitään. Olen jo kurkkuani myöten täynnä sitä sirkusta. Onneksi minun ei enää tarvitse koskaan raahautua sille areenalle. C'est fini!"

T. tiesi, että Viljo Vähänen harrasti ranskaa ja siksi hän iski pisteen oikein kunnolla. "Se on loppu"

"Mutta nyt, kun minun loppuni on edessä muutaman päivän kuluttua, haluan esittää Teille, hyvä Viljo Vähänen, kysymyksen, joka tulee yllättämään Teidät ja jota en ole halunnut esittää Teille ennen tätä päivää, jolloin me tapaamme viimeisen kerran."

Tauko.

Viljo oli kuulevinaan pienen särähdyksen T:n äänessä ja näkevinään häivähdyksen huokauksen varjosta T:n kasvoilla. Mutta kun Teuskikin vain tuijotti ulos kiristyvään pakkaseen eikä kääntänyt päätään millinkään vertaa, hän ei päästänyt mielikuvaa lentämään sen pitemmälle.

Viljo odotti.

"Pidättekö te minusta?"

Presidentti Tarja Halonen katsoi suoraan, syvälle Viljo Vähäsen silmiin, mutta Viljo ei hämmentynyt. Oikeastaan hän oli odottanut tuota kysymystä, vaikkei ollut tunnustanut sitä itselleen. Vuosikaudet he olivat tunteneet toisensa. Viljo tiesi sitä paitsi paljon enemmän T:stä kuin tämä osasi kuvitellakaan. Koskaan Viljo ei ollut viitannut sanallakaan siihen, että hän on kertaalleen kuollut mies. Että hänellä on jälleen uusi kierros meneillään. Ei T. olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt tai uskonut. Ei sitä juuri kukaan muukaan usko. Paitsi yksi. Mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä tasavallan presidentin juuri esittämän kysymyksen kanssa. Siksi Viljo saattoi pitää pitkän, rauhallisen tauon ja vastata kysymykseen katseella, jonka hän tiesi ulottuvan syvälle. Suoraan kysymykseen oli vastattava suoraan.

- Kyllä. Minä pidän Teistä.

Tauko

- Saisinko kuitenkin sanoa muutaman sanan lisää ... Kysymyksenne hämmensi hieman. Se oli niin henkilökohtainen. Mutta arvostan sitä suuresti. Minähän olen kohdellut teitä julkisuuden henkilönä, en yksityishenkilönä. Siinä on aikamoinen ero. Itse asiassa ero on hyvinkin suuri. Siitä kirjoitti aikoinaan nyt jo edesmennyt ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu paljonkin. Julkinen keskustelu, johon tekin olette joutunut korkean virka-asemanne johdosta osallistumaan yli kaksitoista vuotta, peittää alleen yksityisen sanojan tekstin tulipa se esille missä muodossa tahansa. Julkisuus on verho, jonka läpi yksityinen ihminen joutuu huutamaan saadakseen äänensä kuuluville. Julkinen henkilö on aina jonkun tai jonkin tulkki. Ei vapaa. Ei itsenäinen. Useimmille se on sietämätöntä. Sitä ei kuitenkaan voi välttää. Jotkut yrittävät kieltää tämän tosiasiansa, mutta se on turhaa. Kukaan ei voi piiloutua oman varjonsa taakse. Kun ajattelen Teitä tästä näkökulmasta, ymmärrän ettette tekään ole voinut piiloutua julkisuuden verkon taakse, vaan te olette liimautunut siihen  kiinni. Se on tarttunut teidän kasvoihin ja koko teidän olemukseenne. Mielestäni se ei ole mikään ruma asia. Päinvastoin. Julkinen verho voi olla myös hyvin kaunis. Näin on Teidän kohdallanne, vaikka moni saattaa väittää juuri päinvastaista. Te olette kantanut huntuanne kunnialla. Siksi minun on helppoa sanoa, että pidän Teistä.

Pitkä, hiljainen tauko.

- Minäkin tunnen haikeutta tällä hetkellä. Viimeiset hetket ovat aina sellaisia. Ehkäpä Teuskikin on juuri siksi noin hiljainen. Tavallisestihan se kehrää sylissänne.

"Juu, se on silla tavalla herkkä. Mutta kyllä se siitä. Julkisuus on sitäkin hieman painanut. . Kynttilänpäivän jälkeen silläkin on helpompaa, vaikka eihän sekään muuttotouhuista tykkää - varsinkin jos pakkaset vielä jatkuvat maaliskuulle. Eduskuntatalolle minä en kuitenkaan sitä päästä, vaikka kuinka maukuisi!"