74. Syrjäytymisestä

Käyn ostamassa aamuisin Nice-Matinin lehtikoskilta, joka sijaitsee Armenia-pustossa aivan Ruhlin pelikasinon vieressä. 

Läheisellä penkillä viettää yönsä joku naisparka, joka on pudonnut ranskalaisen hyvinvointivaltion kärryiltä. Joskus hän on jaksanut vääntäytyä sen verran ylös, että on saanut aamutupakan palamaan. Useimmiten hän on kätkeytynyt punaruskeaan huopaan. Vain musta hiustupsu on jäänyt näkyville.

Katseemme eivät ole  kohdanneet kertaakaan.

Hänellä ei ole koiraa eikä kissaa, kuten paremman luokan kerjäläisillä, eikä hänellä ole kerjuukuppia, jonka pohjalle olisi voinut jättää muutaman yhden tai kahden euron kolikon syötiksi niille parempiosaisille, jotka kiiruhtavat sorvin ääreen henki pakkasaamussa huuruten.

Mietin, mitä Björn Wahlroos mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että "syy heikkenevälle terveydelle on se, että syrjäytyneet eivät panosta terveytensä hoitamiseen".

Aamulla huomasin Googlesta, että Jukka Kemppinen oli ehtinyt edelleni. Hänen mielestään Hesari tarjosi suomenruotsalaisen pankkiiri- ja virkamiespiirien vesalle tilaisuuden häpäistä itsensä, "ja sen hän teki".

Olen samaa mieltä.

Kuinka Armenia-puiston nainen voisi panostaa terveyteensä, kun hänellä ei ole yhtään alkupanosta eikä häntä päästettäisi edes sisälle Ruhlin kasinoon kokeilemaan onneaan olemattomilla kolikoillaan!

Kun ihminen saa Googlen hakusanastoon sellaisia tietokoukkuja kuin "omaisuus", "varallisuus", "kartano", nordea", "sampo" ja "asunto", herää epäilys, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, mitä syrjäytyminen on.

Kuilu rikkaan ja köyhän välillä on niin syvä ja lavea, ettei ääni kanna kumpaankaan suuntaan sen yli.

Wahlroosin kohdalla näyttää käyneen lisäksi niin, että kuilun ylle on laskeutunut unohduksen armelias verkko, jonka taakse hänen ei tarvitse kurkistaa. 

Hän voi vapaasti häväistä itsensä  tarvitsematta pelätä minkäänlaista moraalista tai yhteiskunnallista rangaistusta. Hän tuntee ilmeisesti olevansa niin korkealla, ettei Armenia-penkillä yönsä viettävä nainen ulotu koskaan kolkuttamaan hänen ovelleen. Syrjäytetyt voi unohtaa. Heistä ei ole vaaraa eikä heitä tarvitse pelätä.

Sen sijaan hän voi kyllä julista Armenian penkillä nukkuvalle, että ota huopasi ja häivy silmistäni! Mene pois ja tule takaisin vasta sitten, kun olet vaurastunut ja terve.

Kemppinen puhuu blogissaan Wahroosin "sosiaalisesta kömpelyydstä ja olemattomasta tilannetajusta." Niitä en itse osaa arvioida, kun en ole tavannut miestä koskaan.

Sen sijaan tiedän kyllä, että hän oli aikoinaan taistolainen ja toimi sosialistisessa opiskelijaliikkeessä. En tuntenut häntä  silloinkaan, koska liikuin barrikadin toisella puolella, kokoomuksen remonttiliikkeessä.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että meillä oli Björn Wahlroosin kanssa yksi yhteinen tavoite. Me etsimme "kolmatta tietä" suunnitelmatalouden ja liberalismin väliltä. Me laskimme vahvan valtion varaan.

Minä kirjoitin Uuteen Suomeen "Susiko vapaaksi" kolumnit 1970-luvun lopulla. Siihen aikaan Wahroos oli jo kadonnut pilviin.

Taisimme kumpikin käydä kahden rintaman taistelua omissa leireissämme. B.W. oli kyllä lähempänä vasemmiston äärilaitaa kuin W.P. oikeiston äärisuuntausta.

Kävi vain niin, että B.W. luovutti kesken kaiken koko taistelun ja siirtyi markkinavoimien palvelukseen, kun taas minä jatkoin tuskaista ja turhauttavaa tietäni äärisuuntausten välimaastossa.

Myönnän kernaasti (eli hammasta purren), että Wahlroos on tänä päivänä onnellisempi mies kuin minä. Hän on saavuttanut päämääränsä. Minä olen polkenut paikoillani tai vajonnut ehkä muutaman askeleen taaksepäin.

Astuessaan Hankkenin professoriksi B.W. vakuutti, että "huomispäivä kuuluu markkinoille." Hän oli oikessa. Niin on tapahtunut. Hänestä itsestään on tullut markkinavoima. Hän liikuttaa (tosin vain pikkurillinsä kynnellä) näkymätöntä kättä, joka ohjailee tällä hetkellä maailmantaloutta.

Minä olen paljon radikaalimpi kuin 1970-luvulla, mutta samalla olen nähnyt elämäni "suuren tehtävän", kolmannen tien etsimisen, vajoavan yhä syvemmälle toivottomuuden rotkoon.

En kuitenkaan halua nousta sille vapauden jalustalle, jonka Björn Wahlroos on tavoittanut. En halua kuulua siihen "kärkijoukkoon", joka katsoo oikeudekseen häpäistä itsensä.

Ei. Mieluummin istahdan Armenia-puiston naisen viereen ja katselen, kuinka tuhatpäiset kottaraisparvet suorittavat rituaalilentoaan pitkin rue de Francea ja Vicor Hugon bulevardia.

Edestakaisin.