73. Finale furioso

Presidentti Sauli Niinistön käsisuudelma Mäntyniemessä oli tyylikäs. Kamera oli välähtänyt juuri oikealla hetkellä. Katseet kohtasivat kauniisti. Historian kultainen pöly nousi sosialismin laaksosta konservatismin kukkulalle.

Myöhemmistä lehtikuvista en enää löytänyt tuota eleganttia hetkeä, vaan niissä uusi presidentti kumarsi syvään vanhalle presidentille. Olihan sekin kaikin puolin tyylikästä. Kuvaa reunustivat avoimesti hymyilevät puolisot.

Mitähän Viljo Vähänen olisi sanonut, jos hän olisi ollut vielä katsomassa vallan vaihtoa jostakin syrjemmältä. Mutta ei hän ollut enää paikalla. Hyvästit oli jätetty jo ennen toista kierrosta.

Viljo tulee varmaan kertomaan minulle, jos Mäntyniemen uusi isäntä haluaa jatkaa vanhaa traditiota. Ehkäpä Teuski antaa asiasta sopivan vinkin emännälleen. Sen kyllä pitäisi tapahtua ennen kuin Lennu käy taloksi. Teuski ei ehkä luovu ilman taistelua kaksitoista vuotta vanhasta reviiristään.

Kissat ovat kissoja ja koirat koiria. Ne eivät ajattele ihmismäisillä aivoilla. Vaikka kukapa sen tietää!

Vaalitaistelu ei jättänyt syviä arpia. Kaikki tapahtui käsikirjoituksen mukaan. Nyt oli viimeinkin oikeiston vuoro tarttua vallan kahvaan. Silti loppuasetelma oli tyrmistyttävä, kun koko vasemmisto jäi rannalle.

Nyt jäi finale furioso näkemättä ja kokematta.

Olen kuitenkin kiitollinen Perässähiihtäjän kahdesta viimeisestä postauksesta, joissa hän esittää tiivistelmän uudesta presidentistä ja muistuttaa, kuinka vähällä tämä oli tulla valituksi jo vuonna 2006. Tunnen omassa Perässähiihtäjän perässätulijan roolissani päässeeni hänen kannoilleen, mutta en voi kuvitellakaan, että minun tiedoillani olisi päästy yhtä erinomaisiin yhteenvetoihin.

Silti mieleni tekee kuitenkin katsella maisemia samalta kumpareelta, jonka laelle Perässähiihtäjä pysähtyi vietettyään yhdeksän viikkoa "rattoisasti kirjoittaen ja kommentteja lukien."

Mutta ensin pieni muistelma osakunta-ajoiltani, joilla ei ollut mitään tekemistä tulevan politrukkielämäni kanssa. Olin kyllä kotikutoinen pikku porvari, mutta politiikan suurista intohimoista en tiennyt tuohon aikaan höykäsen pölähtämää. Minulle politiikkaa ei juotettu äidinmaidossa, kuten eräille entisistä kollegoistani

Sen sijaan lauloin 1960-luvun alussa kuorossa kuten tänä päivänäkin. WiOLia johti tuohon aikaan suurella sydämellä ja tunnustetulla ammattitaidolla maestro Ossi Elokas. Hän sävelsi Ilari Pimiän sanoihin laulun Finale furioso, joka on siitä asti jäänyt soimaan mielessäni. Nyt se pulpahti jälleen kerran esille:

Keskellä aaltojen, kuohujen  humun näin minä purtesi painuvan sumuun ...

Ajattelin, kuinka hyvin se sopikaan kahden rannalle jääneen presidenttiehdokkaan murheelliseen mielenmaisemaan sillä hetkellä, kun vaalitulos selvisi.

Paavo Lipposen pursi painui sumuun jo paljon ennen toista kierrosta. Samaan katastrofiin vajosi koko vasemmisto, vaikka Paavo Arhinmäen heiveröinen peräkajuutta kellui viimeiseen asti myrskyn keskellä.

Suuri finaali oikeiston ja vasemmiston välillä kutistui kottaraisen viserrykseksi. Siinä ei ollut edes sitä hohtoa, jonka mahtavat lintuparvet luovat varhaisen kevään iltataivaalle Ranskan Rivieralla.

Mutta Paavo Väyrysen pursi sen sijaan loisti pitkään presidentinvaalin taivaalla.

En oikein ymmärrä niitä - mukaan lukien suuresti arvostamani Perässähiihtäjä - jotka laskelmoivat etu- ja jälkikäteen, että Pekka Haavisto olisi pahempia vastustaja Sauli Niinistölle kuin Paavo Väyrynen.

Minun mielestäni presidentin vaaleissa olisi nähty todellinen finale furioso, jos vastakkain olisivat olleet paasikiviläinen Niinistö ja kekkoslainen Väyrynen.

Silloin olisi pesty sodan jälkeisen Suomen varsinainen likapyykki. Pesukoneen rummussa olisivat pyörineet rinta rinnan asevelisosialistit, stalinistit, junnilalaiset, perustuslailliset, liberaalit ja remonttimiehet. Siinä hulinassa olisivat kiertäneet urho kekkoset, hertta kuusiset, pekka kuuset, juha rihtniemet ja monet muut, jotka ovat aiheuttaneet sydämentykytystä suomalaisessa politiikassa.

Se olisi ollut hurja loppunäytös.

En ole laisinkaan varma siitä, että pyykkinarulle olisi ripustettu Sauli Niinistön paita, vaikka olen kyllä samaa mieltä Perässähiihtäjän kanssa siitä, että uuden presidenttimme vaalikampanja oli pitkäjänteinen ja raudanluja. Väyrysenkään timantti ei ehkä olisi riittänyt viiltämään siihen kuolettavaa haavaa.

Nyt myrsky laantui yllättävän leppoisasti.

Mutta pinnan alta kuuluvat jo uuden myrskyn varoitusäänet.

En oikein usko, että tämän kaiken takana olisi ollut "salaliitto", kuten jotkut näyttävät uumoilevan, kun heti vaalien jälkeen pinnalle purskahti joukko kirveleviä uutisia. Kuka sellaista salaliittoa olisi ollut suunnittelemassa? Kuka siitä olisi hyötynyt?

Täältä Nizzasta katsottuna Suomen presidentinvaalit olivat vain bagatelli, pikku asia. Ei niistä tekemälläkään olisi saanut eurooppalaista finaali furiosoa.

Nyt odotetaan suurempaa rytinää, kun Ranska ja Venäjä valitsevat omat presidenttinsä. Molemmissa maissa ollaan jo loppusuoralla ja mediaa on kiihottamassa myös USA:n tilanne, jossa istuvalle presidentille etsitään vastaehdokasta ensi syksyksi.

Täällä Ranskassa tilanne on perin omituinen, kun Nicolas Sarkozy ei ole vielä päättänyt virallisesti ryhtyykö hän ehdokkaaksi vai ei, vaikka hänen nimensä on jo pitkään esiintynyt kaikissa gallupeissa. 

Hän ratsastaa nyt "yllätyksellä", jonka sisällöstä kukaan - aivan lähipiiriä lukuunottamatta ) ei tiedä mitään. "Jytky" pitäisi tulla helmikuun puolen välin tienoilla. Korttipakkaa sekoittaa pirteästi äärioikeiston Marine Le Pen, mutta hänen mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle pidetään yleisesti aika vähäisinä.

Vaikka isä Le Pen teki historiaa viime vaaleissa, tytär tuskin pystyy samaan.

On silti hyvä muistaa, että "kyllä kansa tietää". Meillähän on kokemuksia siitä, että jytkyt voivat paljastua vasta vaalipäivän iltana.

Olisikohan emäjytky muhimassa siinä, kun Paavo Väyrynen on ilmoittanut pyrkivänsä uudelleen Keskustan puheenjohtajaksi ja Mari Kiviniemi on jo alkanut lakaista puoluetoimiston lattioita siltä varalta.

Perässähiihtäjä merkitsi hyvin Väyrysen askelmerkit, jotka johtavat viimeiseen loikkaan. Pääministeriksi. Tai presidentiksi?

Väyrysen pursi ei taida koskaan painua lopullisesti Ilmari Pimiän sumuun.

Aika näyttää.

C'est la vie!