98. Lennu V 120625

"Iltis repi tänään pelihousunsa oikein kunnolla. Etusivulla kissankokoisilla, että Putin uhitteli Ukolle ja sitten kokonainen aukeama samaa vaahtoa. Kahdeksan palstan kuva, jossa molemmat pressat punaisissa peliasuissa, joiden rinnassa Suomen virallinen lippu. Ja alareunassa otteita lukijoilta: "Putinin kosto oli hirmuinen" ja "Kyllä hävettää, kiitos vain koko kansan presidentti"

Viljo Vähänen kuunteli Lennun vuodatusta kaikessa rauhassa. He istuivat Alfred Kordelinin graniittihuvilan laiturilla ja katselivat, kuinka saderintama lähestyi lounaasta. Lennu oli innoissaan, kun Jenni ja Ukko olivat ottaneet hänet tällä kertaa mukaansa ja sanoneet, että tämä reissu on sitten vähän pitempi. Se kestää koko kesän. Molemmat olivat kyllä varoittaneet, ettei vierastulva siitä kovinkaan paljon vähenisi ja että joitakin matkojakin saattaisi olla edessä.

- Minähän sanoin viime kerralla, ettei se kenraali tule tänne puhumaan omiaan, vaan että sillä on valtakirja taskussaan. Senhän Putin nyt vain vahvisti. Ei siinä sen kummempaa ole. J. Suomikin näyttää sen tietävän. "Ei sellaiset (siis Venäjän asevoimien komentajat) puhele, mitä sylki suuhun tuo", hän sanoi Ilta-Sanomille. Mutta kyllä minunkin mielestä Iltiksen uutisointi on aika vastenmielistä. Ikään kuin he haluaisivat puhaltaa tuulta äärioikeiston purjeisiin.

"No, sehän ei ole mitään uutta. Änkyröille on ennenkin löytynyt palstatilaa siinä lehdessä. Sitä ei vain nykyisin huomaa yhtä selvästi kuin UKK:n aikoihin. Nythän puhaltelevat ne tunnetut vapauden tuulet. Meilläkin saa sanoa, mitä sylki suuhun tuo. Siitähän oikein kilvoitellaan. Että kuka uskaltaa sanoa hampaat irvessä että ryss .."

- Älähän nyt, Viljo keskeytti terävästi. - Sitä sanaa ei sovi käyttää vieläkään. Ei ainakaan silloin, kun presidentit kohtaavat toisensa. Tiedät varmaankin, etteivät venäläiset pidä siitä. Ryssittely on heille arka paikka. Näyttää siltä, että Sinun pitäisi vielä opiskella ahkerammin  diplomaattikieltä. Ehkäpä pääset kesän aikana lähemmäksi Ukon vieraita, kun he tulevat tänne kesämökille. Tulet varmasti huomaamaan, ettei Ukko käytä tuota sanaa.

"Mutta eikö paikan valinta ollut joka tapauksessa provokatorinen", Lennu halusi inttää. "Monelle evakolle Rautu on vieläkin rakas kotipaikka, vaikka ei olisi siellä syntynytkään. Olisivat saaneet pelata sen matsin Pietarissa."

- Kaikenlaisia "merkityksiä" ja "symboleja" löytyy joka paikasta, jos haluaa kaivella pahantahtoisesti menneisyyttä. Eivät varsinaissuomalaiset ole koskaan ymmärtäneet, miksi niin suuri osa Mannerheimin ristin ritareista oli Kannakselta. Hehän puolustivat kotikontujaan. Sinäkin yrität nyt antaa entiselle Raudun pitäjälle jonkinlaisen "merkityksen", jota sillä ei enää tänä päivänä ole. Kas kun et alkanut revitellä sillä, että Putin kaatui heti kaukaloon astuttuaan. Olisit varmaan keksinyt sillekin jonkin "merkityksen".

"Itse asiassa ajattelin kyllä, että jotakin symbolista siinäkin oli ja että ..."

- Unohda koko juttu. Unohda Ilta-Sanomat. Ei paikalla tai paikkakunnalla, Raudulla tai Pietarilla ole mitään merkitystä. Ei silläkään ole suurta väliä, oliko Makarovin lausunto virallinen tai oliko Putinin vahvistus sen sisällöstä annettu tarkoin harkituissa olosuhteissa tai hävisikö Ukko 6-0. Tosiasiaksi jää, että Venäjä ei tykkää siitä, että Suomi liittyisi Natoon eikä se tykkää myöskään siitä, että Suomi uisi vielä syvemmälle Naton sisälle. Luulen - vaikka en tiedä - että Suomen osallistuminen Islannin ilmatilan hallintaan on tässä suhteessa provokatorinen. Viimeinen pisara se tuskin on, mutta en pitäisi mahdottomana sitä, että Makarovin-Putinin varoituksen ajankohta oli tässä mielessä harkittu eikä suinkaan sattumanvarainen.

Lennu kuunteli ihan hiljaa, pää kallellaan. Ukkosrintama hiipi jo aika uhkaavasti.

"Taitaa nousta oikein myrsky," Lennu sanoi melkein itsekseen.

Viljo ei välittänyt kysyä, tarkoittiko hänen kaverinsa säätilaa vai Raudun jääkiekko-ottelua. Hän taputti Lennua kevyesti päälaelle, nousi veneeseensä ja sousi ripein vedoin pois.

98. Lennu V 120625

"Iltis repi tänään pelihousunsa oikein kunnolla. Etusivulla kissankokoisilla, että Putin uhitteli Ukolle ja sitten kokonainen aukeama samaa vaahtoa. Kahdeksan palstan kuva, jossa molemmat pressat punaisissa peliasuissa, joiden rinnassa Suomen virallinen lippu. Ja alareunassa otteita lukijoilta: "Putinin kosto oli hirmuinen" ja "Kyllä hävettää, kiitos vain koko kansan presidentti"

Viljo Vähänen kuunteli Lennun vuodatusta kaikessa rauhassa. He istuivat Alfred Kordelinin graniittihuvilan laiturilla ja katselivat, kuinka saderintama lähestyi lounaasta. Lennu oli innoissaan, kun Jenni ja Ukko olivat ottaneet hänet tällä kertaa mukaansa ja sanoneet, että tämä reissu on sitten vähän pitempi. Se kestää koko kesän. Molemmat olivat kyllä varoittaneet, ettei vierastulva siitä kovinkaan paljon vähenisi ja että joitakin matkojakin saattaisi olla edessä.

- Minähän sanoin viime kerralla, ettei se kenraali tule tänne puhumaan omiaan, vaan että sillä on valtakirja taskussaan. Senhän Putin nyt vain vahvisti. Ei siinä sen kummempaa ole. J. Suomikin näyttää sen tietävän. "Ei sellaiset (siis Venäjän asevoimien komentajat) puhele, mitä sylki suuhun tuo", hän sanoi Ilta-Sanomille. Mutta kyllä minunkin mielestä Iltiksen uutisointi on aika vastenmielistä. Ikään kuin he haluaisivat puhaltaa tuulta äärioikeiston purjeisiin.

"No, sehän ei ole mitään uutta. Änkyröille on ennenkin löytynyt palstatilaa siinä lehdessä. Sitä ei vain nykyisin huomaa yhtä selvästi kuin UKK:n aikoihin. Nythän puhaltelevat ne tunnetut vapauden tuulet. Meilläkin saa sanoa, mitä sylki suuhun tuo. Siitähän oikein kilvoitellaan. Että kuka uskaltaa sanoa hampaat irvessä että ryss .."

- Älähän nyt, Viljo keskeytti terävästi. - Sitä sanaa ei sovi käyttää vieläkään. Ei ainakaan silloin, kun presidentit kohtaavat toisensa. Tiedät varmaankin, etteivät venäläiset pidä siitä. Ryssittely on heille arka paikka. Näyttää siltä, että Sinun pitäisi vielä opiskella ahkerammin  diplomaattikieltä. Ehkäpä pääset kesän aikana lähemmäksi Ukon vieraita, kun he tulevat tänne kesämökille. Tulet varmasti huomaamaan, ettei Ukko käytä tuota sanaa.

"Mutta eikö paikan valinta ollut joka tapauksessa provokatorinen", Lennu halusi inttää. "Monelle evakolle Rautu on vieläkin rakas kotipaikka, vaikka ei olisi siellä syntynytkään. Olisivat saaneet pelata sen matsin Pietarissa."

- Kaikenlaisia "merkityksiä" ja "symboleja" löytyy joka paikasta, jos haluaa kaivella pahantahtoisesti menneisyyttä. Eivät varsinaissuomalaiset ole koskaan ymmärtäneet, miksi niin suuri osa Mannerheimin ristin ritareista oli Kannakselta. Hehän puolustivat kotikontujaan. Sinäkin yrität nyt antaa entiselle Raudun pitäjälle jonkinlaisen "merkityksen", jota sillä ei enää tänä päivänä ole. Kas kun et alkanut revitellä sillä, että Putin kaatui heti kaukaloon astuttuaan. Olisit varmaan keksinyt sillekin jonkin "merkityksen".

"Itse asiassa ajattelin kyllä, että jotakin symbolista siinäkin oli ja että ..."

- Unohda koko juttu. Unohda Ilta-Sanomat. Ei paikalla tai paikkakunnalla, Raudulla tai Pietarilla ole mitään merkitystä. Ei silläkään ole suurta väliä, oliko Makarovin lausunto virallinen tai oliko Putinin vahvistus sen sisällöstä annettu tarkoin harkituissa olosuhteissa tai hävisikö Ukko 6-0. Tosiasiaksi jää, että Venäjä ei tykkää siitä, että Suomi liittyisi Natoon eikä se tykkää myöskään siitä, että Suomi uisi vielä syvemmälle Naton sisälle. Luulen - vaikka en tiedä - että Suomen osallistuminen Islannin ilmatilan hallintaan on tässä suhteessa provokatorinen. Viimeinen pisara se tuskin on, mutta en pitäisi mahdottomana sitä, että Makarovin-Putinin varoituksen ajankohta oli tässä mielessä harkittu eikä suinkaan sattumanvarainen.

Lennu kuunteli ihan hiljaa, pää kallellaan. Ukkosrintama hiipi jo aika uhkaavasti.

"Taitaa nousta oikein myrsky," Lennu sanoi melkein itsekseen.

Viljo ei välittänyt kysyä, tarkoittiko hänen kaverinsa säätilaa vai Raudun jääkiekko-ottelua. Hän taputti Lennua kevyesti päälaelle, nousi veneeseensä ja sousi ripein vedoin pois.

97. Lusmuilusta 120618

Katsoin juhannusjunan kulkua televisiosta. En tietenkään koko yötä vaan lähdön Hesan rautatieasemalta, pysähdyksiä muutamalla alkumatkan väliasemalla ja saapumisen Rovaniemelle. Heräsin aamuyöstä klo 3.40, jolloin juna seisoi Ylivieskan asemalla. Siellä valkopukuiset juhannusneidot tanssivat koivuvastat käsissään asemalaiturilla. Paikalle oli saapunut satamäärin aamuvirkkuja. Oulussa "Huutajat" huusivat (erinomaisesti).

Idea juhannusjunasta oli mielestäni erinomainen ja toteutuskin ihan ok. Seurasin jonkin verran sosiaalista mediaakin, mutta ei tullut mieleenikään osallistua keskusteluun.

Voin kyllä onnitella Yleisradiota ohjelman teknisestä suorituksesta, vaikka en niistä asioista paljoakaan ymmärrä. Kuvaa tuli suorana lähetyksenä 13 tuntia junan sisältä, helikopterista ja asemilta.

Erityisesti ilahdutti flyygeli, joka oli pultattu kiinni junan lattiaan ja jonka ääressä Iiro Rantala soitti upeita soolojaan läpi yön. Seuranaan hänellä oli oopperan ex-johtaja Erkki Korhonen, joka väläytti pianistintaitojaan soittamalla Sibeliuksen Finlandiaa. Se taisi tulla myös joltakin väliasemalta, vaikka E.K. yritti kätkeytyä lierihatun suojaan. Ehkäpä he soittelivat jotakin yhdessäkin, mutta sitä en nähnyt enkä kuullut, koska pidin pariin otteeseen reippaat torkkutauot.

Mutta tästä ei ollut tarkoitukseni kirjoittaa juhannuspäivänä, vaan mielessäni oli kokonaan muu teema, johon törmäsin muutama päivä sitten, kun kävelimme jälleen Viljo Vähäsen kanssa Ryssänkärjen kallioilla.

"Mitä se Kääriäinen tarkoitti "uudenlaisella uudella alulla", Viljo aloitti, kun oli lukenut jutun Suomenmaasta, jossa Kepun ex-puoluesihteeri ja ex-puolustusministeri arvioi Rovaniemen puoluekokousta. "Hänhän oli jo 1970-luvulla vetämässä Maalaisliitto-Keskustapuoluetta vihreälle aallolle ja hän on itse asiassa vastuussa nykyisestäkin Kepusta ja sen linjasta. Nyt hän kirjoittaa, ettei tilaa saa antaa lusmuilulle tai pikavoittojen tavoittelulle. Olisiko niin, että tällaisiin kataliin temppuihin olisi joku kepulainen syyllistynyt ennen Rovaniemeä - ennen uutta alkua?"

En ollut huomannut juttua, mutta se ei haitannut, koska Viljolla oli tapansa mukaan lehtileike taskussaan.

Luin sen kaikessa rauhassa.

- Poliittinen lusmuilu on Kääriäisen oma termi. Se istuu hänen suuhunsa yhtä hyvin kuin "järjestöremontti" tai "jalkautuminen". Kääriäinen on tähän saakka jäänyt aina Väyrysen varjoon, vaikka he yhdessä syrjäyttivät Johannes Virolaisen Turussa ja ottivat 1980-luvulla ohjakset käsiinsä. He muistavat tohtoreiden taistelun ja olivat henkeen ja vereen siinä mukana, vaikka heidän hevosensa hävisi taistelun. Väyrynen ehti väitellä tohtoriksi ennen Kääriäistä, mutta heidän välilleen ei ehtinyt kehkeytyä tohtoreiden taistelua ennen Rovaniemeä, koska Kääriäinen ei halunnut haastaa vanhaa kamuaan. Arveli varmaankin häviävänsä niissä taistoissa. Kääriäinen tiesi, ettei hän pystyisi rakentamaan kestävää estettä Väyrysen kuningastielle."

"Aivan oikein", Viljo ei malttanut olla keskeyttämättä, vaikka se ei kuulut yleensä hänen tyyliinsä. "Sitähän varten siellä Rovaniemen ulko-ovella kuulemma itkettiin. Väyrynen oli liian kova luu Kääriäiselle."

- Mutta eiväthän ne krokotiilin kyyneleet pudonneet Kääriäisen vuoksi Rovaniemellä. Hän oli syrjässä. Hän katseli korkealta muurahaispesän kuhinaa. Kyllä ne kyyneleet putosivat Väyrysen lopullisen tappion tähden."

Emme jatkaneet tästä aiheesta enempää, koska olimme vuosien varrella Viljon kanssa päässeet yksimielisyyteen siitä, ettei "Väyrysen lopullisesta tappiosta" kannata kinastella. Sitä ei yksinkertaisesti tule!

Sen sijaan halusin jatkaa keskustelua lusmuilusta ja siitä, kuinka uskottavaa Suomen Keskustan "uudenlainen uusi alku" voisi olla.

Kertasin ääneen, mitä Kääriäinen oli pannut paperille arvioidessaan puolueensa tulevaisuutta.

Tässä yhteenveto:

1) Ulkopuoliset alkavat nävertää johtoa.

2) Sipilä on siinä mielessä uudenlainen poliitikkotyyppi, että näytöt ja kannustukset on hankittu politiikan ja puoluetoiminnan ulkopuolelta.

3) Puolueen sisäinen yhtenäisyys rakentuu ikään kuin huomaamatta.

4) Vihreä Suomi-ohjelmaan kuuluvat uudet työpaikat, luonnonvarojen hyödyntäminen, yrittäjyys, eheys ja kohtuus.

Viljo huomautti heti, ettei "Kääriäisen linjassa" ole mitään sellaista, mitä ei olisi lausuttu kaikkien puolueiden ohjelmissa. "Ei siitä mitään uutta alkua synny!"

- Olen samaa mieltä, totesin puolestani. - Ulkopuolisten nävertäminenkään ei liene vierasta Väyryselle ja Kääriäiselle, kun ajatellaan, mitä he tekivät aikoinaan liberaaleille. Nykyinen Keskusta ei ole näivettynyt Liberaalisen Kansanpuolueen mittoihin, joten tuskinpa sen kimppuun Kokoomus tai demarit uskaltavat tässä vaiheessa käydä. Persut taas eivät siihen pysty nyt eivätkä koskaan tulevaisuudessakaan. Mutta kuka ottaa todellisen vastuun Suomen Keskustasta, joka on luonteeltaan "isäntäpuolue". Tarkoittiko Kääriäinen lusmuilulla sitä, ettei tosipaikan tullen vastuunkantajia ole aikaisemmin löytynyt ja että nyt sellaisesta vastuun paosta tehtäisi loppu? Oliko piikki tarkoitettukin kuoliniskuksi Väyryselle? Positiivisten sanojen alle on usein helppoa kätkeä todellinen tarkoitus. Niinä aikoina, jolloin Kääriäinen ja Väyrynen johtivat Keskustaa, kaikkien tiedossa oli "poikien" muodostama "sisäpiiri" tai "hovi", josta Kääriäinen nyt varoittaa kirjoituksessaan. Jos hän aamulla uskalsi katsoa peiliin, tunsiko hän oman piikkinsä sydämessään? "Prikulleen tasa-arvoiset, yhteen muottiin sullotut keskustalaiset" voivat tietysti teoriassa kantaa kollektiivista vastuuta omasta puolueestaan, mutta eikö juuri siinä piile se suuri ongelma, jota "isäntäpuolue" ei pysty ratkaisemaan. Uskaltaako Juha Sipilä ottaa isännän vastuun, johtajuuden - siis olla lusmuilematta?

"Uusi nousu tulee vain yhdessä ja yhtenäisenä", S. Kääriäinen julistaa. Putosivatko Rovaniemellä Suomen Keskustan viimeiset kyyneleet? Alkoiko siellä "uudenlainen uusi alku"?

"Siinäpä se", Viljo nyökkäsi. - "Oppositiosta on helppo huudella herjoja ja siellä voidaan katsella päiväunia. Hallitusvastuussa sellaiseen herkutteluun ei ole aikaa."

96. Etupiiri 120616

96. Etupiiri

Viljo Vähänen oli lukenut eilisen Suomen Kuvalehden pääkirjoituksen (15.6.2012) "Suomi irtaantui etupiiristä". Nyt, kun aurinko jo paistoi heleästi, hän istui parvekkeella lehti kädessään.

"Tämä on sen papin tekstiä. Sen näkee jo otsikosta, mutta sisällöstä sen tunnistaa vielä paremmin. Tässä sanotaan, että vanha Venäjä testasi Suomen itsenäisyyden rajoja eli kuinka pitkälle harmaalle vyöhykkeelle sen etupiiriin maamme on luisunut viime vuosien vaarallisella myöntyvyyslinjalla. Sehän on Tuure Junnilaa tai paremminkin Timo Vihavaista, suomettumisen apostoleita. Näinkö pitkälle kylmän sodan verbaaliaktobatian suohon ollaan taas vaivuttu?"

- Joo. Kyllä minäkin hämmästelin sitä, että yksi venäläinen kenraali olisi yhdellä puheellaan "aktivoinut kansallisen muistimme, historian vääryydet, sodat ja vanhat vainojen ajat". Pappi todistaa, että "media- ja kansalaiskeskustelu osoittivat, että itsenäisyystahtomme on luja, arvomme toimivat, kansan sielu on terve". Kaiken kukkuraksi hän kertoo nähneensä, kuinka Venäjän imago vaurioitui. Siitä paljastui papin mukaan vallanhimoinen, epäluotettava valtio.

"Niin ja kaiken lisäksi kenraali yhdisti hänen mukaansa suomalaiset. Varmaankin pappi ajatteli valkoisia ja punaisia. Ja talvisotaa. Tietysti.  Ja vakuutti vitsinomaisesti, että me olemme hiukan herkkiä sen suhteen, että me kuulumme historiallisesti ja kulttuurisesti länteen."än tarkoitti varm

Totesimme Viljon kanssa hyvin pian, että ihmettelimme samaa asiaa ja siirryimme pohtimaan, mitä "etupiiri" ja "harmaa vyöhyke" oikein tarkoittavat. Niihin on iskostunut ilkeä haju, joka ei tahdo millään haihtua pois. Eihän kukaan haluaa elää sellaisessa lemussa.

Viljo aloitti:

"Talossa on tavallisesti porstua, jonka läpi kuljetaan, kun mennään sisään tai tullaan ulos. Muuta kautta ei pääse - ellei särje ikkunoita. Förstuga on eteinen. Se on talon etupiiri. Usein se on hämärä tai harmaa, mutta aina kuitenkin tärkeä osa itse taloa. Ilman sitä talosta puuttuisi jotakin olennaista. Siksi eteistä on usein laajennettu jonkinlaiseksi oleskelutilaksi, erannaksi. Tarkoitus on, että siellä viihtyisivät niin talonväki kuin vieraatkin. Talon etupiiriin luetaan luonnollisesti myös pihapiiri kaikkine rakennuksineen."

- Ymmärrän, mihin pyrit. Haluat siis sanoa, että etupiiri on luonnollinen asia. Yhtä luonnollinen kuin itse talokin. Siinä eletään päivittäin. Sitä käytetään. Se ei ole maakellari, pimeä paikka, jossa käydään vain silloin, kun on tarvetta. Etupiiri on valoisa. Iloinen.

Tästä kaikesta olimme Viljon kanssa yhtä mieltä. Etupiirin perusluonne tuli tällä tavalla määritellyksi.

Mutta mistä syystä siitä on tullut kansallinen ja kansainvälinen mörkö. Paha, jota tuskin uskalletaan ääneen lausua?

Tätä meidän ei tarvinnut kauan jauhaa. Viljo sanoi arvanneensa, että Suomen Kuvalehden pääkirjoitus johtaisi meidät tuota pikaa tähän kysymykseen. Hän kaivoi taskustaan kopion Googlesta:

Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä laadittiin salainen lisäpöytäkirja, jossa Itä-Eurooppa jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Latvia, Viro ja Suomi määriteltiin lisäpöytäkirjassa kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Myös Romanialle kuuluva Bessarabia annettiin sopimuksessa Neuvostoliitolle. Lisäksi Puolan kohtalon katsottiin ratkeavan myöhemmän kehityksen perusteella, tosin alustavaksi jakolinjaksi sovittiin joet Narew, Veiksel ja San. 28. syyskuuta 1939 tehdyllä lisäsopimuksella Liettua siirrettiin Neuvostoliiton etupiiriin ja vastaavasti rajaa Puolan alueella korjattiin natsi-Saksan hyväksi. Samana päivänä annetulla uhkavaatimuksella Neuvostoliitto pakotti kaikki kolme Baltian maata sallimaan puna-armeijan joukkojen sijoitus vuokrattaviin tukikohtiin niiden maaperälle.

Neuvostoliitto pyrki Molotov–Ribbentrop-sopimuksen suoman Saksan myötämielisen puolueettomuuden turvin miehittämään Suomen aloittaen talvisodan, joka päättyi alueluovutuksiin Neuvostoliitolle. Saksan voitettua Ranskan kesäkuussa 1940 Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon, ja Romania joutui taipumaan Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan luovuttamiseen Neuvostoliitolle.

"Syyllinen on siis historia",  Viljo kiteytti. "Mutta miksi pappi nyt saarnaa niin suurella äänellä, että me irtaannuimme etupiiristä. Eikö hän ymmärrä, ettei etupiiristä voi irtaantua?  Talossa on porstua niin kauan kun se on talo. Ei siitä voida irtaantua!"

- Aivan oikein. Pappi ei ymmärrä, että me olemme aina eläneet etupiirissä ja tulemme aina elämään, elleivät mannerlaattojen liikkeet kuljeta meitä miljoonien vuosien kuluessa jälleen jonnekin päiväntasaajalle (ks. Petri Riikonen, "Matka maankuoreen", Yliopisto 1944).  Ei silloin sellaisella "tosiasialla", johon pappi viittaa, että Suomi on kuulunut 700 vuotta länteen, ole mitään merkitystä. Tällä paikalla me olemme nuo vuodet eläneet ja tulemme elämään vielä kauan aikaa. Se on vaatinut erityistä elämäntaitoa. Maantieteelle me emme mahda mitään. Mutta me voimme tottua elämään tällä paikalla, jossa olemme. Ei siitä voi ihmisvoimin mihinkään irtaantua. On opittava elämään etupiirielämää! Pappi kyllä liioittelee, kun hän sanoo, että suomalaiset (siis kaikki suomalaiset?) tyrmistyivät (Nikolai Makarovin puheesta), mutta eivät pelästyneet. Kirjoituksesta jäi sellainen tunne, että ainakin yksi pelästyi. Pappi itse. Ehkäpä myös hänen seurakuntansa.

"Niin minäkin ajattelen. Me elämme nykyisin aika hyvin tasapainossa. Emme ole luisumassa länteen emmekä itään. Aikoinaan sellaista kutsuttiin puolueettomuudeksi. Sitä pidettiin ihanteena. Mutta vuosien kuluessa tuohonkin termiin on kerääntynyt niin paljon poliittista töhnää, että se on menettänyt käyttökelpoisuutensa. On vain pystyttävä ajattelemaan, ettei meidän porstuaamme haalittaisi sellaisia laitteita tai muita värkkejä, jotka eivät sinne kuulu ja jotka voivat vaarantaa aina herkän tasapainon.  Tie sisään ja ulos on pidettävä auki eikä ikkunoita pidä särkeä. Suuret sanat eivät suuta halkaise, mutta väärät hampaat voivat sen tehdä."

         

95. Errare humanum est?

Huomasin virheeni vasta juuri ennen puolta yötä, kun Saksa-Portugali matsi oli päättynyt. Olin kirjoittanut blogini nro 94 "Hiski Hautala" iltapäivällä, ennen kuin läksin serkkutyttöni kultahäitä juhlimaan. Silloin se jäi paria lausetta vajaaksi. Kotiin palattuani jatkoin. Mutta en silloinkaan vielä huomannut erehdystäni, vaan panin jutun eteenpäin, heti, kun oikolukuohjelma näytti, ettei siinä ollut kirjoitusvirheitä.

Vasta kun sammutin valot, jysähti.

Miksi Heidi Hautalan nimi oli välähtänyt Googlessa, kun etsin taustatietoja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorista?

Jokin oli pielessä! Sen tajusin vasta sillä sekuntilla.

Venäläisen kenraalin nimi oli kohdallaan, mutta toisen "päähenkilön" nimen oli pakko olla väärin!

Kuten olikin. Yksikään kello ei soittanut ajoissa.

Oikea nimi on Hiski Haukkala. Minun olisi pitänyt tietää se jo sen vuoksi, että vaimoni tunsi hänen äitinsä WSOY:n kirjaryhmästä ja olinhan minä itsekin tavannut hänen äitinsä.  Muistin hänet jo kouluajoiltani Jyväskylästä.

Ei auta muuta kuin pyytää (mahdollisilta) lukijoiltani nöyrimmästi anteeksi ja kohdistaa pyyntöni erityisesti professori Hiski Haukkalalle, jonka kanssa en ehtinyt istua yhtä aikaa Ulkopoliittisessa instituutissa, muta jonka kirjoituksia olin tottunut seuraamaan erilaisissa yhteyksissä, vaikka emme muistaakseni ole edes tavanneet.

Heti välähti mieleeni Jyväskylän lyseon latinankielen opettajani Einari Kovero, suuresti ihailemani humanisti. Hänet muistan erityisesti siitä, kun olin vuonna 1949 päässyt pianonsoitossa siihen saakka, että joku (ehkä se oli rehtori Vilho Puttonen, joka tunsi pianonsoitonopettajani Dmitry Hintzen) pyysi minua soittamaan virren aamuhartaudessa, johon koko koulu osallistui. 

Einari Kovero antoi minulle (viisaasti ja huomaavaisesti) pari päivää aikaisemmin virren numeron ja etsin sen kotona koraalikirjasta. En tuntenut virttä, mutta kävin harjoittelemassa  sen soittamista Koskenharjun kansakoulussa.  Kotona meillä oli kyllä piano, mutta siihen aikaan lyseossa tavattiin soittaa virret harmonilla.

Kaikki meni hyvin aina siihen saakka, kun aloitin virren eikä kukaan laulanut, ei edes Einari Kovero.

Virren päätyttyä nousin ylös seisomaan ja Kovero piti aamuhartauden. Minua nolotti, koska arvelin, että olin soittanut huonosti tai väärin.

Mutta "Eikka" tuli kiittämään kohteliaasti. Hän sanoi olevansa pahoillaan, koska oli antanut minulle väärän numeron.

Myöhemmin olin kyllä aika lailla varma siitä, että syy ei ollut hänessä, vaan minussa. Olin muistanut numeron väärin.

Jos olisin siinä vaiheessa oppinut edes hieman latinaa, olisin ehkä osannut ajatella, että errare humanum est. Mutta Einari Koveron latinantunnit alkoivat vasta viisi vuotta myöhemmin lukiossa.

Ehkä erehtyminen on tosiaankin inhimillistä. En tiedä. Nyt kuitenkin vähän nolottaa, mutta sainpahan purettua lastiani sen verran, että unikin ehkä tulee.

Joka tapauksessa "Hiski Hautalan" osuus blogissani numero 94 ei kaipaa korjauksia!

94. Hiski Hautala 120609

Nyt kun on kuultu venäläiskenraalin jyrähdys ja seurattu sen synnyttämiä hyökyaaltoja, on hyvä vilkaista, millaiseen tieteelliseen aallonmurtajaan nuo aallot törmäsivät ja arvioida, oliko kenraalilla mitään tietoa sellaisen esteen olemassaolosta vai oliko hän suunnannut sotalaivansa Suomen vesille vanhojen karttamerkintöjen pohjalta -  silmät ummessa.

Saattoi olla puhdas sattuma, että Nikolai Makarov törmäsi Hiski Hautalaan.

Molemmat liikkuivat nimittäin Maanpuolustuskurssiyhdistyksen vesillä. N.M. puhui yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa Helsingin yliopiston juhlasalissa ja H.H. kirjoitti artikkelin samaisen yhdistyksen uusimpaan lehteen, joka kolahti postiluukustani lähes samaan aikaan, kun kenraali puhui.

Hiski Hautalan kirja Suomen muuttuvat koordinaatit (Gummerus 2012) oli tosin ilmestynyt hieman aikaisemmin, huhtikuun kirjamessuilla. Silloin sen ympäriltä ei kuulunut kovin kova kohina. Mutta nyt, kun kenraalin teräslaiva sipaisi Suomenlahden itäisiä rantakarikkoja, meteli syntyi kuin tilauksesta. Maanpuolustuslehti julkaisi Hautalan artikkelin "Suomen uudet ulkopoliittiset haasteet."

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorin ajatukset viilsivät terävän naarmun Venäjän asevoimien komentajan aluksen kylkeen.

Mitään uppoamisvaaraa siitä ei tietenkään syntynyt. Ehkä pieni kauneusvirhe, joka on helppo korjata telakalla.

Media on jo ehtinyt välittää monisanaisesti kenraalin viestin ja siitä on käyty keskustelua monella eri tasolla - pohjamudista ja kirkkaisiin pintavesiin saakka.

Itselleni on jäänyt sellainen vaikutelma, etteivät professorin ajatukset olleet ehtineet kenraalin korviin - tai sitten niille oli käynyt samalla tavalla kuin sille kuuluisalle itikalle, joka erehtyi inisemään elefantin korvassa.

Niinpä poimin tähän muutaman pointin Hiski Hautalan artikkelista:

1) Kylmän sodan jälkeinen "yksinapainen hetki" on tulossa päätökseen.

2) Yhdysvallat ei vetäydy johtoasemastaan Euroopan turvallisuudessa nopeasti, eikä EU tule romahtamaan yhdessä yössä.

3) Venäjän tulevaisuus on jälleen valinkauhassa, kuten joulukuun 2011 duumanvaaleja seurannut mutta ainakin vielä toistaiseksi tyngäksi jäänyt "valkoinen vallankumous" on osoittanut.

4) Edessä on todennäköisesti varsin kilpailullinen aika, jossa isot, paikoin valtio-omisteiset "kansalliset mestarit" tai suuret monikansalliset yritykset tulevat ostamaan pieniä yrityksiä ja lähestulkoon kokonaisia pieniä valtioita päästäkseen käsiksi niiden hallussa mahdollisesti oleviin luonnonvaroihin. (Tätä H.H. kutsuu "talouden uudenlaiseksi (geo)politisoitumiseksi.) On selvää, että Suomen-kaltainen valtio on lähtökohtaisesti heikoilla näissä peleissä.

(5) Venäjä on lyijyankkuri, joka sinnikkäästi sitoo Suomen vanhoihin uhkakuviin. Venäjän kehitys on meille aina penkkiurheilua: sanottavasti emme kykene maan tulevaan kehitykseen vaikuttamaan. Venäjästä on jälleen tullut Suomelle keskeinen kauppakumppani ja naapuri, joka vaikkakin saattaa usein olla hankala, on samalla kuitenkin olennainen kumppani yhteisiä ongelmia ratkottaessa. Venäjä ei kykene haastamaan EU:ta tai Natoa, mutta pienet rajamaat tulevat huomaamaan suhteellisen asemansa heikentyvän.

(6) EU:n jatkuva heikentyminen ulkopoliittisena toimijana johtaa tulevaisuudessa kasvavaan, kahdenvälisen ulkopolitiikan tarpeeseen myös Suomen tapauksessa. Tietyllä tapaa sopeutuminen ulkoa tuleviin rakenteellisiin tekijöihin ja tapahtumiin on aina oleva pienen, syrjäisen maan osa.

Professori Hiski Hautalaa kannattaa lukea ällätikun kanssa. Joku toinen voisi varmastikin poimia hänen kirjastaan ja artikkelistaan aivan toisenlaisen pointtiluettelon kuin minä. Myös kenraali Makarov saattaa löytää siitä omia uskomuksiaan tukevia aineksia.

"Pienten rajamaiden ongelma" on osa pitkän ajan eurooppalaista turvallisuusdilemmaa. Sille ei ole nopeaa ratkaisua. Mutta sitä ei voi  myöskään lakaista pois maailmanlaajuisten ongelmien agendalta. 

"Uusi ulkopoliittinen kenttä", josta professori Hautala kirjoittaa, on toistaiseksi hahmoton. Siihen sopivat huonosti sellaiset puheenvuorot, joita kuultiin venäläiskenraalin suusta.

Viisaampaa on tarttua suomalaisen professorin ajatuksiin "analyysista, keskustelusta ja hyvästä politiikkasuunnittelusta".

Miksi ei jälleen voitaisi puhua aktiivisesta ja rauhantahtoisesta ulkopolitiikasta? Ei kaikkea hyvää pitäisi kätkeä kylmän sodan raunioihin.

Vapaudella ja itsenäisyydellä rehvastelu on yhtä harkitsematonta kuin turvallisuusuhkien holtiton maalaileminen horisonttiin.

93. Lennu IV 120607

"Ukolla on riittänyt menoa viime aikoina. Victorian rukous Estellelle teki häneen syvän vaikutuksen. Anna meille hellyyttä, voimaa ja tyyneyttä. Kaikkien myrskyjen keskellä siinä oli jotakin äärimmäisen kaunista. Kolme suurta sanaa, jotka nousivat syvältä sydämestä. Kyllä ne minutkin pysäyttivät, vaikka en tietenkään pääsyt taaskaan paikalle, vaan piti tyytyä katsomaan töllöstä. Vähän jännitti, että ehtiikö Jenni paikalle, kun hänen autonsa ohjattiin Hesassa väärälle portille, mutta hyvinhän se lopulta meni. Minä olen tietysti jäävi sanomaan, mutta minusta tuntui, että Ukko jännitti enemmän Linnankirkossa kuin Jenni. Hyvin he sulautuivat kuninkaallisten joukkoon, vaikka kuteet olivat korostetun yksinkertaiset. Siinä oli tyyliä ... "

Edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua monta viikkoa, joten Lennulla tuntui olevan taas melkoinen varasto kaikenlaisia juttuja. Viljo Vähänen tyytyi kuuntelemaan kaikessa rauhassa tarinoita naapurimaan ristiäisjuhlista, 

joista Ilta-Sanomatkin julkaisi ekstranumeron.

Pikku tyttö ei tietenkään tiennyt tuon taivaallista siitä, että hänestä oli tullut jo ennen kastetta Itä-Götanmaan herttuatar eikä hän varmaankaan paljon välittänyt Serafiini-ritarikunnan kunniamerkistä, jonka kuningas kiinnitti hänen kastemekkoonsa. Sitä hän tosin saa kantaa vasta täytettyään 18 vuotta.

Lennu kuvaili monisanaisesti Estelle Silvia Ewa Maryn vaakunaa ja monogrammia vaikkeivät ne Viljoa kummemmin kiinnostaneet.

Viljo oli itse asiassa tullut kuulemaan, mitä mieltä Ukko on Venäjän asevoimien päälliköstä Nikolai Makarovista, joka pääsi puhumaan Suomen arvokkaimmasta puhujapöntöstä Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Lennulla ei tuntunut olevan kiirettä siihen suuntaan, vaan hän olisi jatkanut tarinoitansa vaikka aamuun asti, ellei Viljo olisi keskeyttänyt häntä kysymällä, missä ja milloin Ukon on määrä tavata kenraali Makarov huomenna.

"Ei sitä ole minulle kerrottu, vaikka yleensä Jenni kertoo minulle kaiken. Ei se taida suuremmin Ukkoa huolestuttaa."

- Ymmärrän sen, Viljo aloitti. - Eihän Makarov ole mikään Ustinov, joka kävi 1970-luvun lopulla tapaamassa Urho Kekkosta Kultarannassa. Ustinov johti silloin arvovaltaista sotilasvaltuuskuntaa. Puolustusministerinä oli mustan tusinan Taisto Tähkämaa, mutta varsinainen keskusteluun osallistuivat Ustinovin lisäksi vain Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Stepanov ja UKK. Ustinovilla oli taskussaan varsinainen jytky, johon ulkopoliittinen keskustelu oli tukehtua. Hän ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen tietysti torjui moisen ehdotuksen ja se yritettiin vaieta kuoliaaksi. Mutta turhaan. Nyt Makarovin matkassa ei ollut kenraalilaumaa, mutta kyllä hänkin sai liikettä suomalaisessa mediassa. 

Huomenna Ukko siis tapaa tämän kenraalin enkä usko, että he menevät supisemaan keskenään saunanlauteille. Nyt puhutaan suoraan suurelle yleisölle. Se on nykyaikaa."

Nyt oli Lennun vuoro kuunnella. Hän kertoi kyllä seuranneensa ensireaktioita, mutta ajatteli varmaankin, ettei tästä syntyisi mitään niin suurta kohinaa kuin Ustinovin ja Kekkosen aikoihin. Sitä paitsi hän muistutti heti Ukon puheesta Puolustusvoimien lippupäivän paraatissa vain päivää ennen Makarovia.

"Ehkä Tähkämaan taskussa oli jotakin samansuuntaista, mutta tuskinpa Kekkonen olisi tuohon aikaan ladannut julkisuuteen yhtä isänmaallista juhlapuhetta kuin Ukko nyt. Eikä hän varmastikaan olisi antanut puolustusministerilleen sellaisia valtuuksia."

Viljo Vähänen nyökytteli siihen malliin, että oli Lennun kanssa tästä asiasta samaa mieltä.

- Minä en kuitenkaan ryhtyisi leimaamaan Marakovin puhetta niin jyrkästi kylmän sodan puheeksi kuin nyt on tapahtunut. Joku näyttää sanoneen sosiaalisessa mediassa, ettei venäläinen kenraali tule noin vain puhumaan pehmoisia Suomen maankamaralle. Olen samaa mieltä. Jonkinlainen valtakirja hänellä täytyy olla takataskussaan. On ehkä unohtunut, ettei Nato-teema ole nyky-Venäjälle mikään uusi asia. Päinvastoin. Se jäi elämään Neuvostoliiton hautakummulle. Sen juuret ovat syvällä tahdoimmepa sitä tai emme. 

Kaitpa sinäkin muistat, että Nato oli ensimmäinen ja vahvin kansainvälinen organisaatio joka heräsi - yhden yön nukuttuaan - uuteen reaalimaailmaan syksyllä 1991. Vain venäläinen mafia saattoi olla yhtä virkkuna - jos ylipäätänsä edes nukahti! Kaikki muut ovat tulleet iltajunassa. YK ja EU etunenässä. 

Tällä perusteella voi ymmärtää, että Nato on edelleen Venäjälle Suuri Mörkö, vaikka Neuvostoliiton romahtamisesta on jo kulunut 20 vuotta. 

Tällaiset asiat eivät häviä käden käänteessä minkään kansakunnan kollektiivisesta muistista. 

Minua ei todellakaan vakuuta Naton nykyjohdon sinisilmäinen hokema, ettei maailman vahvin sotilasliitto olisi minkäänlainen uhka nyky-Venäjälle, joka kaipaa takaisin suurvalta-asemaan ja on määrätietoisesti rakentanut poliittisen ajattelunsa sen varaan. 

Ukko puhui vakuuttavasti maamme tahdosta ylläpitää "riittävä kansallinen puolustuskyky myös tulevaisuudessa". Mutta, kuten huomasit, hän ei sanonut, että "riittävyys" tarkoittaa Nato-jäsenyyttä. Se oli viisaasti tehty. En usko, että Suomen kannattaisi Venäjä-suhteessaan myöskään omaksua Nato-mallia sillä tavalla, että me menisimme turvallisuus- ja puolustuspolitiikassamme "niin lähelle Venäjään, että hirvittää". 

Sitähän Makarov tuli tänne pyytämään ja saarnaamaan. 

Sellaiselle ajattelulle pitää panna stoppi ihan yhtä määrätietoisesti kuin Ustinoville aikoinaan. Nato-kortti on kuitenkin hyvä katsoa (jälleen kerran) kaikessa rauhassa. Optiot ovat korttipelissä yhtä tyhjän kanssa. Jos niitä pidetään hihassa siltä varalta, että kaveri saattaa nukahtaa, ollaan väärällä, jopa hengenvaarallisella, tiellä. Optiot hämäävät. Ne sotkevat terveen järjen valon. 

Toivottavasti Makarovin jytky saa aikaan (jälleen) asiallisen ja perusteellisen keskustelun "riittävyydestä". Mietipä sitä Lennu. Tänä päivänä on uskallettava tietää myös se, että sen keskustelun ääripäässä on atomiase. Siihenkö me viime kädessä turvautuisimme ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme!

92. Suvivirsi 120602

"Olen syvästi järkyttynyt! Nyt kouraisi pahasti. Osui keskelle sielua. Että meidän koulussa ei lauleta Suvivirttä. Se on skandaali. Suuri skandaali!"

Viljo Vähäsen ääni värisi.

Hän ei halunnut tulla sisälle, vaikka ulkona satoi ja myrskysi. Hän halusi välttämättä lähteä Ryssänkärkeen. "Jotta tuuli pyyhkisi kyyneleet", hän perusteli. Eikä siinä muu auttanut kuin vetää saappaat jalkaan ja heittää sininen sadetakki niskaan. Onneksi olin eilen saanut lahjaksi suuren, tukevan sateenvarjon. Nyt sillä oli heti käyttöä.

"Elisabettikin on hallinnut maataan 60 vuotta ja sitä juhlitaan neljä päivää. Britit kunnioittavat traditioitaan, mutta meillä ne revitään alas. Kohta ne kieltää Maamme-laulunkin, kun siinä sanotaan, että maa kallis isien."

Viljo purki sydäntään koko matkan. Saappaat jalassa ja vastatuuleen Ryssänkärkeen ei pääse alle puolen tunnin.

Kuuntelin. En kommentoinut sanallakaan.

"Lastentarhasta lähtien olen aina laulanut Suvivirttä. Jos en ääneen, niin ainakin sydämessäni. Se kuuluu kevääseen. Ja ennen kaikkea koulun päättäjäisiin. Ilman sitä ei kesä tule. Se jos mikä on traditio. Traditio! Jo eilen pisti pahasti korvaani, kun joku tyttöpändi lauloi töllössä Jumalasta riisuttua Suvivirttä. Se se vasta oli kamalaa. Kohta ei varmaankaan enää saa laulaa Enkeli taivastakaan jouluna! Onko täällä enää mitään pyhää! Pyhää! Sano nyt edes jotakin!"

Harvoin olen nähnyt Viljoa noin tuohtuneena.

"Aamulla luin Hesarista siitä Latokaskestakin. Onko se joku suomalainen esimerkkikoulu! Siihenkö suuntaan Suomen koululaitos on menossa? Ei saa laulaa enää Suvivirttä. Niin eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi. Ketä tässä nyt sitten pitäisi kiittää! Eduskuntaa? Hallitusta? Otto Willeä? Nallea? Stalinia? Hitleriä? Ketä? Sano!"

Tuuli ujelsi. Lätäköt kasvoivat. Rantatie oli käynyt kuraiseksi. Lähestyimme vähitellen Humauksen majaa.

- Rauhoitu, hyvä mies.

Aloitin, vaikka en oikein tiennyt, mitä olisin sanonut Viljolle, jota olin tottunut kuunteleman ja ymmärtämään. Hän vaikuttaa aina ihan tavalliselta ihmiseltä enkä tahdo muistaa, että hän on todellakin kertaalleen kuollut. Se vain unohtuu, koska hän ei itse juuri koskaan muistuta asiasta.

Joskus, kun olen kysynyt, hän on vaiennut ja hymyillyt sisäänpäin. Nytkin hän puhui asiasta niin kuin normaali kadun mies. Kyllä minäkin olen seurannut Suvivirren kohtaloa, kuten moni muukin. Se ei vain ole sattunut kohdalleni samalla tavalla kuin Viljolla nyt. Se kolahti Viljoon sen vuoksi, että hänen kummityttönsä oli valmistunut hovimestariksi ja pyytänyt häntä kevätjuhliinsa.

Viljo oli tietysti luvannut tulla mukaan.

Mutta kun hän tuli kysyneeksi eilen illalla, että kait sielläkin lauletaan Suvivirsi, tyttö oli mennyt ihan hiljaiseksi ja kysynyt, että mikä se sellainen on. "Kenen biisi se on? Mä en oo kuullu mitään sellasta."

Jolloin Viljo oli puolestaan mennyt hiljaiseksi ja sanonut, ettei hän pääsekään tulemaan, kun oli unohtanut eräät treffit Larussa. Niitä hän ei voinut mitenkään jättää väliin.

Näillä treffeillä Viljo siis oli, kun hän rimpautti ovikelloani.

- Kyllä Suvivirsi on aina kuulunut myös minun kevääseeni. Ehkä sillä on minun kohdallani ollut erityinen merkitys sen vuoksi, että isäni ja äitini olivat kansakoulunopettajia, molemmat Sortavalan seminaarista, ja että Suvivirttä laulettiin meillä suurella hartaudella jo päiviä ennen kuin se kajahti koulun juhlasalissa. Kuulin sen jo silloin, kun olin äitini kohdussa ja painoin sen sanat mieleeni viimeistään silloin, kun imin maitoa hänen rinnoistaan. Kyllä siinä on aina ollut jotakin pyhää.

Nyt Viljokin oli lopulta hiljaa. Kuuntelimme hetken sadetta ja katsoimme, kuinka laineet löivät rantakivikkoon.

- Kun se Kuopion piispa ei mennyt Latokartanon kouluun lastensa kanssa, ymmärsin häntä. Kyllä se oli protesti sille, että rehtori oli päättänyt, ettei Suvivirttä lauleta, koska enemmistö koulun oppilaista oli toisenuskoisia.

Kerroin myös Viljolle, kuinka olin halunnut vetää Suvivirren Den Första Bör Man Inte Bita-veljeskunnan kevätretkellä vain osoittaakseni, että sitä sopii kyllä laulaa muulloinkin kuin vain koulujen suvijuhlissa. Sekin oli protesti - Suvivirren puolesta!

- Kompromissit tällaisissa asioissa voivat johtaa pahasti harhaan. Ne ovat arvovalintoja, joilla ei saisi missään olosuhteissa leikitellä. Jos halutaan osoittaa suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä moniarvoisuutta kohtaan - mitä pidän viisaana - pitäisi löytää siihen soveltuvia, käytännöllisiä ratkaisuja. Suvivirsi on minulle yhtä elinvoimainen asia kuin Suomen kieli ja suomalaisuus. En minä niistä voi - enkä halua - luopua. Sen sijaan minulle kyllä sopii niiden rinnalle myös muita kieliä ja muita kansallisuuksia. Ei Suvivirttä kukaan pysty laulamaan suohon! Miksi ei Latokaskessakin annettaisi Suvivirren raikua. Miksi siellä ei laulettaisi Suvivirren rinnalla muitakin ja muunkielisiä "virsiä"? Ei tietenkään yhtä aikaa, kaoottisesti, vaan arvokkaasti ja kutakin kulttuuria ja kotia kunnioittaen.