95. Errare humanum est?

Huomasin virheeni vasta juuri ennen puolta yötä, kun Saksa-Portugali matsi oli päättynyt. Olin kirjoittanut blogini nro 94 "Hiski Hautala" iltapäivällä, ennen kuin läksin serkkutyttöni kultahäitä juhlimaan. Silloin se jäi paria lausetta vajaaksi. Kotiin palattuani jatkoin. Mutta en silloinkaan vielä huomannut erehdystäni, vaan panin jutun eteenpäin, heti, kun oikolukuohjelma näytti, ettei siinä ollut kirjoitusvirheitä.

Vasta kun sammutin valot, jysähti.

Miksi Heidi Hautalan nimi oli välähtänyt Googlessa, kun etsin taustatietoja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorista?

Jokin oli pielessä! Sen tajusin vasta sillä sekuntilla.

Venäläisen kenraalin nimi oli kohdallaan, mutta toisen "päähenkilön" nimen oli pakko olla väärin!

Kuten olikin. Yksikään kello ei soittanut ajoissa.

Oikea nimi on Hiski Haukkala. Minun olisi pitänyt tietää se jo sen vuoksi, että vaimoni tunsi hänen äitinsä WSOY:n kirjaryhmästä ja olinhan minä itsekin tavannut hänen äitinsä.  Muistin hänet jo kouluajoiltani Jyväskylästä.

Ei auta muuta kuin pyytää (mahdollisilta) lukijoiltani nöyrimmästi anteeksi ja kohdistaa pyyntöni erityisesti professori Hiski Haukkalalle, jonka kanssa en ehtinyt istua yhtä aikaa Ulkopoliittisessa instituutissa, muta jonka kirjoituksia olin tottunut seuraamaan erilaisissa yhteyksissä, vaikka emme muistaakseni ole edes tavanneet.

Heti välähti mieleeni Jyväskylän lyseon latinankielen opettajani Einari Kovero, suuresti ihailemani humanisti. Hänet muistan erityisesti siitä, kun olin vuonna 1949 päässyt pianonsoitossa siihen saakka, että joku (ehkä se oli rehtori Vilho Puttonen, joka tunsi pianonsoitonopettajani Dmitry Hintzen) pyysi minua soittamaan virren aamuhartaudessa, johon koko koulu osallistui. 

Einari Kovero antoi minulle (viisaasti ja huomaavaisesti) pari päivää aikaisemmin virren numeron ja etsin sen kotona koraalikirjasta. En tuntenut virttä, mutta kävin harjoittelemassa  sen soittamista Koskenharjun kansakoulussa.  Kotona meillä oli kyllä piano, mutta siihen aikaan lyseossa tavattiin soittaa virret harmonilla.

Kaikki meni hyvin aina siihen saakka, kun aloitin virren eikä kukaan laulanut, ei edes Einari Kovero.

Virren päätyttyä nousin ylös seisomaan ja Kovero piti aamuhartauden. Minua nolotti, koska arvelin, että olin soittanut huonosti tai väärin.

Mutta "Eikka" tuli kiittämään kohteliaasti. Hän sanoi olevansa pahoillaan, koska oli antanut minulle väärän numeron.

Myöhemmin olin kyllä aika lailla varma siitä, että syy ei ollut hänessä, vaan minussa. Olin muistanut numeron väärin.

Jos olisin siinä vaiheessa oppinut edes hieman latinaa, olisin ehkä osannut ajatella, että errare humanum est. Mutta Einari Koveron latinantunnit alkoivat vasta viisi vuotta myöhemmin lukiossa.

Ehkä erehtyminen on tosiaankin inhimillistä. En tiedä. Nyt kuitenkin vähän nolottaa, mutta sainpahan purettua lastiani sen verran, että unikin ehkä tulee.

Joka tapauksessa "Hiski Hautalan" osuus blogissani numero 94 ei kaipaa korjauksia!