Nyt kun on kuultu venäläiskenraalin jyrähdys ja seurattu sen
synnyttämiä hyökyaaltoja, on hyvä vilkaista, millaiseen tieteelliseen
aallonmurtajaan nuo aallot törmäsivät ja arvioida, oliko kenraalilla mitään
tietoa sellaisen esteen olemassaolosta vai oliko hän suunnannut sotalaivansa
Suomen vesille vanhojen karttamerkintöjen pohjalta - silmät ummessa.
Saattoi olla puhdas sattuma, että Nikolai Makarov törmäsi
Hiski Hautalaan.
Molemmat liikkuivat nimittäin Maanpuolustuskurssiyhdistyksen
vesillä. N.M. puhui yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa Helsingin
yliopiston juhlasalissa ja H.H. kirjoitti artikkelin samaisen yhdistyksen
uusimpaan lehteen, joka kolahti postiluukustani lähes samaan aikaan, kun
kenraali puhui.
Hiski Hautalan kirja Suomen
muuttuvat koordinaatit (Gummerus 2012) oli tosin ilmestynyt hieman
aikaisemmin, huhtikuun kirjamessuilla. Silloin sen ympäriltä ei kuulunut kovin
kova kohina. Mutta nyt, kun kenraalin teräslaiva sipaisi Suomenlahden itäisiä
rantakarikkoja, meteli syntyi kuin tilauksesta. Maanpuolustuslehti julkaisi
Hautalan artikkelin "Suomen uudet ulkopoliittiset haasteet."
Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorin
ajatukset viilsivät terävän naarmun Venäjän asevoimien komentajan aluksen
kylkeen.
Mitään uppoamisvaaraa siitä ei tietenkään syntynyt. Ehkä
pieni kauneusvirhe, joka on helppo korjata telakalla.
Media on jo ehtinyt välittää monisanaisesti kenraalin viestin
ja siitä on käyty keskustelua monella eri tasolla - pohjamudista ja kirkkaisiin
pintavesiin saakka.
Itselleni on jäänyt sellainen vaikutelma, etteivät
professorin ajatukset olleet ehtineet kenraalin korviin - tai sitten niille oli
käynyt samalla tavalla kuin sille kuuluisalle itikalle, joka erehtyi inisemään
elefantin korvassa.
Niinpä poimin tähän muutaman pointin Hiski Hautalan
artikkelista:
1) Kylmän sodan jälkeinen "yksinapainen hetki" on
tulossa päätökseen.
2) Yhdysvallat ei vetäydy johtoasemastaan Euroopan
turvallisuudessa nopeasti, eikä EU tule romahtamaan yhdessä yössä.
3) Venäjän tulevaisuus on jälleen valinkauhassa, kuten
joulukuun 2011 duumanvaaleja seurannut mutta ainakin vielä toistaiseksi
tyngäksi jäänyt "valkoinen vallankumous" on osoittanut.
4) Edessä on todennäköisesti varsin kilpailullinen aika,
jossa isot, paikoin valtio-omisteiset "kansalliset mestarit" tai
suuret monikansalliset yritykset tulevat ostamaan pieniä yrityksiä ja
lähestulkoon kokonaisia pieniä valtioita päästäkseen käsiksi niiden hallussa
mahdollisesti oleviin luonnonvaroihin. (Tätä H.H. kutsuu "talouden uudenlaiseksi
(geo)politisoitumiseksi.) On selvää, että Suomen-kaltainen valtio on
lähtökohtaisesti heikoilla näissä peleissä.
(5) Venäjä on lyijyankkuri, joka sinnikkäästi sitoo Suomen
vanhoihin uhkakuviin. Venäjän kehitys on meille aina penkkiurheilua: sanottavasti
emme kykene maan tulevaan kehitykseen vaikuttamaan. Venäjästä on jälleen tullut
Suomelle keskeinen kauppakumppani ja naapuri, joka vaikkakin saattaa usein olla
hankala, on samalla kuitenkin olennainen kumppani yhteisiä ongelmia
ratkottaessa. Venäjä ei kykene haastamaan EU:ta tai Natoa, mutta pienet
rajamaat tulevat huomaamaan suhteellisen asemansa heikentyvän.
(6) EU:n jatkuva heikentyminen ulkopoliittisena toimijana
johtaa tulevaisuudessa kasvavaan, kahdenvälisen ulkopolitiikan tarpeeseen myös
Suomen tapauksessa. Tietyllä tapaa sopeutuminen ulkoa tuleviin rakenteellisiin
tekijöihin ja tapahtumiin on aina oleva pienen, syrjäisen maan osa.
Professori Hiski Hautalaa kannattaa lukea ällätikun kanssa.
Joku toinen voisi varmastikin poimia hänen kirjastaan ja artikkelistaan aivan
toisenlaisen pointtiluettelon kuin minä. Myös kenraali Makarov saattaa löytää
siitä omia uskomuksiaan tukevia aineksia.
"Pienten rajamaiden ongelma" on osa pitkän ajan
eurooppalaista turvallisuusdilemmaa. Sille ei ole nopeaa ratkaisua. Mutta sitä
ei voi myöskään lakaista pois
maailmanlaajuisten ongelmien agendalta.
"Uusi ulkopoliittinen
kenttä", josta professori Hautala kirjoittaa, on toistaiseksi hahmoton.
Siihen sopivat huonosti sellaiset puheenvuorot, joita kuultiin venäläiskenraalin
suusta.
Viisaampaa on tarttua suomalaisen professorin ajatuksiin
"analyysista, keskustelusta ja hyvästä politiikkasuunnittelusta".
Miksi ei jälleen voitaisi puhua aktiivisesta ja
rauhantahtoisesta ulkopolitiikasta? Ei kaikkea hyvää pitäisi kätkeä kylmän
sodan raunioihin.
Vapaudella ja itsenäisyydellä rehvastelu on yhtä
harkitsematonta kuin turvallisuusuhkien holtiton maalaileminen horisonttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti