"Ukolla on riittänyt menoa viime aikoina. Victorian
rukous Estellelle teki häneen syvän vaikutuksen. Anna meille hellyyttä, voimaa ja tyyneyttä. Kaikkien myrskyjen
keskellä siinä oli jotakin äärimmäisen kaunista. Kolme suurta sanaa, jotka
nousivat syvältä sydämestä. Kyllä ne minutkin pysäyttivät, vaikka en tietenkään
pääsyt taaskaan paikalle, vaan piti tyytyä katsomaan töllöstä. Vähän jännitti,
että ehtiikö Jenni paikalle, kun hänen autonsa ohjattiin Hesassa väärälle
portille, mutta hyvinhän se lopulta meni. Minä olen tietysti jäävi sanomaan,
mutta minusta tuntui, että Ukko jännitti enemmän Linnankirkossa kuin Jenni.
Hyvin he sulautuivat kuninkaallisten joukkoon, vaikka kuteet olivat korostetun
yksinkertaiset. Siinä oli tyyliä ... "
Edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua monta viikkoa,
joten Lennulla tuntui olevan taas melkoinen varasto kaikenlaisia juttuja. Viljo
Vähänen tyytyi kuuntelemaan kaikessa rauhassa tarinoita naapurimaan
ristiäisjuhlista,
joista Ilta-Sanomatkin julkaisi ekstranumeron.
Pikku tyttö ei tietenkään tiennyt tuon taivaallista siitä,
että hänestä oli tullut jo ennen kastetta Itä-Götanmaan herttuatar eikä hän
varmaankaan paljon välittänyt Serafiini-ritarikunnan kunniamerkistä, jonka
kuningas kiinnitti hänen kastemekkoonsa. Sitä hän tosin saa kantaa vasta
täytettyään 18 vuotta.
Lennu kuvaili monisanaisesti Estelle Silvia Ewa Maryn
vaakunaa ja monogrammia vaikkeivät ne Viljoa kummemmin kiinnostaneet.
Viljo oli itse asiassa tullut kuulemaan, mitä mieltä Ukko on
Venäjän asevoimien päälliköstä Nikolai Makarovista, joka pääsi puhumaan Suomen
arvokkaimmasta puhujapöntöstä Helsingin yliopiston juhlasalissa.
Lennulla ei tuntunut olevan kiirettä siihen suuntaan, vaan
hän olisi jatkanut tarinoitansa vaikka aamuun asti, ellei Viljo olisi
keskeyttänyt häntä kysymällä, missä ja milloin Ukon on määrä tavata kenraali
Makarov huomenna.
"Ei sitä ole minulle kerrottu, vaikka yleensä Jenni
kertoo minulle kaiken. Ei se taida suuremmin Ukkoa huolestuttaa."
- Ymmärrän sen, Viljo aloitti. - Eihän Makarov ole mikään
Ustinov, joka kävi 1970-luvun lopulla tapaamassa Urho Kekkosta Kultarannassa.
Ustinov johti silloin arvovaltaista sotilasvaltuuskuntaa. Puolustusministerinä
oli mustan tusinan Taisto Tähkämaa, mutta varsinainen keskusteluun osallistuivat
Ustinovin lisäksi vain Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir
Stepanov ja UKK. Ustinovilla oli taskussaan varsinainen jytky, johon
ulkopoliittinen keskustelu oli tukehtua. Hän ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia.
Kekkonen tietysti torjui moisen ehdotuksen ja se yritettiin vaieta kuoliaaksi.
Mutta turhaan. Nyt Makarovin matkassa ei ollut kenraalilaumaa, mutta kyllä
hänkin sai liikettä suomalaisessa mediassa.
Huomenna Ukko siis tapaa tämän
kenraalin enkä usko, että he menevät supisemaan keskenään saunanlauteille. Nyt
puhutaan suoraan suurelle yleisölle. Se on nykyaikaa."
Nyt oli Lennun vuoro kuunnella. Hän kertoi kyllä seuranneensa
ensireaktioita, mutta ajatteli varmaankin, ettei tästä syntyisi mitään niin
suurta kohinaa kuin Ustinovin ja Kekkosen aikoihin. Sitä paitsi hän muistutti
heti Ukon puheesta Puolustusvoimien lippupäivän paraatissa vain päivää ennen
Makarovia.
"Ehkä Tähkämaan taskussa oli jotakin samansuuntaista,
mutta tuskinpa Kekkonen olisi tuohon aikaan ladannut julkisuuteen yhtä isänmaallista
juhlapuhetta kuin Ukko nyt. Eikä hän varmastikaan olisi antanut
puolustusministerilleen sellaisia valtuuksia."
Viljo Vähänen nyökytteli siihen malliin, että oli Lennun
kanssa tästä asiasta samaa mieltä.
- Minä en kuitenkaan ryhtyisi leimaamaan Marakovin puhetta
niin jyrkästi kylmän sodan puheeksi kuin nyt on tapahtunut. Joku näyttää
sanoneen sosiaalisessa mediassa, ettei venäläinen kenraali tule noin vain
puhumaan pehmoisia Suomen maankamaralle. Olen samaa mieltä. Jonkinlainen
valtakirja hänellä täytyy olla takataskussaan. On ehkä unohtunut, ettei
Nato-teema ole nyky-Venäjälle mikään uusi asia. Päinvastoin. Se jäi elämään
Neuvostoliiton hautakummulle. Sen juuret ovat syvällä tahdoimmepa sitä tai
emme.
Kaitpa sinäkin muistat, että Nato oli ensimmäinen ja vahvin kansainvälinen
organisaatio joka heräsi - yhden yön nukuttuaan - uuteen reaalimaailmaan
syksyllä 1991. Vain venäläinen mafia saattoi olla yhtä virkkuna - jos
ylipäätänsä edes nukahti! Kaikki muut ovat tulleet iltajunassa. YK ja EU
etunenässä.
Tällä perusteella voi ymmärtää, että Nato on edelleen Venäjälle
Suuri Mörkö, vaikka Neuvostoliiton romahtamisesta on jo kulunut 20 vuotta.
Tällaiset asiat eivät häviä käden käänteessä minkään kansakunnan
kollektiivisesta muistista.
Minua ei todellakaan vakuuta Naton nykyjohdon
sinisilmäinen hokema, ettei maailman vahvin sotilasliitto olisi minkäänlainen
uhka nyky-Venäjälle, joka kaipaa takaisin suurvalta-asemaan ja on
määrätietoisesti rakentanut poliittisen ajattelunsa sen varaan.
Ukko puhui
vakuuttavasti maamme tahdosta ylläpitää "riittävä kansallinen
puolustuskyky myös tulevaisuudessa". Mutta, kuten huomasit, hän ei
sanonut, että "riittävyys" tarkoittaa Nato-jäsenyyttä. Se oli
viisaasti tehty. En usko, että Suomen kannattaisi Venäjä-suhteessaan myöskään
omaksua Nato-mallia sillä tavalla, että me menisimme turvallisuus- ja
puolustuspolitiikassamme "niin lähelle Venäjään, että hirvittää".
Sitähän Makarov tuli tänne pyytämään ja saarnaamaan.
Sellaiselle ajattelulle
pitää panna stoppi ihan yhtä määrätietoisesti kuin Ustinoville aikoinaan.
Nato-kortti on kuitenkin hyvä katsoa (jälleen kerran) kaikessa rauhassa. Optiot
ovat korttipelissä yhtä tyhjän kanssa. Jos niitä pidetään hihassa siltä
varalta, että kaveri saattaa nukahtaa, ollaan väärällä, jopa
hengenvaarallisella, tiellä. Optiot hämäävät. Ne sotkevat terveen järjen valon.
Toivottavasti Makarovin jytky saa aikaan (jälleen) asiallisen ja perusteellisen
keskustelun "riittävyydestä". Mietipä sitä Lennu. Tänä päivänä on
uskallettava tietää myös se, että sen keskustelun ääripäässä on atomiase.
Siihenkö me viime kädessä turvautuisimme ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti