Viljo Vähänen
oli ajatellut Lennua koko itsenäisyysjuhlien ajan. Siellä se odotti taas
yksinään, kun Ukko ja Jenni istuivat vierekkäin suurkirkon etupenkissä ja ottivat
sitten vastaan vieraitaan linnassa. Tietysti se oli seurannut silmät pyöreinä,
kun he olivat pukeutuneet hienoiksi. Häntäänsäkin se oli varmasti heilutellut
ainakin siihen saakka, kun he olivat lähteneet mustalla autollaan. Viljo tiesi
jo kokemuksesta, kuinka Lennu tunsi suurta yksinäisyyttä, melkein mielipahaa.
Ehkä kateuttakin. Jatkoillekaan he eivät olleet ottaneet Lennua mukaan. Eivät
tietenkään. Mutta kyllä he sitten myöhään illalla olivat varmaankin käyneet
taputtelemassa. Ehkäpä he olivat pihistäneet linnan keittiöstä jotakin hyvää
Lennullekin.
Mutta nyt,
lauantaiaamuna, kun koko humu oli ohi ja lehdet ja muu media olivat saaneet
kylpeä ikävystymiseen saakka iltapukujen ja kampausten sekamelskassa, jossa
Ilkka Kanervakin oli kaadettu hypnoosilla, Viljo istui Pataässässä Lennun
kanssa. Vierekkäin.
Portsareiden kanssa
ei ollut mitään vaikeuksia. He suorastaan kumarsivat, kun tuttu mies astui
koiransa kanssa sisään, ja toivottivat heidät tervetulleiksi aamukaraokeen.
Ensimmäiset jo vetivät jotakin iskelmää. Jenni oli kyllä vähän ihmetellyt, että
mihinkä Lennulla oli niin aikaisin kiire, mutta kun Viljo oli hymyillyt
leveästi ja sanonut, että kyllä hän tulisi Lennun kanssa takaisin ihan hyvissä
ajoin, Jenni oli luvannut autonkin lainaksi.
Kysymättä edes
Ukolta, mistä Viljo oli tehnyt sen johtopäätöksen, että juhlat olivat sujuneet
sopuisasti.
"Mitäs
pidit Jennin iltapuvusta?", Lennu aloitti. "Kyllä ne siitä puhuivat
moneen kertaan. Tiesivät tietysti, että sitä tultaisiin vertaamaan kaikkiin
mahdollisiin suuntiin. Haloseen tietysti, mutta myös illan kuningattariin. Ja
Sylviaan, jonka pukuja esiteltiin televisiossa juuri sopivasti ennen meidän
juhliamme. Ja komeitahan ne olivatkin. Kyllä kuninkaallisilla ja tavallisella
kansalla pitää joku ero olla, vai mitä?"
-
Luokkayhteiskunnan säätyerot ovat pysyvää laatua. Eivät ne mihinkään häviä.
Sylvia vetää kyllä pitemmän korren ja kyllähän brititkin ovat tässä suhteessa
omaa luokkaansa. Minusta Jenni säteili kyllä upeasti omaa nuoruuttaan vanhan
ukon rinnalla. Siinä oli jotakin elämää suurempaa. Ei sitä vaatteilla eikä rahalla
osteta. Jennin iltapuku oli mielestäni kotoisa ja kuitenkin sopivalla tavalla
juhlava. Ei hänen tarvinnut rakentaa goottilaista loistoa tukkalaitteillakaan.
Tavallinen, kaunis tukka riitti. Juuri luontevuus taikka luonnollisuus sattui
minun sydämeeni. Kohdalleen.
"Olen
samaa mieltä" Lennu sanoi heti, ja hänen alahuulessaan väreili pieni hymyn
häivähdys. "Sitä tulin itse asiassa ajatelleeksi, kun ajoimme äsken
Ritarihuoneen ohi. Siellähän välkehtii edelleen meidän - siis Ruotsi-Suomen -
kuningasaikamme. Meidän halumme loistaa ja kimallella on peräisin Ruotsin ja
Venäjän hoveista. Ehkä vähän myös Saksasta ja Ranskastakin. Tasavaltaisuuden
sinivalkoinen lumi ei peitä sitä edes itsenäisyyspäivänämmekään. Eikä se minua
erityisemmin vaivaa. Kyllä juhlassa saa olla vähän loistoakin. Minustakin
Jennin iltapuku oli tässä mielessä oikein sopiva. Kerron kyllä illalla, mitä
sanoit, mutta pidetään siitä kiinni, ettei hiiskuta hänelle - eikä varsikaan
Ukolle - mitään Pataässästä. Se ei heille kuulu."
Keskustelu
itsenäisyyspäivästä jatkuin vielä jonkin tovin. Käytiin läpi Kouvolan paraati,
veteraanien tilanne, linnan ruokapöytä, musiikki ja muu rekvisiitta. Aika
lyhyesti kuitenkin. Ilkka Kanervan jutusta ei tarvinnut sen enempää sanoa kuin,
että toivottavasti hän ei lähde käräjöimään sitä taikuria vastaan. Ken leikkiin
ryhtyy, se leikin kestäköön!
Viljo kertoi
käyneensä jokin aika sitten eduskuntatalon uudelle puolella, Arkadiankadulla,
ja saaneensa kuulla, että siellä on kabinettitiloja, joissa esitellään erilaisia,
Suomessa kasvavia puulajeja ja että niissä on seinällä taideteoksia, joiden
ideoinnissa samaisella Ilkka Kanervalla on ollut tärkeä rooli. Lennu ei ollut
päässyt sinnekään sisälle eikä hän oikein saanut selvää siitä, kun Viljo yritti
selostaa, miten taideteokset olivat syntyneet. Hän puhui jotakin valoilmiöistä.
Oksiin oli sidottu lamppuja. Tai jotakin semmoista. Ei niiden synnyssä mitään
hypnoosia oltu tarvittu, vaikka ilmeisesti lopputulos on jotenkin hypnoottinen,
koska se oli tehnyt Viljoon vaikutuksen.
Kun Viljo oli
saanut oman Guinnessinsa lähes loppuun, heidän pöytäänsä istahti karaokelle
tuoksahtava, tummanpunaiseen haalariin pukeutunut mieshenkilö, joka oli
varmaankin kuullut keskustelun eduskuntatalon taideteoksista, koska hän kysyi -
ilman varoitusta, aivan suoraan - että "mitä mieltä herra on
Guggenheimista".
Ei hän
tietenkään aavistanut, että Lennukin ymmärsi kysymyksen. Saatikka sitä, että
Lennulla oli siitä vankka, oma mielipiteensä.
Viljo
puolestaan oletti, että kaveri oli ennen lauantaiaamun ensimmäistä
karaokelauluaan kulkenut Enso-Gutzeitin (siis Alvar Aallon) marmorihirviön ohi
ja saanut siitä kipinän, koska Guggenheim-museota on kaavailtu Katajanokalle.
"Tarvitaanko sinne vielä toinenkin hirviö?", kaveri jatkoi - ja
katsoi kysyvästi Lennua, joka pyöritteli silmiään.
- Minä en ota
kantaa Guggenheim-projektin taiteelliseen enkä taloudelliseen puoleen, Viljo
aloitti. - Niistä näyttää
vallitsevan suuria erimielisyyksiä. Sen sijaan olen kaiken aikaa katsonut asiaa
geopoliittisesta
näkökulmasta.
- Me olemme
aina olleet (ja tulemme ilmeisesti vielä pitkään olemaan) rajamaa idän ja
lännen välissä. Saranakohdassa. Meidän on huolehdittava, ettei sarana pääse
ruostumaan niin, että se juuttuu (tuhoisasti) yhteen asentoon, jolloin kulkureitti
ilmavirtauksille, vesille, saasteille, teille, poluille, radoille ja ihmisille
pakostakin kaventuu, jähmettyy paikoilleen. Ovien on päästävä liikkumaan. Itse
asiassa voitaisiin ajatella myös, että sarana on vaakatasossa, jolloin ovien
pitäisi voida aueta taivaisiin ja maan syvyyksiin! Ymmärrättekö? Ylös ja alas.
Oikealle ja vasemmalle. Nyt, kun (vapaa) Venäjä on jälleen voimistumassa, meidän
on vahvistettava omaa asemaamme rajamaana. Tässä tehtävässä Guggenheimin
museolla tulee olemaan tärkeä, historiallinen rooli. Se vahvistaa meidän
geopoliittista asemaamme. Kun yksi pollari on tiukasti kiinni Pietarissa,
toisen on oltava yhtä tiukasti kiinni Suomen peruskalliossa, pääkaupungissa.
Siihen rooliin Guggenheim soveltuu kuin nenä päähän. Sitä tarvitaan. Se pukee
Suomi-neitoa. Ei sen tarvitse (eikä se saa) olla mikään "hirviö".
Päinvastoin. Parhaimmillaan se tulee olemaan kuin kaunis ja juhlava majakka,
joka loistaa kauas kaikkiin ilmansuuntiin."
"Aamen",
sanoi Lennu, ja heilutti häntäänsä. "Nyt lähdetään - ettei Jenni
hermostu."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti