131. Talita kuum! 121222

Joulun aika houkuttaa Sanan ääreen, vaikka sitä ei aina huomaakaan. Vaikea sitä (houkutusta) on myöskään tunnusta edes itselleen, jos on sillä tavalla orientoitunut, etteivät niin sanotut uskon asiat satu kummemmin kiinnostamaan.

Sana on sitä paitsi helppo ohittaa, jos se ei poukahda jostakin suoraan silmille.

Joulu on kuitenkin niin täynnä Sanaa (se on Sanan viidakko), että siihen törmää joka askeleella, kuten minulle kävi tänään, kun huomasin lukevani Kirkko & Kaupungista referaattia uskonnottoman miehen (Kari Enqvistin) matkasta uskovien maailmaan.

Kirjoittajan (Juhani Huttusen) mukaan Enqvistiltä puuttuvat uskonnollisiksi luokiteltavat tuntemukset, mutta että "puutos ei Enqvistin mukaan ole silti samanlaista kuin vaikka kädettömyys - se on vain erilaisuutta."

Huomasin kysyväni itseltäni, kuinka vahvasti uskon Jouluevankeliumiin. Onhan se jossakin muodossa aina kantautunut korviini joulukuussa, vaikka en muista koskaan lukeneeni sitä ääneen omille lapsilleni. Lapsuudenkodissani sitä kyllä luettiin.

Onko Sana jotenkin jymähtänyt paikoilleen minun kohdallani? Onko se mennyt toisesta korvasta sisään ja tullut toisesta ulos jättämättä jälkeäkään?

Pitäisikö Sanaan uskoa, jotta sitä voisi välittää eteenpäin? Mitä väliä sillä on, jos ihmiseltä puuttuu hengellinen aisti? Voihan yksikätinenkin ihminen päästä taivaaseen!

Tosiasiassa törmäsin Sanaan tänä jouluna täysin erilaisesta vinkkelistä.

Kuulin kyllä suuren määrän joululauluja ja lauloin niitä itsekin, mutta Sana hyppäsi silmilleni aivan yllättävästä raosta.

Ulyssesin sivulla 354 kerrotaan vanhasta rakista (Garryownista), joka murisee, kun kaveri raijaa ja paijaa sitä ja puhuu sille iirinkieltä. "Kenenkään, joita kiinnostaa inhimillisen kulttuurin leviäminen alempien eläinten keskuuteen (ja Legio on heidän nimensä) ei missään tapauksessa tulisi sivuuttaa niitä todella ihmeellisiä näyttöjä kynantropiasta, jotka meille tarjoaa kuulu irlantilainen irlanninsetteri-susikoira."

Ei tässä vielä mitään, mutta Sana ponnahti esiin alaviitteestä nro 155 (Mark. 5:8-13). Siis Raamatusta.

Kaivoin sen tietysti esille, kuten monta monituista kertaa aikaisemminkin, kun kirjassa viitataan Raamattuun.

Luin Markuksen evankeliumin 5. luvun kokonaisuudessaan. Siinä on 43 säettä, joissa kerrotaan, kuinka Jeesus parantaa riivatun gerasalaisten alueella, lähtee Jairuksen (synagogan esimiehen) kotiin, tekee matkalla terveeksi verenjuoksua sairastavan naisen ja herättää Jairuksen 12-vuotiaan tyttären kuolleista.

Hämmästyksekseni huomasin, että siinä oli minun tämänkertainen jouluevankeliumini. Jotenkin Sana siis jysähti.

Kertomus miehestä "joka oli saastaisen hengen vallassa ja asusti haudoissa eikä kukaan enää voinut häntä kahleillakaan sitoa", palautti mieleeni joulun kinkku- tai paremminkin sikaongelman uskonnollisen taustan.

Kuinka joku voisi syödä "alempaa eläintä", johon Jeesus on ajanut leegion saastaisia henkiä sillä seurauksella, että eläimet (2000-päisenä laumana) syöksyivät alas järveen ja hukkuivat sinne!

Vielä merkittävämpi oli tarina siitä, kuinka ihmiset nauroivat Jeesukselle, kun tämä lähti pelastamaan Jairuksen tytärtä, joka oli kuolemaisillaan.

"Mitä te siinä hälisette ja itkette. Lapsi ei ole kuollut vaan nukkuu."

Ja hän tarttui lapsen käteen ja sanoi hänelle: "Talita kuum!" Se on käännettynä: Tyttö, minä sanon sinulle, nouse.

Tämäkin Sana tuntuu aivan yhtä todelliselta kuin Vuorisaarna tai Jouluevankeliumi.

Kun mayakalenterin tuomiopäivä meni viime yönä klo 24.00 umpeen eikä mitään mullistavaa tapahtunut ainakaan näillä seuduilla, tulin pakostakin ajatelleeksi, minkälaisille tiedonjyväsille tai uskomusten repaleille oma uskoni oikein rakentuu.

Olen aina sisimmässäni kadehtinut uskovaisia, joille riittää "Talita kuum!"

Ei epäilystä. Vain pelkkä usko. Sana.