139. Vainojen uhrit 130130

Saavuimme Nizzaan keskiyöllä, jolloin suomalaisen kalenterin mukaan siirryttiin Joonatanin päivästä Viljon päivään. Tuli mieleeni, että olisikohan Viljo Vähänen seurannut minua lastiruumassa, kun häntä ei näkynyt Lufthansan matkustamossa. En jäänyt kuitenkaan miettimään asiaa sen pitempään, kun taksimme jo viiletti pitkin Enkelten lahden rantaa ja Negrescon marjapuuronvärinen torni alkoi vähitellen erottua palmujen ja katuvalojen seasta.

Viljo ilmestyy, jos ilmestyy.

Alku oli hankalaa, koska en päässyt nettiin. Recidence Massenan piuhat olivat jotenkin sekaisin. Tuntui kuin puolet aivoistani olisi pudonnut pimeään rotkoon. Oli hämmästyttävää havaita, että google-addiktio oli iskenyt kuin kalasääski keskelle harmaantunutta päälakeani. Enkö osaa enää elää ilman Internettiä!

Onneksi tilanne korjaantui muutamassa päivässä. Tänään (ke 30.1.) netti niiasi nätisti ja ovet tuntuivat auenneen taivaaseen saakka.

Olin ostanut aamulla paikallislehden, Nice Matinin, ja lukenut siitä täkäläisen yksityisoppikoulun, Or Torahin, 14-15-vuotiaitten oppilaiden  luokkaretkestä Auschwitziin. Yhden aukeaman kuvat ja tekstit kertoivat kaiken. Otsakkeen kysymysmerkki ”Miksi?” (Pourquoi?) vielä enemmän. Useilla pojilla oli päässään  juutalaisten kipa, ja eräiden vanhemmat olivat pyytäneet, etteivät lapset lähtisi tuolle retkelle. Monet purskahtivat itkuun ja etsivät tukea toinen toisistaan syvästi järkyttyneinä.

Vasta tänään huomasin, että lauantai, tulopäivämme, oli Vainojen uhrien muistopäivä. Sen merkissä luokkaretki oli siis tehty.

Pitäisikö muistaa vai unohtaa?

Ymmärrän kyllä, että aika parantaa haavat ja asettaa pahimmatkin muistot uusiin kehyksiin. Jostakin mieleeni tulee myös vanha loru ”kuka menneitä muistaa, sitä tikulla silmään” (tai jotakin sen suuntaista).

Itselleni vastaus on kuitenkin timantinkirkas. Menneitä ei saa unohtaa! Ei saa, vaikka anteeksiannon armelias sivellin haluaisi tehdä ne tekemättömiksi tai ainakin maalata ne uusilla, kirkkaammilla väreillä.

En suostu ymmärtämään enkä hyväksymään holocaustia. En koskaan.

Mutta sen ymmärrän, että ihminen voi olla (ja on ollut) käsittämättömän julma toista ihmistä kohtaan ja että holocaust on konkreettinen ja järkyttävä esimerkki tästä julmuudesta.

Tässä mielessä asioita on hyvä suhteuttaa, kuten Ruukinmatruuna (Takkirauta) teki 28.1.2013 julkaisemassaan blogikirjoituksessa:

”On ehkä historian irvokkuutta että kommunismi oli niin totaalisen tehoton ja kälyinen (ajastaan jäljessä) systeemi kuin se oli: toisin kuin kansallissosialistit, kommunistit eivät milloinkaan kyenneet tuotteistamaan murhaamista ja tekemään siitä teollista prosessia. Mutta kommunistien murhaohjelma oli laajempi kuin natsien, kesti pitempään kuin natsien murhaohjelma ja vaati 5-10 kertaa enemmän kuolonuhreja kuin natsien murhaohjelma.”

Aion mennä täällä Nizzassa katsomaan myös Steven Spielbergin leffan Lincoln. Sehän kertoo holocaustin kokoisesta ihmiskunnan häpeästä, jonka toteuttajina olivat sivistyneet eurooppalaiset ja Euroopasta Amerikkaan lähteneet vapaat ja rohkeat kansalaiset.

Orjuuden poistaminen Yhdysvaltojen perustuslain 13. amendmentilla on kieltämättä suuri saavutus, mutta orjakaupan synkkää historiaa se ei muuta miksikään.

Eikä juutalaisvainon ja orjakaupan rinnalta voida pestä pois sitä, minkä eurooppalaiset maahanmuuttajat tekivät kahden suuren maanosan alkuperäisasukkaille, intiaanille.

Oli varmaankin ”historian irvokkuutta” se, että tämänvuotinen Nizzan-matkamme alkoi näin synkeiden ajatusten varjossa (vaikka kevätaurinko on paistanut lähes pilvettömältä taivaalta).

Tarkoitukseni on seurailla ”ranskalaisella visiitilläni” kaikenmoisia polkuja viiden viikon ajan. Täällä kohutaan nyt karkuun päässeestä pantterista aivan samaan tyyliin kuin aikoinaan Ruoholahden leijonasta. Poliittiseen laitatuuleen on ajautunut ehdotus alle 3-vuotiaitten lasten koulunkäynnistä ja monta muutakin teemaa noussee pintaan.

Suurin ja vaikein myrsky pyörii kuitenkin Ranskan ulkopolitiikan syvissä syövereissä.  Mikä tulee olemaan uuden presidentin politiikka Afrikan suhteen? La méthode Hollande en Afrique. (Le Monde: geo&politique, 27-28.1.2013)

Siinä on aineksia suurelle kansalliselle ja kansainvälispoliittiselle tragedialle.

138. Kaksi puhetta 130124

 Tarkoitukseni oli ennen jokavuotista Nizzan-reissuamme kirjoitta ”vertaileva tutkielma” kahdesta puheesta, Sauli Niinistön ensimmäisestä uudenvuodenpuheesta ja Barack Obaman toisen hallintokauden avajaispuheesta. Katsoin molemmat ja seurasin jonkin verran niiden synnyttämiä väreitä  mediameressä.  

Mutta Odysseus vei minut harharetkilleen, kun oli jo ehtinyt valita tämän postauksen otsakkeen.

Leevi Lehdon suomennos James Joycen jättiläisromaanista Ulysses, otti jälleen mukaansa, kun olin päässyt Auringon härkien vauhtiin. Käyttäen hyväkseen Mikael Agricolan raamatunkäännöksen tekstiasua ja anglosaksisen alkusoinnillisen kerronnan hienouksia,  L.L. vei minut keskelle nousuhumalassa koheltavaa porukkaa, jonka koukeroisesta sanametsästä lukijan tehtävänä oli löytää ihmisen sikiönkehityksen yhdeksän vaihetta.

Onhan siinä haastetta kerrakseen – etenkin, kun olen tässäkin luvussa (nro 14) ottanut tehtäväkseni käydä läpi kaikki alaviitteet (312 kpl), jotka johtivat pitkähköihin retkiin Raamatun sokkeloiseen viidakkoon.

Mutta juuri sieltä – rämettyneestä mutta silti kirkkaasti hohtavasta ikimetsästä – löysin kuin löysinkin juonen ”Kahteen puheeseen”.

Joudun kuitenkin jättämään presidenttien puheet johonkin myöhempään ajankohtaan. Maailman johtavan suurvallan presidentin puheen synnyttämä aallokko velloo kyllä vielä viikkoja, ehkä kuukausia, mutta pienen saranavaltion johtajan ääni hukkuu varmaankin aika pian suurempiin kohinoihin ja kahakoihin.

En kuitenkaan malta olla mainitsematta Ulyssesita löytämääni kertomusta ”waeltaja Leopoldin vierailusta ihanassa linnassa”:

Ja nijn oli catetu sijnne linnaan pöytä ioca oli koiwupuust sen Finlandijan maakunnast ja sitä ylös piti neljä cepiö-miestä sijtä maasta mutta he pelkäsit lijckua welhouden wuoxi. (s. 433)

En jaksanut lähteä tarkistamaan, viittaako Joyce ”Finlandia-maakunnalla” Suomeen vai johon paikkakuntaan muinaisessa Irlannissa, mutta sen sijaan törmäsin (s. 339) Punch Costellon ”ruokottomaan wiisuun”, joka toi mieleeni Hannu Salaman Juhannustanssit, ja muurari Hiltusen juovuspäissään pitämän pilasaarnan, josta syntyi tunnettu Salamasota kaikkine surkuhupaisine seurauksineen.

Tänä päivänä nuo kaksi puhetta (Costellon wiisu, v. 1922 ja muurari Hiltusen juhannussaarna, v. 1964) ovat ns. kevyttä kamaa verrattuna kaikkeen siihen kielenkäyttöön, jota kirjallinen ja sähköinen media on täynnä. Molempien puheiden konteksti on samanlainen: hillitön ryypiskelytilanne. Juuri muuta yhteistä niillä ei sitten olekaan.

Silti puheiden takaa, taustalta, kuuluu aina vain yhtä ajankohtainen ja  vakava viesti: suvaitsevaisuus! Pitäisikö ääri-ilmiöitä ymmärtää? Pitäisikö niitä suvaita, vaikka niitä ei ymmärtäisikään?

Kaikki alkoivat rusikoida ja soimata Punch Costelloa ”rutto törkimyxeksi, keskkoseksi, heinä-kasasa toimitetuksi, siansuoljeksi, sontiaiseksi” ja vaatimaan sulkemaan ”humalaisen Läpensä sijtä paikasta mokoma Jumalan kiroama apina.”

Hiltusen juhannussaarna oli asteen verran rankempi, koska se liittyi suoraan Raamatun tekstiin: ” … joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.”

Ajat ovat muuttuneet. Kieli on koventunut ehkä kovettunutkin. James Joycen ja Hannu Salaman tekstit ovat kadonneet elämän virtaan. Taiteen nimissä lähes kaikki on sallittua. Mutta niinhän se on ollut ajast aikaan! Ei maailma tässä suhteessa ole mihinkään muuttunut – eikä sen tarvitse muuttuakaan.

Politiikan kieli seuraa kyllä varsin notkeasti taiteen ja tieteen valtavirtaa. Sen perimmäiseen luonteeseen kuuluu uuden totuuden etsiminen. Yksi asia tai yksi aate – vaikka se saattaa hetkellisesti tuntua tärkeältä, jopa tärkeimmältä – ei siihen riitä.

Vaikka saisit oman kivesi maailman korkeimman multakasan huipulle, se vierii joskus alas ja vie mukanaan suurimman osan niistä, jotka näit hetki sitten rinnallasi samanlaisessa tehtävässä. Ja vuoren takana, siellä, mihin katseesi ei ulottunut tai mitä järkesi ei ymmärtänyt, on satavarmasti yhtä tarmokkaita kivenpyörittäjiä kuin sinäkin.

Tässä suhteessa James Joyce ja Hannu Salama olivat tasa-arvoisia, yhtä vahvoja ja voimakkaita, vaikka toinen oli maailmankuulu, toinen vain suomalainen.

Tämän yritän pitää mielessäni, kun palaan – jos palaan – Obamaan ja Niinistöön.

137. Suloinen päivä 130119

Olimme varautuneet Viljon Vähäsen kanssa katsomaan yhdessä TV1:stä Ykkösaamun. Haastateltavana oli Jan Vapaavuori ja aiheena STX eli hallituksen talouspoliittisen ministerivaliokunnan telakkaratkaisu. Viljolla oli kaikki paperit mukanaan, kuten tavallista.

Aurinko paistoi pilvettömältä, kirkkaan siniseltä taivaalta. Pakkasta oli tasan kaksikymmentä astetta. Hanget hohtivat valkoisina. Lapsena mikään ei olisi voinut estää lähtemästä Pikku harjulle laskettelemaan. Mutta nyt sukset lojuivat vinttikomerossa eikä jäällekään ollut vielä menemistä.

Hieman haikein mielin oli hyväksyttävä vaihtoehdoksi kokoomuslainen elinkeinoministeri.

” Olipa vakuuttava esitys”, Viljo aloitti, kun Jari Kokki oli iskenyt pisteen keskustelulle. ”Kävi kyllä selvääkin selvemmäksi, ettei meillä – siis Suomella - ollut mitään mahdollisuuksia selvitä siitä ansasta, jonka isokenkäiset olivat meille virittäneet. Ei näitä hommia ratkaista televisioruuduissa eikä kansalaisadresseilla. Korkealla, katsomon yläpuolella, näkymättömissä, lankoja nykivät kokonaan toiset voimat kuin Suomen hallitus tai sen yksittäiset ministeriöt taikka entiset telakkajohtajat. Siellä kyyristelevät suuria voittoja taskuihinsa käärivät Karibianmeren merirosvot, jotka viis veisaavat markkinatalouden pelisäännöistä. Heille sellaiset sivistysvaltiot kuin Suomi ja Ranska ovat vain leikkikaluja, sätkynukkeja.”

- Aivan totta, sain sanotuksi, kun Viljo veti henkeä. – Janne (en tiedä, kutsutaanko ministeriä kotioloissa ”Janneksi”, kuten Sibeliusta aikoinaan) pani muutamalla lauseella STX-kriisin oikeisiin mittasuhteisiin. Kun maailmassa on telakoita niin paljon, että ne kykenisivät rakentamaan tuplasti enemmän laivoja kuin merille ja satamiin mahtuisi, hyvin järjestyneille pelureille ovat taivaan ovet auenneet. Tilanne on - ja on ollut jo monta vuotta – täysin sairas. Siinä pelissä Suomen miljardeilla on puupennin arvo.”

”Niin, eikä kansallisilla laillisuusnäkökohdilla ole senkään vertaa painoa. Kun suomalainen ministeri sanoo, ettemme me voi rikkoa lakia – emmehän me ole roistoja – joku toinen voi juosta piiloon omien lakiensa suojaan.”

- Pokerissa siitä olisi kohtalokkaat seuraukset. Hihasta löytyneeseen valttiässään on moni kuollut!

Puhuimme Viljon kanssa aika pitkään myös omistajavastuusta ja siitä, ettei STX-tapauksessa korealainen omistaja ollut kantanut reilujen pelisääntöjen mukaista vastuuta. Totesimme myös, että kokoomusministerin ideologinen peruslähtökohta tuli tässäkin haastattelussa selkeästi esille. Ei valtio toi ryhtyä yrittäjäksi ja kilpailijaksi. Se ei kuulu valtion rooliin eikä tehtäviin. Tässä suhteessa roolit menivät sodan jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä railakkaasti sekaisin. Sen kaikuja kuullaan nyt telakkateollisuudessa.

”Aivan oikein. Sehän tuli esille myös Ykkösaamussa, kun eduskunnan Vasenryhmän kansanedustaja Jyrki Valto Yrttiaho pääsi esittämään yleisökysymyksen. Siinä oli aito stalinistis-neuvostoliittolainen viritys. Luulin, että valuvika vasemmiston (Sdp, Vasemmistoliitto, Vasenryhmä) sisällä olisi tässä suhteessa korjaantunut viimeistään Koiviston presidenttikaudesta lähtien, mutta eipä näytä olevan.”

- Ei se ole. Päinvastoin. STX-jupakka näyttää tiivistäneen vasemmiston rivejä. Jopa demareiden piiristä kuuluu nyt yrttiaholaisia äänenpainoja. Mutta meidän ikiomassa poliittisessa järjestelmässämme on lähdettävä siitä, että jokainen ihminen – kansanedustajat tietysti mukaan lukien – saa pitää vakaumuksensa ja puhua sen puolesta. Barrikadeillekin saa nousta, kunhan vain pitää huolen siitä, että jättää puukot ja puntarit kotiinsa.”

Tähän yksimielisyyteen alkoi keskustelumme Viljo Vähäsen kanssa vähitellen tyrehtyä.

Lopuksi tarkistimme vielä allakoistamme, kenen nimipäivä on 13.2.2013, jolloin hallitus esittää puoliväliarvionsa. Silloin katsotaan, onko six-päkkiin tullut syksyn ja talven mittaan sellaisia reikiä, että alus pitäisi nostaa telakalle korjattavaksi vai voidaanko purjehdusta läpi karikkoisten, jopa vaarallisten, vesien jatkaa.

”Silloin on Sulon päivä. Voi sitä suven suloisuutta! (Viljo on joskus epälooginen herkistelijä). Vaikka silloin saattavat vielä pakkasetkin paukkua. Mutta vakavasti puhuen. En usko, että tämä hallitus STX-riitaan kaatuu, vaikka eihän järjenääni ole aina ennenkään pelastanut laivoja myrskyisiltä meriltä. Odotan, että helmikuisesta keskiviikosta tulee hallitukselle suloinen päivä. Sopua ja rauhaa se ei välttämättä merkitse.”

- Mene ja tiedä.

136. Riippumattomuudesta 131116

Serkkupojallani oli aikoinaan kiltti ja viisas koira. Hän selitti aina, että se oli ”puhtaasti sekarotuinen, suomalainen sienikoira”. Tottelevainen ja tarkka. Kun sitä pyydettiin sanomaan ”ruma sana”, se haukahti kovalla äänellä neljä kertaa.

Eilen törmäsin hauskassa yhteydessä tuohon samaiseen sanapariin, kun otin arkistooni Jyrki Virolaisen blogipostauksen nro 688 KKO:n presidentiltä yksipuolinen lausunto oikeusneuvosten välimiestehtävistä. Siinä tämä prosessioikeuden professori jatkaa intohimoista taisteluaan Korkeimman Oikeuden presidentin Pauliine Koskelon kanssa. 

Tässä taistelussa ei arvokkaampana osapuolena ole ollut koiraystävämme Canis lupus familiaris, vaan sitä on käyty kahden korkea-arvoisen ihmisolennon välillä kentällä, jonka ääriviivat on määritelty perustuslaissa.

Silti komentojärjestys tässä aika ajoin hurjaksi yltyneessä taistelussa ei ole ollut yhtä selkeä kuin leppoisassa koirankoulutustilaisuudessa.

Kun viisaalle koiralle sanotaan, että ”istu”, se istuu. Tai jos sille sanotaan, että ”hae”, se hakee. Eikä se valita.

Mutta, kun Professori pyytää Presidenttiä sanomaan ”ruman sanan”, tilanne ei olekaan yhtä selvä.

Tässä kiista ydin tällä kertaa:

”Koskelo käyttää asiaa vähätelläkseen erilaisia kiertoilmauksia, sillä hän puhuu tuomioistuimilta edellytettävästä "yleisestä luottamuksesta", millä hän mahdollisesti tarkoittaa juuri riippumattomuutta. Mutta miksi tällainen pään pensaaseen paneminen? Kyllä "ruma sana" on sanottava niin kuin se on - sitä paitsi "riippumattomuus" on varsin osuva ja jopa kaunis sana! Perustuslaissakaan ei käytetä sanoja "yleinen luottamus" tai vastaavaa sanontaa, vaan siinä mainitaan kakistelematta sanapari "riippumattomat tuomioistuimet" (Paksunnokset Viljo Vähäsen, jonka kanssa pohdimme asiaa)

Kysymys on siis sanasta ”riippumattomuus”.

Professori ihmettelee, miksi Presidentti ei käytä tuota perustuslaissa mainittua sanaa kertoessaan, minkä vuoksi hänen mielestään tuomioistuinlaitoksen puolueettomuus ei ole vaarassa, vaikka eräät KKO:n jäsenet ”harjoittavat yksityispraktiikkaa” ja ovat mukana ”välimiesverkostoissa, joiden jäsenten kesken vallitsee tietynlainen äänetön yya-sopimus, joka toimii "sulle mulle" periaatteella.”

Professori iskee siis Presidenttiä kylmän sodan aikaisella sananmiekalla!

Se on aika huvittavaa, mutta kertoo kyllä tämän taistelun luonteesta. Ota kiinni mistä saat. Väännä ja iske lujaa.

Professorin väite, että Presidentti kävisi ”ylimielisin sanakääntein pelkistettyä mielikuvasotaa”, hymyilytti Viljo ja minua, kun olimme lukeneet huolella Presidentin lausunnon tuomareiden välimieskäytännöstä.

Soimaako pata kattilaa? En oikein tiedä.

Vaikka on kyllä sanottava, että Viljo oli aika oikeassa ihmetellessään välimiesmenettelyn salamyhkäisyyttä ja palkkioiden suuruutta. Miksi luukkuja ei voisi avata sepposen selälleen ja antaa auringon paistaa joka nurkkaan? Ei kai riippumattoman tuomioistuimen arvovalta sellaisesta tuuletuksesta mitenkään kärsisi! Tuskinpa kuuluisat markkinavoimatkaan pahoittaisivat hirveästi mieltään.

Viljolle jäi epäselväksi, mikä ero on riippumattomudella ja puolueettomuudella. Onko ero todella niin suuri ja merkittävä, että siitä pitää taistella niin vimmatusti kuin Professori ja Presidentti näyttävät tekevän?

Eikö puolueettomuus voisi olla riippumattomuuden edellytys. Ja päinvastoin.

Missä on villakoiran (tai sienikoiran) ydin?

Presidentti perustelee:

”Sellainen epäilys, että tuomarilla olisi taipumus myöhemmässä jutussa jotenkin "hyvitellä" aiemmassa ratkaisemassaan asiassa hävinnyttä osapuolta, ei voi olla objektiivisesti perusteltu, eikä tällainen epäilys nähdäkseni voi muuttua objektiivisesti perustelluksi pelkästään siitä syystä, että kyseessä on ollut välimiesmenettely ja että välimiesmenettelyn yleisten sääntöjen mukaan hävinneen osapuolen kuluvastuu käsittää myös välimiespalkkiot.”

Mutta Professori ei tahdo ymmärtää:

"Mainittu asia ei minusta ole relevantti. Sitä vastoin voitaisiin epäillä, että välimieheksi tai välimiesten puheenjohtajaksi nimetty tuomari, esim. juuri oikeusneuvos, haluaa "hyvitellä" tai suosia välimiesjutussa toisen osapuolen asiamiehenä toiminutta asianajajaa tai hänet puheenjohtajaksi valinneita asianosaisten asianajajia jossakin muussa suhteessa tai tarkoituksessa." 

Serkkupoikani sienikoira sanoisi kyllä selvällä suomenkielellä että HAU HAU HAU HAU. Minkä jälkeen Professori ja Presidentti saisivat jatkaa vapaasti väittelyään siitä, onko ”riippumattomuus” ruma vai kaunis sana!