Tarkoitukseni oli ennen jokavuotista Nizzan-reissuamme
kirjoitta ”vertaileva tutkielma” kahdesta puheesta, Sauli Niinistön
ensimmäisestä uudenvuodenpuheesta ja Barack Obaman toisen hallintokauden
avajaispuheesta. Katsoin molemmat ja seurasin jonkin verran niiden synnyttämiä väreitä
mediameressä.
Mutta Odysseus vei minut harharetkilleen, kun oli jo
ehtinyt valita tämän postauksen otsakkeen.
Leevi Lehdon suomennos James Joycen
jättiläisromaanista Ulysses, otti
jälleen mukaansa, kun olin päässyt
Auringon härkien vauhtiin. Käyttäen hyväkseen Mikael Agricolan
raamatunkäännöksen tekstiasua ja anglosaksisen alkusoinnillisen kerronnan
hienouksia, L.L. vei minut keskelle
nousuhumalassa koheltavaa porukkaa, jonka koukeroisesta sanametsästä lukijan
tehtävänä oli löytää ihmisen sikiönkehityksen yhdeksän vaihetta.
Onhan siinä haastetta kerrakseen – etenkin, kun olen
tässäkin luvussa (nro 14) ottanut tehtäväkseni käydä läpi kaikki alaviitteet
(312 kpl), jotka johtivat pitkähköihin retkiin Raamatun sokkeloiseen
viidakkoon.
Mutta juuri sieltä – rämettyneestä mutta silti
kirkkaasti hohtavasta ikimetsästä – löysin kuin löysinkin juonen ”Kahteen
puheeseen”.
Joudun kuitenkin jättämään presidenttien puheet
johonkin myöhempään ajankohtaan. Maailman johtavan suurvallan presidentin
puheen synnyttämä aallokko velloo kyllä vielä viikkoja, ehkä kuukausia, mutta
pienen saranavaltion johtajan ääni hukkuu varmaankin aika pian suurempiin
kohinoihin ja kahakoihin.
En kuitenkaan malta olla mainitsematta Ulyssesita löytämääni kertomusta
”waeltaja Leopoldin vierailusta ihanassa linnassa”:
Ja
nijn oli catetu sijnne linnaan pöytä ioca oli koiwupuust sen Finlandijan
maakunnast ja sitä ylös piti neljä cepiö-miestä sijtä maasta mutta he pelkäsit
lijckua welhouden wuoxi. (s. 433)
En jaksanut lähteä tarkistamaan, viittaako Joyce
”Finlandia-maakunnalla” Suomeen vai johon paikkakuntaan muinaisessa Irlannissa,
mutta sen sijaan törmäsin (s. 339) Punch Costellon ”ruokottomaan wiisuun”, joka
toi mieleeni Hannu Salaman Juhannustanssit,
ja muurari Hiltusen juovuspäissään pitämän pilasaarnan, josta syntyi
tunnettu Salamasota kaikkine surkuhupaisine seurauksineen.
Tänä päivänä nuo kaksi puhetta (Costellon wiisu, v.
1922 ja muurari Hiltusen juhannussaarna, v. 1964) ovat ns. kevyttä kamaa verrattuna
kaikkeen siihen kielenkäyttöön, jota kirjallinen ja sähköinen media on täynnä.
Molempien puheiden konteksti on samanlainen: hillitön ryypiskelytilanne. Juuri
muuta yhteistä niillä ei sitten olekaan.
Silti puheiden takaa, taustalta, kuuluu aina vain yhtä
ajankohtainen ja vakava viesti:
suvaitsevaisuus! Pitäisikö ääri-ilmiöitä ymmärtää? Pitäisikö niitä suvaita,
vaikka niitä ei ymmärtäisikään?
Kaikki alkoivat rusikoida ja soimata Punch Costelloa
”rutto törkimyxeksi, keskkoseksi, heinä-kasasa toimitetuksi, siansuoljeksi,
sontiaiseksi” ja vaatimaan sulkemaan ”humalaisen Läpensä sijtä paikasta mokoma
Jumalan kiroama apina.”
Hiltusen juhannussaarna oli asteen verran rankempi,
koska se liittyi suoraan Raamatun tekstiin: ” … joka tekee
sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille
ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta
joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten
valtakunta.”
Ajat ovat muuttuneet. Kieli on koventunut ehkä
kovettunutkin. James Joycen ja Hannu Salaman tekstit ovat kadonneet elämän
virtaan. Taiteen nimissä lähes kaikki on sallittua. Mutta niinhän se on ollut
ajast aikaan! Ei maailma tässä suhteessa ole mihinkään muuttunut – eikä sen tarvitse
muuttuakaan.
Politiikan kieli seuraa kyllä varsin notkeasti
taiteen ja tieteen valtavirtaa. Sen perimmäiseen luonteeseen kuuluu uuden
totuuden etsiminen. Yksi asia tai yksi aate – vaikka se saattaa hetkellisesti
tuntua tärkeältä, jopa tärkeimmältä – ei siihen riitä.
Vaikka saisit oman kivesi maailman korkeimman
multakasan huipulle, se vierii joskus alas ja vie mukanaan suurimman osan
niistä, jotka näit hetki sitten rinnallasi samanlaisessa tehtävässä. Ja vuoren
takana, siellä, mihin katseesi ei ulottunut tai mitä järkesi ei ymmärtänyt, on
satavarmasti yhtä tarmokkaita kivenpyörittäjiä kuin sinäkin.
Tässä suhteessa James Joyce ja Hannu Salama
olivat tasa-arvoisia, yhtä vahvoja ja voimakkaita, vaikka toinen oli
maailmankuulu, toinen vain suomalainen.
Tämän yritän pitää mielessäni, kun palaan – jos
palaan – Obamaan ja Niinistöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti