sunnuntai 13. tammikuuta 2013

135. Symbolismista 130113


Katsoin viime syksyn lopulla hieman haikein mielin, kun Helene Schjerfbeck vaipui vähitellen symbolismin aallokkoon. Sinne katosivat  ”Haavoittunut sotilas hangella” ja lapsukaisen häkellyttävä katse äidin niskanutturan takaa taulusta, jonka rakastettu taiteilijamme oli ommellut piiloon vuonna 1887 Raaseporin maiseman taakse.

Sijalle astuivat symbolistit.

Ensin heitä tuli Ateneumin omista kokoelmista ja pian sen jälkeen ”52 sielua” alkoi liehua taidemuseon ulkoseinällä merkiksi suuresta valikoimasta vuosien 1880 ja 1910 välillä maalatuista ”runollisista, mystisistä ja aistivoimaisista tulkinnoista luonnosta”, kuten näyttelyesitteessä sanotaan.

Edelleen (17.2.2013 asti) esillä oleva ripustus on koottu Ateneumin lisäksi Skotlannin kansallisgalleriasta ja Amsterdamin Van Gogh-museosta.

Suoritin eilen pikaisen galleriakierroksen. Viivähdin vain hetken Antti Virkkusen näyttelyssä (galleria DIX ”Kaupungin kasvot”), Ateneumissa ja Kiasmassa, jossa en mahtunut kuuntelemaan Osmo Rauhalaa, koska auditorio ehti täyttyä varttitunnissa. Ateneumiin päätin palata ajan kanssa ennen kuin symbolistit katoavat sieltä.

Symbolismi jäi soimaan mielessäni.

Otin jälleen avukseni Googlen löytääkseni vahvistusta omille havainnoilleni:

Symbolismi oli 1800-luvun loppupuolen Ranskasta ja Belgiasta alkanut taidesuuntaus, joka vaikutti runoudessa ja muussa taiteessa ja jolle oli ominaista symbolien käyttö. Ranskalainen symbolismi oli toisaalta vastareaktio realismiin ja naturalismiin, jotka vaativat todellisuuden kuvaamista "sellaisena kuin se on", toisaalta jatkoa romantiikan perinteelle. Symbolistit olivat kiinnostuneet ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja uskoivat, että "suurten totuuksien" lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia. Symbolismi vaikutti huomattavasti modernismin syntyyn.

”Suuret totuudet” eivät ole kadonneet mihinkään. Tieteistä suurin ja kaunein, filosofia, etsii niitä edelleen käyttäen hyväkseen kaikkia mahdollisia aputieteitä, kuten matematiikkaa ja fysiikkaa sekä psykologiaa.
Tieto virtaa edelleen suurena virtana ihmisen sielunelämän, mielikuvituksen ja unien läpi. Sen voima ei ole hetkeksikään hellittänyt symbolistien kulta-ajan jälkeen.

Johonkin paikkaan (ihmismieleen ja -kehoon, luontoon, politiikkaan) tieto takertuu kiinni  (ainakin hetkeksi) ja jättää (jälkipolville) merkkejä itsestään ikään kuin villieläin, joka maalaa reviirinsä rajoja. Useimmat meistä se ohittaa hiljaa kuin kevyt iltatuuli jättämättä mitään merkkiä itsestään.

Häkellyin, kun katsoin George Frederic Wattsin (1817-1904) suurikokoista maalausta Vedenpaisumuksen jälkeen neljäskymmnesnsimmäinen päivä (1885-1891. Taiteilija oli työskennellyt sen kanssa puoli vuosikymmentä ennen kuin asetti sen näytteille nimellä Aurinko.

Itse olin kymmenkunta vuotta sitten yrittänyt maalata samaa teemaa vesiväreillä sen jälkeen, kun olin ollut - kohta auringon nousun jälkeen - Kakkosen Lassin kanssa keskellä Pielistä kokemassa lohiverkkoja. Istuin kovassa tuulessa keskituholla pitäen kiinni veneen laidoista. Lassi teki kaiken työn. Katsoin vain lumoutuneena aurinkoa ja sen säteiden mahtavaa, rauhoittavaa ja jylhää levittäytymistä rantavesiin, kallioille, metsiin ja ulapalle. Kaikki piirtyi sielunmaisemaani lähtemättömästi.

Nyt kohtasin saman tunteen Ateneumissa.

Pielisen verkoista ei noussut yhtään lohta. Vain mahdottoman suuri hauki. Oman vesivärityöni revin riekaleiksi, kun se ”sammui” ja kun huomasin, etteivät tietoni ja lahjani riittäneet siirtämään todellisuutta (syysaamua Pielisellä) mielikuvani oikukkaan prisman läpi pehmeähuokoiselle vesiväripaperille.

Mutta G.F. Watts oli onnistunut! Tulos on lumoava. Lähes pelottava. Hänen öljyvärityöstään välittyy valtaisa luomisvoima.

Mutta mikä onkaan tämän voimakkaan symbolin merkitys nykyihmiselle, joka on saanut seurata Voyager 1:n vaellusta aurinkokuntamme äärirajoille (ks. Tiede, tammikuu 2013). Onko Aurinko nyt lähempänä ihmistä kuin vuonna 1891? Onko tiedon suuri aalto tuonut ihmissydämiin rauhan? Vai onko se lisännyt levottomuutta? Entä mitä uusimman tekniikan kirkastama ihmissilmä näkee tai korva kuulee niistä syvyyksistä, joista Voyager 1 on vielä miljoonien valovuosien päässä?

Symbolismin voima näyttääkin olevan vain liikkeellepanossa, ei lopputuloksessa. Se ajaa ajattelemaan. Mutta jättää tulevaisuuden ovet apposen auki.

Kynnyksellä käy nyt kova kuhina.

Erivärisiä ja erimuotoisia messiaita, besserwissereitä, ”johtajia” ja ”tietäjiä” vilisee kaikkialla. ”Arvoista” ja ”rakennemuutoksesta” on tullut iskusanoja joita syötetään rukousmyllyihin niin idästä kuin lännestä. Aurinko nousee ja laskee kuten ennenkin. Maapallo pyöriin akselinsa ympäri ja kiertää emoansa. Samalla se syöksyy kiihtyvällä vauhdilla kohti tuntematonta.

Tarkka korva kuulee ja herkät jalkapohjat tuntevat jo nyt Aresin hevosten liikehtivän hermostuneina pilttuissaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti