Katsoin viime syksyn
lopulla hieman haikein mielin, kun Helene Schjerfbeck vaipui vähitellen
symbolismin aallokkoon. Sinne katosivat ”Haavoittunut sotilas hangella” ja lapsukaisen
häkellyttävä katse äidin niskanutturan takaa taulusta, jonka rakastettu
taiteilijamme oli ommellut piiloon vuonna 1887 Raaseporin maiseman taakse.
Sijalle astuivat
symbolistit.
Ensin heitä tuli
Ateneumin omista kokoelmista ja pian sen jälkeen ”52 sielua” alkoi liehua
taidemuseon ulkoseinällä merkiksi suuresta valikoimasta vuosien 1880 ja 1910
välillä maalatuista ”runollisista, mystisistä ja aistivoimaisista tulkinnoista
luonnosta”, kuten näyttelyesitteessä sanotaan.
Edelleen (17.2.2013
asti) esillä oleva ripustus on koottu Ateneumin lisäksi Skotlannin
kansallisgalleriasta ja Amsterdamin Van Gogh-museosta.
Suoritin eilen
pikaisen galleriakierroksen. Viivähdin vain hetken Antti Virkkusen näyttelyssä
(galleria DIX ”Kaupungin kasvot”), Ateneumissa ja Kiasmassa, jossa en mahtunut
kuuntelemaan Osmo Rauhalaa, koska auditorio ehti täyttyä varttitunnissa. Ateneumiin
päätin palata ajan kanssa ennen kuin symbolistit katoavat sieltä.
Symbolismi jäi
soimaan mielessäni.
Otin jälleen avukseni
Googlen löytääkseni vahvistusta omille havainnoilleni:
Symbolismi oli 1800-luvun loppupuolen Ranskasta ja Belgiasta alkanut taidesuuntaus, joka vaikutti
runoudessa ja muussa taiteessa ja jolle oli ominaista symbolien käyttö.
Ranskalainen symbolismi oli toisaalta vastareaktio realismiin ja naturalismiin, jotka vaativat todellisuuden kuvaamista
"sellaisena kuin se on", toisaalta jatkoa romantiikan perinteelle. Symbolistit olivat kiinnostuneet
ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja uskoivat, että
"suurten totuuksien" lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten
voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia. Symbolismi vaikutti huomattavasti modernismin syntyyn.
”Suuret totuudet” eivät ole kadonneet mihinkään. Tieteistä
suurin ja kaunein, filosofia, etsii niitä edelleen käyttäen hyväkseen kaikkia
mahdollisia aputieteitä, kuten matematiikkaa ja fysiikkaa sekä psykologiaa.
Tieto virtaa edelleen suurena virtana ihmisen
sielunelämän, mielikuvituksen ja unien läpi. Sen voima ei ole hetkeksikään
hellittänyt symbolistien kulta-ajan jälkeen.
Johonkin paikkaan (ihmismieleen ja -kehoon, luontoon,
politiikkaan) tieto takertuu kiinni
(ainakin hetkeksi) ja jättää (jälkipolville) merkkejä itsestään ikään
kuin villieläin, joka maalaa reviirinsä rajoja. Useimmat meistä se ohittaa
hiljaa kuin kevyt iltatuuli jättämättä mitään merkkiä itsestään.
Häkellyin, kun katsoin George Frederic Wattsin
(1817-1904) suurikokoista maalausta Vedenpaisumuksen
jälkeen neljäskymmnesnsimmäinen päivä (1885-1891. Taiteilija oli
työskennellyt sen kanssa puoli vuosikymmentä ennen kuin asetti sen näytteille
nimellä Aurinko.
Itse olin kymmenkunta vuotta sitten yrittänyt
maalata samaa teemaa vesiväreillä sen jälkeen, kun olin ollut - kohta auringon
nousun jälkeen - Kakkosen Lassin kanssa keskellä Pielistä kokemassa lohiverkkoja.
Istuin kovassa tuulessa keskituholla pitäen kiinni veneen laidoista. Lassi teki
kaiken työn. Katsoin vain lumoutuneena aurinkoa ja sen säteiden mahtavaa,
rauhoittavaa ja jylhää levittäytymistä rantavesiin, kallioille, metsiin ja
ulapalle. Kaikki piirtyi sielunmaisemaani lähtemättömästi.
Nyt kohtasin saman tunteen Ateneumissa.
Pielisen verkoista ei noussut yhtään lohta. Vain
mahdottoman suuri hauki. Oman vesivärityöni revin riekaleiksi, kun se ”sammui”
ja kun huomasin, etteivät tietoni ja lahjani riittäneet siirtämään todellisuutta
(syysaamua Pielisellä) mielikuvani oikukkaan prisman läpi pehmeähuokoiselle
vesiväripaperille.
Mutta G.F. Watts oli onnistunut! Tulos on lumoava.
Lähes pelottava. Hänen öljyvärityöstään välittyy valtaisa luomisvoima.
Mutta mikä onkaan tämän voimakkaan symbolin merkitys
nykyihmiselle, joka on saanut seurata Voyager 1:n vaellusta aurinkokuntamme
äärirajoille (ks. Tiede, tammikuu 2013). Onko Aurinko nyt lähempänä ihmistä
kuin vuonna 1891? Onko tiedon suuri aalto tuonut ihmissydämiin rauhan? Vai onko
se lisännyt levottomuutta? Entä mitä uusimman tekniikan kirkastama ihmissilmä
näkee tai korva kuulee niistä syvyyksistä, joista Voyager 1 on vielä miljoonien
valovuosien päässä?
Symbolismin voima näyttääkin olevan vain
liikkeellepanossa, ei lopputuloksessa. Se ajaa ajattelemaan. Mutta jättää
tulevaisuuden ovet apposen auki.
Kynnyksellä käy nyt kova kuhina.
Erivärisiä ja erimuotoisia messiaita,
besserwissereitä, ”johtajia” ja ”tietäjiä” vilisee kaikkialla. ”Arvoista” ja
”rakennemuutoksesta” on tullut iskusanoja joita syötetään rukousmyllyihin niin
idästä kuin lännestä. Aurinko nousee ja laskee kuten ennenkin. Maapallo pyöriin
akselinsa ympäri ja kiertää emoansa. Samalla se syöksyy kiihtyvällä vauhdilla
kohti tuntematonta.
Tarkka korva kuulee ja herkät jalkapohjat tuntevat jo
nyt Aresin hevosten liikehtivän hermostuneina pilttuissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti