Oli
tarkoitus viedä Viljo Vähänen vieraitteni kanssa Nizzan maailmanpyörään, josta
Enkeltenlahti ja lumihuippuiset Alpit näkyvät upeasti. Paremmin kuin MAMACin
kattoterassilta.
Tarkoitus
ei toteutunut. Syykin oli selvä. Maailmanpyörä oli purettu pois. Se ei seisonut
enää sillä paikalla, jossa se oli vielä viime keväänä pyörinyt.
Harmin
paikka.
Mentiin
Gustav V:n terassille ottamaan neuvoa-antavat.
Se
kannatti, koska Viljo sai päähänsä kertoa, mitä hän ajattelee Helsingin Katajanokalle
pystytettävästä maailmanpyörästä.
”Se on
tosi hieno idea …”, Viljo aloitti, mutta arvasin, ettei hän ollut tosissaan,
koska idea on omasta mielestäni täysin mahdoton. Kuinka jonkun päässä on syntynyt
jotakin niin banaalia, lapsellista. Tällaisista asioista emme ole yleensä
Viljon kanssa erimielisiä. Siispä en sanonut mitään, eivätkä vieraanikaan
sanoneet. Annoimme hiljaisuuden puhua.
”… mutta
se on pahasti vajavainen, keskeneräinen, väärä, voimaton. Joutaa pois kuolemaan
…”
Otettiin
kuumat kaakaot quatre chocolad chaud,
s’il vous plaît. Ja neljä kultaista calvadosia.
”Nyt
kaupungin herrojen on harkittava asia kokonaan uudelleen.”
Olimme
pelkkänä korvana. Olihan Katajanokan tonttivarausta pyöritetty jo vuosikausia
kaupungin elimissä. Guggenheim on haudattu (vaikka huhuja heräämisestä liikkuu).
Mitä lisäaikaa tässä vielä tarvitaan? Alvar Aallon ja Uspenskin painia ei sillä
ratkaista.
”Kyllä
siihen voidaan maailmanpyörä pystyttää, mutta mikään sirkuskeinu siihen ei
sovi. Ei alkuunkaan. Jos sen sijaan yhdistetään ajatus Guggenheim-museosta ja London Eye maailmanpyörästä, koko asia
saa kokonaan uutta tuulta siipiensä alle.”
”Ajatelkaa!”
Ja Viljo
alkoi pitää esitelmää siitä, kuinka Katajanokalle pystytettäisiin
Guggenheim-maailmanpyörä.
”Idean
voi hyvin varastaa Lontoosta. Ei siitä luokalle kukaan jää. Pieni ja sitkeä Suomi
käy vain uudestaan Oolannin-sodan suuren ja mahtavan merivallan kanssa. Nyt ei kuitenkaan
tarvita tykkejä eikä ruutia, vaan arkkitehtejä ja insinöörejä. Ajatuksia ja
ideoita. Kulttuuria. Historiaa. Nykypäivää. Uutta teknologiaa. Osaamista.”
Viljo
Vähänen saarnasi niin, että päät kääntyivät Gustav V:n terassilla. Vaikka eivät
ne mitään ymmärtäneet.
Tässä Viljon
yhteenveto:
1)
Katajanokalle
rakennetaan modernintaiteen museo, jonka symbolina on maailman nykyaikaisin,
kaunein ja (ehkä) korkein maailmanpyörä. Ihmisille (joita tulee kaikkialta
maailmasta) tarjotaan korkealuokkainen, sykähdyttävä taide- ja maisemaelämys kohtuullisessa,
inhimillisessä ajassa. Lontoon 30 minuuttia on hyvä lähtökohta, mutta
taidekokoelmille (niille, jotka ovat modernista taiteesta erityisen
kiinnostuneita) on tietysti varattava enemmän aikaa.
2)
London Eyen tekniikkaa kehitetään niin,
että kuvataide, maisemapanoraama ja tunne avaruudessa liitelemisestä yhdistyvät
yhdessä kierroksessa kokonaisuudeksi, joka salpaa hengityksen. Hidasta,
arvokasta liikettä. Vapaata oleilua. Uusinta teknologiaa. Insinööritaitoa löytyy kyllä Suomesta.
3)
Maan päällä
(tai maan sisällä) katsojat saavat tuntea suomalaisen maankamaran (jääkauden
jäljet) ja siitä kumpuavan luomisvoiman (modernin taiteen) painautuvan
lempeästi iholleen. Ilmassa heille näytetään kaunista Helsingin kaupunkia
ympäristöineen, merta ja saaristoa. Elämää.
4)
”Avaruudessa”
(maailmanpyörän lakipisteessä) katsojat saavat ”nähdä” Pietarin, Tallinnan,
Tukholman. Kaamoksen. Jäämeren. Taivaan. Avaruuden.
5)
Maailman
miljardöörit jonottavat päästäkseen tyhjentämään rahakirstunsa Helsingin
kaupungin kassaan. Ja saadakseen nimensä Aikakirjaan, johon kootaan modernin
maailman ihmeet. Tavallinen kansakin pääsee mukaan hankkeeseen, kun pudottaa
roposensa yhteisen kirstuun ja jää toiveikkaina odottamaan pikkuruikkuista korkotuottoa.
Vieraammekin
kuuntelivat saarnan melkein loppuun saakka.
Kun
päästiin miljardööreihin, Rouva Kaunissilmä kysyi: ”Paljonko tämä maksaa?”