lauantai 23. helmikuuta 2013

145. Guggenheim-maailmanpyörä 130223


Oli tarkoitus viedä Viljo Vähänen vieraitteni kanssa Nizzan maailmanpyörään, josta Enkeltenlahti ja lumihuippuiset Alpit näkyvät upeasti. Paremmin kuin MAMACin kattoterassilta.

Tarkoitus ei toteutunut. Syykin oli selvä. Maailmanpyörä oli purettu pois. Se ei seisonut enää sillä paikalla, jossa se oli vielä viime keväänä pyörinyt.

Harmin paikka.

Mentiin Gustav V:n terassille ottamaan neuvoa-antavat.

Se kannatti, koska Viljo sai päähänsä kertoa, mitä hän ajattelee Helsingin Katajanokalle pystytettävästä maailmanpyörästä.

”Se on tosi hieno idea …”, Viljo aloitti, mutta arvasin, ettei hän ollut tosissaan, koska idea on omasta mielestäni täysin mahdoton. Kuinka jonkun päässä on syntynyt jotakin niin banaalia, lapsellista. Tällaisista asioista emme ole yleensä Viljon kanssa erimielisiä. Siispä en sanonut mitään, eivätkä vieraanikaan sanoneet. Annoimme hiljaisuuden puhua.

”… mutta se on pahasti vajavainen, keskeneräinen, väärä, voimaton. Joutaa pois kuolemaan …”

Otettiin kuumat kaakaot quatre chocolad chaud, s’il vous plaît. Ja neljä kultaista calvadosia.

”Nyt kaupungin herrojen on harkittava asia kokonaan uudelleen.”  

Olimme pelkkänä korvana. Olihan Katajanokan tonttivarausta pyöritetty jo vuosikausia kaupungin elimissä. Guggenheim on haudattu (vaikka huhuja heräämisestä liikkuu). Mitä lisäaikaa tässä vielä tarvitaan? Alvar Aallon ja Uspenskin painia ei sillä ratkaista.

”Kyllä siihen voidaan maailmanpyörä pystyttää, mutta mikään sirkuskeinu siihen ei sovi. Ei alkuunkaan. Jos sen sijaan yhdistetään ajatus Guggenheim-museosta ja London Eye maailmanpyörästä, koko asia saa kokonaan uutta tuulta siipiensä alle.”

”Ajatelkaa!”

Ja Viljo alkoi pitää esitelmää siitä, kuinka Katajanokalle pystytettäisiin Guggenheim-maailmanpyörä.

”Idean voi hyvin varastaa Lontoosta. Ei siitä luokalle kukaan jää. Pieni ja sitkeä Suomi käy vain uudestaan Oolannin-sodan suuren ja mahtavan merivallan kanssa. Nyt ei kuitenkaan tarvita tykkejä eikä ruutia, vaan arkkitehtejä ja insinöörejä. Ajatuksia ja ideoita. Kulttuuria. Historiaa. Nykypäivää. Uutta teknologiaa. Osaamista.”

Viljo Vähänen saarnasi niin, että päät kääntyivät Gustav V:n terassilla. Vaikka eivät ne mitään ymmärtäneet.

Tässä Viljon yhteenveto:

1)   Katajanokalle rakennetaan modernintaiteen museo, jonka symbolina on maailman nykyaikaisin, kaunein ja (ehkä) korkein maailmanpyörä. Ihmisille (joita tulee kaikkialta maailmasta) tarjotaan korkealuokkainen, sykähdyttävä taide- ja maisemaelämys kohtuullisessa, inhimillisessä ajassa. Lontoon 30 minuuttia on hyvä lähtökohta, mutta taidekokoelmille (niille, jotka ovat modernista taiteesta erityisen kiinnostuneita) on tietysti varattava enemmän aikaa.
2)   London Eyen tekniikkaa kehitetään niin, että kuvataide, maisemapanoraama ja tunne avaruudessa liitelemisestä yhdistyvät yhdessä kierroksessa kokonaisuudeksi, joka salpaa hengityksen. Hidasta, arvokasta liikettä. Vapaata oleilua. Uusinta teknologiaa.  Insinööritaitoa löytyy kyllä Suomesta.
3)   Maan päällä (tai maan sisällä) katsojat saavat tuntea suomalaisen maankamaran (jääkauden jäljet) ja siitä kumpuavan luomisvoiman (modernin taiteen) painautuvan lempeästi iholleen. Ilmassa heille näytetään kaunista Helsingin kaupunkia ympäristöineen, merta ja saaristoa. Elämää.
4)   ”Avaruudessa” (maailmanpyörän lakipisteessä) katsojat saavat ”nähdä” Pietarin, Tallinnan, Tukholman. Kaamoksen. Jäämeren. Taivaan. Avaruuden.
5)   Maailman miljardöörit jonottavat päästäkseen tyhjentämään rahakirstunsa Helsingin kaupungin kassaan. Ja saadakseen nimensä Aikakirjaan, johon kootaan modernin maailman ihmeet. Tavallinen kansakin pääsee mukaan hankkeeseen, kun pudottaa roposensa yhteisen kirstuun ja jää toiveikkaina odottamaan pikkuruikkuista  korkotuottoa.

Vieraammekin kuuntelivat saarnan melkein loppuun saakka.

Kun päästiin miljardööreihin, Rouva Kaunissilmä kysyi: ”Paljonko tämä maksaa?”


maanantai 18. helmikuuta 2013

144. Mandarom 130218


Kun Viljo Vähänen oli nyt tulla tupsahtanut Rivieralle, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja testata eräitä hänen väitteitään ja koota samalla hieman yhteen sitä ajatusten virtaa, joka syntyi 11.9.2011, kun Viljo esittäytyi tässä blogissa ja kun kerroin hänen ensimmäisestä kuolemastaan ja uudesta elämästään.

Mutta ensin on kyllä pakko tarttua aivan tuoreeseen aiheeseen, joka hyppäsi aamulla silmilleni Nice Matinin ensimmäiseltä uutissivulta: Vers la renaissance du Mandarom? Ollaanko menossa kohti Mandaromin uudelleen syntymää?

En ymmärtänyt otsikkoa, mutta Googlesta löytyi oitis apu.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on määrännyt Ranskan valtion maksamaan Mandaromille 3,6 miljoonaa euroa uskonnollisesta syrjinnästä.

En jaksanut etsiä päätöksen numeroa enkä perusteita, vaikka nekin olisivat varmasti löytyneet Googlesta. Sen sijaan etsin tietoja Mandaromista, josta Nice Matin julkaisi kolme suurikokoista ja yhden pienemmän valokuvan sekä kolme haastattelua valokuvineen. Kokonainen aukeama niistä täyttyi.

Muodollisena syynä oli se, että viranomaiset olivat määränneet  6.9.2011 tuhottavaksi Mandaromin perustajan, Gilbert Bourdinin (1924-1998) itselleen pysyttämän, 33 metriä korkean patsaan. Tekoa verrattiin talibanien päätöksen tuhota suurikokoisia Buddhan patsaita aikaisemmin samana vuonna Afganistanissa.

Oli siis selvää, että kysymys oli uskonnosta, yhdestä kaikkien aikojen tuhoisimmista riidan kohteista koko maapallolla.

Nice Matinin mukaan Mandarom on tänä päivänä tabu, josta ranskalaiset (ja erityisesti pienen Cassillon alppijärven rannalla, vain viitisen kymmentä kilometriä Cannesista luoteeseen sijaitsevan La Baumen kylän asukkaat) eivät halua kuulla sanaakaan.

Mutta nyt se on EIT:n päätöksen vuoksi noussut uudelleen lehtien otsikoihin.

Mandarom, oikealta nimeltään Mandarom Shambasalemin pyhä kaupunki, on vuonna 1969 perustetun, pienen uskontokunnan päämaja. Enimmillään aumisteilla oli 1200 kannattajaa. Nyt heitä arvellaan olevan runsaat 400.

Nimi juontuu hindulaisen meditaation mystisestä äänteestä aum. Sen katsotaan sisältävän ”kosmisplanetaarisen synteesin” kaikista itämaisista uskonnoista. Gilbert Bourdin, joka oli itse joogan harrastaja, halusi ilmeisesti laajentaa aumismin käsittämään kaikki maapallon uskonnot ja käytti siitä nimeä  religion universelle de l'Unité des Visages de Dieu.

Tälle käsitykselleen hän on nyt siis saanut post humisti (vuosia kestäneen oikeusprosessin jälkeen) korkean maallisen tuomioistuimen siunauksen.

Ranskan viranomaiset varoivat kuitenkin tarkasti, ettei aumismin perustajan viimeisestä leposijasta tulisi kannattajille pyhiinvaelluspaikkaa (mistä muuten asianomaiset tahot pitivät huolen myös Osama bin Ladenin tapauksessa). Häntä ei kuitenkaan upotettu mereen, mutta hauta sinetöitiin ja kuorrutettiin raskaalla betonilla.

Ehkäpä Gilbert Bourdin ilahtuisi, jos tietäisi, että Mandaromista on jo nyt tullut uteliaitten turistien retkikohde. Onhan siellä edelleen pystyssä Buddha Maitreyan 22-metrinen ja Kosmisen Kristuksen 21-metriset patsaat.

Joku kaunis päivä sitä voisi käydä katsomassa. Aumistia minusta ei kylläkään tule. Viljo Väsestä en tiedä.

Viljo tenttaaminen saa nyt jäädä johonkin myöhempään ajankohtaan. Rivieran aurinko kutsuu. Loppuviikosta on uhattu yhden päivän sateella. Ehkäpä silloin.

Ehkä silloin Viljo haluaa selittää teoriaansa, jonka mukaan me olemme menossa kohti suurta sotaa?













sunnuntai 17. helmikuuta 2013

143. Pulinat pois! 130217


Läksi aamulenkille marsalkka Joffren kadulta. Kävelin hetken Victor Hugoa pitkin. Ylitin Gambettan ja käännyin Grosson kulmasta rantaan. Aurinko oli juuri noussut Cap Ferrat’n takaa. Majakka törrötti pystyssä. Tummat, kumpuilevat pilvet peittivät eteläisen taivaan. Jossakin niiden takana oli Algeria ja koko Afrikka. Kipeä, verestävä kuoppa nykyisen Ranskan suussa.

Ajattelin ranskankielen sanaa bavarder. Jaaritella, lörpötellä, pulista. Sitä Nizzan kadut ja terassit ovat täynnä. Varsinkin nyt, kun jokavuotiset karnevaalit alkoivat. ”Kuninkaat” ja ”kuningattaret”, valtavat mimosavuoret, tuhannet ja tuhannet pikku lapset kevyissä hepeneissään, korsoja korsojen perään. Kukkaharjaisia hevosia, satoja kabareetyttösiä …

Bavarder!

Juuri ennen kuin tulin Enkeltenlahdelle, uuden hotellin nurkkaan, siihen missä valtavan kokoinen, tummasta marmorista veistetty naispatsas katsoo Californien suuntaan, olin astua koirankakkaan. Joku oli jo ehtinyt osua siihen jalallaan. Merde! Eivätkö ne enää pesekään aamuisin Nizzan katuja, kuten aikaisemmin? Tehdäänkö sitä silmänlumeeksi vain ihan keskustassa? Kävelykadulla.

Samassa huomasin tutun hahmon istumassa rantapenkillä, joka itsellänikin oli tähtäimessä.

Viljo Vähänen.

En tietenkään kysellyt, mistä hän oli siihen tupsahtanut. Viljolta on turha kysellä pikku asioista. Sen olin jo oppinut.

Hän vain tuli kuin taivaasta? Ratsastiko sillä asteroidivyöhykkeeltä karanneella kivimöykyllä (2012 DA14), joka sujahti Kuun ja Maapallon välistä 15. helmikuuta klo 20.42 (ranskalaiseen kellonaikaan) vai olisiko tullut omilta astraalisilta lenkeiltään sillä pienellä murikalla, joka räjähti tuhkannuuskaksi osuessaan melkein samaan aikaan pikku kotimme ilmakehään 54 000 kilometrin tuntinopeudella jossakin Uralin yläpuolella?

Viljon retkillä ei välttämättä ole mitään tekemistä astrofysiikan kanssa.

”Olisihan se voinut osua vaikka tuonne ulapalle”, Viljo sanoi ovelasti hymyillen, kun olin istahtanut hänen viereensä Nice Matin kainalossani. ”Melkoinen pläjäyshän se olisi ollut. Tuskinpa Negresconkaan ikkunat olisivat pysyneet ehjinä siinä paineessa. Venäjälläkin suurin osa vammoista johtui kuulemma särkyneistä akkunoista. Mutta se isompi kimpale olisi kyllä tehnyt pahaa jälkeä.”

- No ihan varmasti, sanoin, kun oli lukenut Tsheliabinskin ”tulipalloista”. - Maapallon ilmakehäänhän putoaa joka päivä tonneittain kaikenlaista kamaa ja olemmehan mekin jo ehtineet lähettää sinne omia vehkeitämme muutaman vuosikymmenen ajan. Satelliitteja ja muuta avaruusromua. Valtaosa tuhoutuu ennen kuin putoaa maan pinnalle.

”Tosiasiassa te ette tiedä maailmankaikkeudesta yhtään mitään! Tai pienen pienen hiukkasen verran. Te elätte vain arvausten ja uskomusten varassa. Osa niistä saattaa olla jopa oikeansuuntaisiakin, mutta ette te niiden varassa pitkälle pötki. Maailmankaikkeuden mittasuhteet eivät aukea teille. Ne ovat paljon muutakin kuin fysiikkaa, vaikka sillä on kyllä hauska leikitellä. Ajatuksesi siitä, että avaruus on aikaa täynnä, saattaa tuntua sinusta radikaalilta, mutta sekin on vain kalpea aavistus todellisuudesta …”

Tässä sitä taas oltiin! Viljon kanssa bavarder johtaa aina lopulta hiljaisuuteen. Siinä suhteessa hän on inhottava olento.

Kuinka monta kertaa olinkaan pysäyttänyt hänet kysymällä, mitä hän tarkoittaa sanoessaan ”te ette tiedä”. Ketkä te? Kuka ei tiedä? Kuka tietää? Sinäkö?

Sitä solmua ei pystytty avaamaan myöskään Enkeltenlahden rantabulevardilla.

Siispä hypättiin sen yli, arkisempiin asioihin. Afrikkaan ja Intiaan.

Ranskalaisilla bavarder on verissä. Puhetta tulee kuin turkinsuusta. Se on elämäntapa.

”Ranskan 54. presidentti Francois Gérard Georges Nicolas Hollande katkaisi istuvan presidentin Nicolas Sarkozyn kuningastien voittamalla hänet keväällä 2012 toisella kierroksella. Se oli kova pala oikeistolle ja makupala vasemmistolle. Bavardagea se ei kuitenkaan muuttanut. Lörpöttely on vyörynyt vuoden päivät entisellään. Nyt F.G.G.N.H – ranskalaiset ovat hulluina lyhennyksiin – on alkanut panna pulinoita kuriin oman hallituksensa sisällä. Hän haluaa, että kaikki 39 ministeriä käyttäytyvät hallituksen virallisissa ja epävirallisissakin istunnoissa arvokkaasti toinen toisiaan kohtaan. En oikein tiedä, mistä tämä kurinpito sai oikein alkunsa, mutta minulla on sellainen sormituntuma, että se liittyy jollakin tavalla siihen parlamentaariseen homokeskusteluun, jonka keskushahmoksi nousi oikeusministeri Christiane Taubira. Mutta kun päätös nyt on tehty, F.G.G.N.H. on ottanut Johannes Virolaisen aseen käyttöönsä: Pulinat pois!  Se saattaa liittyä myös niihin huhuihin, jotka kertovat, että Nicolas Paul Stéphane Sárközy de Nagy-Bócsa aikoo haasta istuvan presidentin seuraavissa vaaleissa. Kuuluuhan kaksintaistelukin Ranskan kansallisiin perinteisiin. Siihenkin on valmistauduttava hyvissä ajoin …”

Viljo Vähänen on aika taitava nappaamaan uusia keskustelun aiheita kuin ilmasta konsanaan.

Siispä jatkoimme vielä jonkin aikaa omaa rupatteluamme Välimeren rantapenkillä.

- Minusta Hollanden vierailu Intiaan oli tyypillinen esimerkki siitä, että Ranska haluaa käyttäytyä kansainvälisessä politiikassa kuin suurvalta, vaikka Napoleonin ajat ovat jo pahasti haalistuneet. Intia on ollut ranskalaisille hankala asia. Siellä Ranska on jäänyt toiselle sijalle valtataistelussa brittien kanssa. Se joutui myös vetäytymään kuin lyöty  koira – häntä koipien välissä – Indonesiasta. Nyt se on katsonut oikeaksi nostaa kunniankentällä kaksi suurta, geopoliittista aluetta – Intian ja Afrikan – joilla se näkee joutuvansa kaksintaisteluun Kauko-Idän suurimman jättiläisen, kommunistis-kapitalistisen Kiinan kanssa. Sekin on osa ranskalaista ylpeyttä. Suuruudenhulluutta. Mutta kuitenkin se on myös osa tämän päivän poliittista realismia.

”Niinhän se on. Sillä areenalla ei bavardage riitä. Tarvitaan kättä pitempää. Nato ei näytä riittävän Ranskalle. Sen on saatava liittolaisia – tulevan sodan varalta – jostakin kauempaa. Mutta pitääkö välttämättä mennä mesta edemmäs kalaan?”

Tästäkin on tulossa aurinkoinen päivä. Nizzan pienoisilmasto pärjää hienosti kilpailussa muun Euroopan lumimyrskyjen kanssa.





tiistai 12. helmikuuta 2013

142. Paavi 130212


”Rakkaat veljet ja sisaret …”

Kuinka kauniisti nämä sanat olisivatkaan sopineet sen miehen suuhun, joka tänään istuu pronssipatsaana St Pierre d’Arenen kirkon ovensuussa Nizzassa, rue de Francen varrella. Suomalaisessa korvassa ne olisivat helähtäneet kuin hopeakulkuset. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kukkakedoillakin ne olisivat levittäneet ympärilleen lämpöä, iloa ja turvallisuutta.

Mutta ei. Paavin suuhun ne eivät mahtuneet.

Kun Paavi Benedictus XVI ilmoitti eilen katolisen kirkon kardinaalikollegion yleiskokoukselle latinaksi, että ”28. helmikuuta klo 20 Pyhän Pietarin Istuin tulee olemaan vapaana”, hän aloitti puheensa sanoilla Frerès trés chers (hyvin rakkaat veljet). Sisarista hän ei sanonut mitään.

Ei tietenkään.

Katolisen kirkon kanoninen laki määrää, että paavin tulee olla mies eikä siihen konklaaviin, joka valitsee paavin, naisilla ole asiaa. Se on miesten homma. Sitä sääntöä nykyinenkään paavi ei voinut (dramaattisen ja historiallisen) ilmoituksensa alussa rikkoa.

Sytytin kuitenkin aamulla tuohuksen pronssiselle Pietarille d’Arenessa ja painoin sen kiinni pystyssä törröttävään piikkiin. Kaksi muuta tuohusta oli jo palamassa. Samalla luin (jälleen) patsaan jalustasta tekstin Tu es Pierre et sur cette pierre je patira mon Eglise. ”Sinä olet Pietari (kivi), ja tälle kalliolle (kivelle) rakennan kirkkoni.” Seinällä kerrottiin, missä Raamatun kohdassa Jeesus Nasaretilaisen kerrottiin sanoneen nämä sanat.

Vuosisatojen kuluessa on väitelty ankarasti siitä, kuka oli ensimmäinen paavi. Pietarin asemaa ei ole juurikaan kiistetty. Sen sijaan on kyllä kinasteltu siitä, oliko Jeesuksen opetuslapsi Roomassa siihen aikaan, kun katolinen kirkko syntyi ja onko juuri Rooma se kaupunki, johon piispanistuin pystytettiin. Saiko Pietari taivasten avaimet siellä?

Joka tapauksessa d’Arenen Pietari pitää vasemmassa kädessään kömpelön näköistä, suurikokoista avainta ja kohottaa oikeaa kättään niin, että etu- ja keskisormi osoittavat ylöspäin ja muut sormet on taivutettu sisäänpäin.

Olisiko se merkki siitä, että jos joku esittää syytöksen toista kohtaan, varsinaista syyllistä pitäisi etsiä omasta sydämestään?

Tätä jäin miettimään, kun jatkoin aamulenkkiäni toiselle puolen kaupunkia, josta tiesin löytäväni Kirkassilmäisen.

Hän seisoo Vanhan kaupungin laidalla, lähellä Garibaldin aukiota St.Martin-St-Augustinin kirkossa.

Jeesusta esittävällä, luonnollisen kokoisella patsaalla on hämmästyttävä katse. Se johtuu siitä, että silmät ovat kirkasta lasia, joka hohtaa lämpöä, armoa ja ystävällisyyttä. Puhuttelevat, avoimet kädet korostavat tunnelmaa. Ei syytöstä. Ei ankaruutta. Ei pelkoa. Vaan pelkkää rakkautta.

”Rakkaat veljet ja sisaret.”

Alttarin toiselle puolelle on ripustettu standaarin tapainen vaate, jossa lukee Notre époque ouvre á la église des possibilites immenses de faire le bien. ”Aikakautemme avaa kirkolle valtaisat mahdollisuudet tehdä hyvää” (Johannes XXIII).

Olisiko vuosien 1958-1963 paavi nähnyt sellaisia Neitsyt Marialta saamiaan ilmestyksiä (kuten Googlessa viitataan), jotka olisivat jollakin tavalla koskeneet naisen asemaa katolisen kirkon miehisessä kulttuurissa, ja että sen vuoksi hän oli katsonut oikeaksi olla kertomatta asiasta kardinaaleille? Tarkoittivatko sanat ”valtaisista mahdollisuuksista” jotakin näin suurta ja radikaalia muutosta Paavin Kirkossa?

Sitä saamme tuskin koskaan tietää, vaikka kaikenlaiset paavi Johannes XXIII:n kuolemaan liittyvät salaliittoteoriat myllättäisiin tuhanteen kertaan auki.

Sen sijaan katolinen kirkko (ja sen miljardiluokkaa oleva kannattajakunta) joutuu nyt tekemään äkkiä päätöksen uudesta paavista.

Taivasten valtakunnan avaimet eivät voi olla hetkeäkään karkuteillä, vaikka niin tiedetään tapahtuneen joskus, kauan sitten, kun maailmassa (Euroopassa) oli samanaikaisesti useampia paaveja.

Varmana voidaan pitää myös sitä, ettemme tule nytkään näkemään naispaavia.

On myös mielenkiintoista nähdä, minkälaiseksi saksalaisen Joseph Ratziengerin asema muodostuu katolisen kirkon sisällä sen jälkeen, kun valkoinen savu tuprahtaa ilmoille sen merkiksi, että kardinaalit ovat valinneet hänelle seuraajan, joka valitsee itselleen jonkun paaville sopivan nimen. Järjestysluvukseen uusi paavi saanee numeron 266.

Tämän päivän Nice Matinissa on vajaan sivun mittainen, yhden palstan levyinen Les papabili luettelo, jossa on (aakkosjärjestyksessä) kymmen nimeä, jotka on useimmin mainittu Benedictus XVI seuraajasta puhuttaessa – paljon ennen hänen eroilmoitustaan.

Yhtään naista ei siinäkään listassa tietenkään ole. Niin suureen yllätykseen, että joku nainen astuisi paavin virkaan eivät d’Arenen Pietari tai Martin-Agustinin Nasaretilainenkaan olisi pystynyt.

Sen sijaan ulkopuolisella tarkkailijalla on oikeus veikata niiden suppeata suppeampien tietojen pohjalta, jotka papabilissä esitetään.

Tässä oma veikkaukseni.

Joku näistä kolmesta: Christopher Schönborn (67, Itävalta), Gianfranco Ravasi (70, Italia), Peter Turkson (64, Ghana)