Otsakkeen sanaan (joka on mielestäni suomenkielen
vastemielisin kirosana, mutta josta näyttää tulleen jonkinlainen arkisen
kielenkäytön suosikki) törmäsin tänä aamuna klo 5.59, kun katsoin
ikkunalaudallemme sijoitettua lämpömittaria. Se osoitti +1 astetta.
Viikonvaihteeksi Nizzaankin on luvattu lumisadetta
ja samaan, valkoiseen vaippaan kietoutuu kuulemma puolet Italiasta ja
Espanjasta.
Mutta, kun aurinko on paistanut puolitoista viikkoa
lähestulkoon pilvettömältä taivaalta, ei otsakkeen sana tullut mieleenikään. On
vain pantava hanskat käteen ja pipo päähän, kun lähtee aamulenkille
Enkeltenlehdelle.
Sanan otti käyttöönsä ruukinmatruuna (Takkirauta)
tämänaamuisessa blogissaan, jossa hän kertoi kouvolalaisen naisen kokemuksista
kenkäkaupassa, jonne tämä oli tullut vaihtamaan liian suuriksi osoittautuneita,
uusia kenkiään, joita oli tullut koitelleensa ulkoilmassa.
Eihän se onnistunut, vaan nainen joutui poistumaan
kaupasta itku kurkussa ja jättämään maksamansa kengät sinne.
Siitäkös matruuna riemastui ja teki seuraavan johtopäätöksen:
”Suomalaiset ovat hyvin kylmäkiskoisia, tylyjä, v*ttumaisia ja
inhottavia ihmisiä ja he ovat sitä erityisesti toisilleen. Suomalaiset ovat
aivan yhtä tunnekylmiä ja epäempaattisen kovia kuin Suomen ilmasto ja
suomalainen graniitti. Suomessa asiakas on häiriö; jokin sellainen, joka on
välttämätön paha ja jota tarvitaan että häneltä saadaan rahat ja sen jälkeen
hänestä pyritään hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti eroon. Suomessa asiakas
ei ole kuningas, vaan syöpäläinen. Samanlaiseen asiakaspalvelukulttuuriin
törmää yleensä entisissä sosialistimaissa.”
Olipa yläkanttiin osunut yleistys! Hengeltään omituinen.
Mieleltään vino. Mutta vertaus entisiin sosialistimaihin kertoo kyllä,
millaisella purjeella Rouva (?) on elämänsä merta purjehtinut.
Eilinen kokemuksemme Garibaldin aukion aurinkoiselta
terassilta kertoo hieman toisenlaisen tarinan.
Istahdimme Madamen kanssa Le Paradis du
Fruitin terassille ottamaan päivän punaviinit ja
syömään jotakin kevyttä – ja odottamaan, että kottaraiset alkaisivat jälleen
iltalentonsa. Paikka oli puolillaan. Tyhjä pöytä löytyi helposti.
Mutta tarjoilijat, mies ja nainen, liitelivät ohitsemme
kuin pilvenhattarat. Panin kyllä merkille, että he huomasivat saapumisemme ja
näkivät, kuinka istuuduimme alas. Mutta käänsivät selkänsä. Katsoivat pois tai
pyyhkivät muita pöytiä.
Sillä hetkellä otsakkeen sana välähti mielessäni.
Luulevat meitä italialaisiksi tai – mikä vielä pahempaa
– saksalaisiksi! Eikä niin tapahtunut ensimmäistä kertaa niinä kahtenatoista
vuotena, kun olemme vierailleet tässä kaupungissa tammi-helmikuussa. Aina se on
ollut samanlaista!
Aina sille on myös löytynyt sama selitys: toisen
maailmansodan katkera muisto! Sitä eivät vuosikymmenet ole pyyhkäisseet pois.
Siitä muistuttaa pieni laatta Massenan aukion
holvikäytävän seinässä. Sen ohi suuri, kiireinen yleisö kulkee helposti. Siinä
kerrotaan, kuinka natsit hirttivät tuolla historiallisella paikalla
vastarintamiehiä.
Mutta vielä konkreettisempi esimerkki Saksan
miehityksestä ja Italian aseveljeydestä törröttää joka päivä keskellä
Enkeltenlahtea kaikkien aamulenkkeilijöiden ja sunnuntaikävelijöiden silmien
edessä.
Siinä ovat jäänteet Nizzan kuuluisasta kasinosta, joka
oli rakennettu meren päälle, rautapylväiden varaan. Sen näkee nykyään vain
maalauksissa ja valokuvissa.
Kun vihollisilta alkoi asevarusteluun tarvittava rauta
loppua, he iskivät silmänsä kasinon jalkoihin ja purkivat koko rakennelman –
paitsi vieläkin meressä seisovia pylväitä ja palkkeja.
Emme ole ihmetelleet näinä vuosina, miksi nizzalaiset
puristavat vieläkin nyrkkiä taskussaan kun näkevät (tai luulevat näkevänsä)
saksalaisia tai italialaisia.
Nopeasti jotkut tarjoilijat – fiksuimmat – kyllä
huomaavat virheensä, kun pääsevät kuulemaan tilauksen. Eiväthän nuo olekaan
entisiä vihollisia vaan ihan tavallisia ihmisiä. Silloin ”asiakaspalvelu”
muuttuu heti ystävälliseksi tai ainakin asialliseksi. Niin tapahtui eilenkin.
Niin että.
Kyllähän nimimerkin suojasta voi ampua raskaasti
”suomalaisia” ja v*ituilla meille, kuten ruukinmatruuna teki tänä aamuna, mutta
usein asioille löytyy jokin järkeenkäypä syy.
Olisikohan kouvolalainen kenkäkauppias luullut naisasiakastaan
sen pietarilaisen ”sian” vaimoksi, josta kerrotaan Wiipurilaisen Osakunnan perusvirressä,
Pukissa!
”Oon mie nähny kummenpiiki Pietarissa käyessäin. Sika
oli tiellä ja miekka oli vyöllä ja pari oli kannusta jalassai”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti