Kevät
tulee hyppien keikkuen. Iloisesti. Lumien varjotkin ovat jo kadonneet
tammipuutarhastani. Ruoho tunkeutuu esiin. Linnut laulavat.
Suomikin
on matkalla kohti Natoa samoissa tunnelmissa. Toiset ovat riemuissaan, toiset
kallella kypärin.
Eduskunta
lähetti helmikuun alkupuolella hallituksen turvallisuus- ja
puolustuspoliittisen selonteon ulkoasiainvaliokuntaan ja määräsi samalla, että
puolustusvaliokunnan on annettava siitä lausunto. Nyt jälkimmäinen on kuunnellut tarkalla
korvalla monenlaista sirkutusta ja saanut lausuntonsa valmiiksi. Sitä ennen asiantuntijoita
lappasi virtanaan eduskunnankäytävillä. Valmistelevan työn olivat tehneet
yhdessä puolustusministeriö ja ulkoasianministeriö. Vakavasta asiasta oli siis
kysymys.
Suurta
konsensusta odotetaan. Ajatellaan, että krokukset leimahtavat liekkiin samalla
tavalla kuin aina ennenkin. Yhtä aikaa. Kauniisti. Ja vaikka värejä olisi
satoja, kaikki tunnistavat ne krokuksiksi. Ulko- ja puolustuspolitiikassa ei
sallita säröjä. Se pilaisi kevään ilon.
Asia
ei ole kuitenkaan yhtä yksinkertainen kuin ennenmuinoin.
Sitä
valaisee hyvin apurahatutkija (sic! – siis pätkätyöläinen) Juho Vesa uusimmassa
Politiikka-lehdessä (1/2013 ”Päätöksenteon julkisuus Suomen
konsensusjärjestelmässä: tapaustutkimus valtion tuotavuusohjelmasta”) vaikka
aihe ei sipaisekaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
”Suomen
erityispiirre on (myös) poliittinen kulttuuri, jossa on korostunut keskeisten
eliittiryhmien yksimielisyys eli konsensus politiikan suurista linjoista.
Konsensus on näkynyt ainakin turvallisuus- talous- ja sosiaalipolitiikassa
esimerkiksi siinä, että keskustelua ja julkisia konflikteja on vältetty.”
Tämähän
ei tietenkään pidä enää paikkaansa, kun ajatella vaikkapa kuntauudistusta ja
sote-sotkua. Mutta olisiko konsensuskulttuuri nyt katoamassa myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta?
Pitäisikö
vielä paikkansa, että ”Suomen kaltaisissa, pienissä konsensusmaissa toimittajat
ovat suhtautuneet kunnioittavasti poliittiseen eliittiin ja jakaneet eliitin
kanssa yhteiseksi koetun vastuun kansakunnan tilasta.”
Tuntuu
vieraalta. Taitaa olla menneen ajan herkkuja!
”Poliittinen
eliitti” ja ”kansakunnan tila” ovat tietysti yleistä, vähän epämääräistä
juhlapuhetta. Sitä löytyy puolustusvaliokunnan lausunnosta vaikka kuinka
paljon. Kuten tämä: ”Puolustusvaliokunnan mielestä parlamentaarinen
valmistelu muodostaa olennaisen osan selontekojen valmistelua, koska valiokunta
pitää tärkeänä pyrkimystä laajaan yhteisymmärrykseen turvallisuus ja
puolustuspolitiikan suurista linjoista.”
Teksti on
muutoinkin hiottu niin särmättömäksi, että varsinaisia säröjä sieltä ei löydy. Piskuisen
Vasenryhmänkin eriävä mielipide on muotoiltu niin lempeästi, ettei se juurikaan
erotu keväisestä krokuspellosta.
Mutta
särmää alkaa löytyä, jos katsotaan ns. tulkintoja.
Yksi
sellainen on puolustusvaliokunnassa asiantuntijana kuultu ulkoministeri Erkki
Tuomioja (jonka ministeriö on tietenkin ollut kiinteästi mukana koko homman
valmistelutyössä):
”Elämme siis sellaisessa maailmassa, jota emme
historiasta tunne, ja sen vuoksi historialliset kokemukset turvallisuuden
vahvistamisesta perinteisen voimapolitiikan keinoin voivat johtaa
kohtalokkaisiin virhepäätelmiin.
Samalla on kuitenkin tunnistettava, että
maailmassa on edelleen vanhentuneeseen voimapolitiikkaan uskovia toimijoita,
joiden virheiden ennalta torjumiseen on myös varauduttava. Siksi selonteossa
lähdetään siitä, että vahva sitoutuminen eurooppalaiseen ja kansainväliseen
yhteistyöhön on jatkossakin turvallisuuspolitiikan perusta ja että
laaja-alainen ulkopoliittinen keinovalikoima on tarpeen varmistamaan Suomen
vaikutusmahdollisuudet.” Google 7.2. 2013/Erkki Tuomioja
”Kohtalokkaat virhepäätelmät” ja ”virheiden ennalta
torjuminen” ovat vakaviksi tarkoitettuja varoituksen sanoja. ”Laaja-alainen
ulkopoliittinen keinovalikoima” voi sen sijaan sisältää melkein mitä tahansa.
Ehkäpä ulkoministeri on täsmentänyt ajatuksiaan puolustusvaliokunnassa, jos
joku älysi sitä tingata.
Täsmällisempää kieltä on käyttänyt Suomen entinen
Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie puolustusvaliokunnassa. Hänen
mielestään
”Suomessa harrastetaan moraalia
nostattavaa verbaalista voimistelua.”
En ihmettelisi, jos joidenkin
mielestä tämä tarkoitta sitä, että kevään ihanassa krokuspellossa kasvaisikin
inhottavia nokkosia.
Mutta suurlähettiläs täsmentää:
”Toisin sanoen asia kiikastaa siitä
kuka kontrolloi Suomen aluetta. Jos se on Suomi, niin mitään uhkaa ei kohdistu
Venäjään joten Venäjäkään ei silloin uhkaa Suomea. Jos sen sijaan Suomi
luovuttaa alueensa kontrollin Venäjän sotilaalliselle vastavoimalle tai jos
Suomi luopuu suvereenisuudestaan, niin silloin Suomen alueesta tulee Venäjälle
turvallisuusuhka ja sitä kautta myös Venäjän uhka Suomea kohtaan realisoituu” (Talouselämä,
27.4.2013)
Juuri tästä Nato-optiossa on
kysymys, vaikka se jätetään selonteossa sanomatta.
”Toinen oleellinen seikka on sen
tosiasian ymmärtäminen, että Suomen omat tulkinnat siitä, milloin se menettää
itsenäisyytensä tai milloin se luovuttaa alueensa kontrollin muille, eivät
paina mitään tässä vaakakupissa vaan nämä tulkinnat ratkaistaan Venäjällä
venäläisten arvioiden pohjalta.”
Selonteko lähtee siitä, ettei
Eurooppa ajaudu enää koskaan suureen turvallisuuspoliittiseen kriisiin ja ettei
Suomi enää joudu turvautumaan ulkopuolisiin apuvoimiin, kuten tapahtui
ensimmäisen kerran maan itsenäistyessä ja toisen kerran jatkosodassa.
Hyvä niin.
Kevät etenee hyppien keikkuen kuten
aina ennenkin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sellaisiin tanssiaskeliin
meillä ei kuitenkaan ole varaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti