180. Teratornis incredibilis 130727

Kun olin lukenut Päivi Räsäsen kohupuheen kokonaan ja katsonut Voimasta, mitä Edward Snowden oli vastannut The Guardianin kysymyksiin aloin miettiä, mikä mahtaa olla se laite tai koje, joka sekoittaa sanat, lauseet ja merkitykset niin, ettei niistä jää jäljelle mitään tai jos jää, se haisee kuin raato.

Sen täytyy olla jokin, jolla on hirmuinen hinku tehdä pahaa tai jokin sellainen, jolle pahan tekeminen on verissä niin täydellisesti, ettei se ymmärrä tekevänsä pahaa, vaan luulee tekevänsä hyvää.

Ensin tuli mieleeni raha. Kolikko, jossa hyvä ja paha istuvat selät vastakkain tietämättä mitään toisistaan ja näkemättä koskaan toinen toistaan silmästä silmään. 

Rahan tarkoitus on tietysti hyvä, mutta sen teko saattaa olla paha. Ajattelin erityisesti sitä triljoonien kolikkojen armeijaa, joka historian saatossa on kulkenut kämmenestä kämmeneen, kukkarosta kukkaroon, pankkiholvista pankkiholviin ja joka nyt on saanut lähes valon nopeudella lyövät siivet, jotka kuljettavat sitä ympäri maapalloa.

Vapaasti kuin lintu.

Tosiaan. Lintu.

Siitä tuli mieleeni päiväpetolintujen heimo Cathartidae, vanhan maailman raadonsyöjä. Sen piiristä löytyy nykyajan suurin elävä lintu, andienkondori Vultur gryphus. Se on musta kuin multa, paitsi että sillä on valkea kaularöyhelö. Kelpaisiko se esimerkiksi hyvän ja pahan sekoituksesta, siitä vekottimesta, joka sekoittaa hyvät sanat ja tarkoitukset niin, että ne rupeavat löyhkäämään pahoilta?

Ei kelpaisi.

Sen pitäisi olla jotakin suurempaa, jotakin pelottavampaa, jotakin sellaista, joka seisahduttaa veret. Sellainen, jolla olisi hirmuinen historia. Pitempi kuin yö.

Oukei.

Sellainen löytyi viidenkymmenen miljoonan vuoden takaa, jääkautisista kerrostumista. Muinainen kondori. Sillä oli vankka koukkunokka ja liitolentäjän siivet. Paljas pää ja pitkä kaula. Sen siipiväli oli viitisen metriä.  Sille annettiin latinankielinen nimikin.

Teratornis incredibilis. Uskomaton ihme (tai jotakin sinnepäin; pienestä latinan sanakirjastani ei ollut apua).

Jotakin sellaista täytyy tämän päivän maailmassa leijua. Näkymättömissä. Mutta aina valmiina syöksymässä sinne, missä voi tuhota hyvän tarkoituksen ja tappaa sen. Jotta pääsee syömään raatoja. Puhtain kauloin.

Siis Päivi Räsänen ja Edward Snowden. Molempia olen hipaissut tässä blogissani (173. Snowden, 178. Mölysammakko).

Nyt olen miettinyt asiaa hieman toisesta näkökulmasta.

P. Räsänen piti pitkän puheen 6.7.2013 Kansanlähetyspäivien seminaarissa. Printtasin sen itselleni (7 sivua; Times New Roman, 10 pist., 27 964 sanaa ml. välilyönnit) voidakseni tutustua siihen tarkemmin.

Aluksi hän totesi, että ”reilun kymmenen vuoden sisällä on tapahtunut dramaattinen romahdus suomalaisten uskossa kristinuskon perusnäkemyksiin … Tällä hetkellä elämme Suomessa ja Euroopassa sellaista historian vaihetta, jossa paine kristillisen uskon vaikutuspiiristä irrottautumiseen kasvaa”.

Pidän näitä havaintoja uskottavina.

Yhtä uskottavaa oli se tarina, jossa puhujan parin vuoden ikäinen tytär kysyi äidiltään (kun perheeseen oli syntynyt uusi jäsen), että voisiko äiti seuraavaksi synnyttää kissan.

Ehkäpä yleisö riemastui tällä kohtaa.

Jaksoin lukea aika tarkkaan, kuinka P. Räsänen perusteli kristinuskon näkökulmasta omaa uskoaan Raamatun luomiskertomukseen, jonka mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksen ja kaltaisekseen sekä tältä pohjalta tekemiään johtopäätöksiä abortin, eutanasian, tasa-arvoisen avioliiton ja homoseksuaalisuuden suhteen.

Ei minulla ole mitään huomautettavaa tästä asiasta. Kristillisen puheenjohtaja saa vapaasti uskoa omalla tavallaa. Ja hän saa tietysti myös pitää kiinni kristillisestä ihmiskuvastaan, jonka mukaan ihminen on perin pohjin langennut, vaikkakaan hän ei halua kuulla tai myöntää sitä. Vielä senkin ymmärrän, kun puhuja (Raamattuun vedoten) sanoo, että ”ristillä tapahtuneessa autuaassa vaihtokaupassa Kristus otti vastuulleen kaikki syntimme ja kaiken pahuutemme sekä niiden rangaistuksen, kuoleman, ja samalla lahjoitti meille oman synnittömyyden, pyhyytensä ja vanhurskautensa, jonka palkkana on iankaikkinen elämä”.

Ihmisellä on oikeus tulla autuaaksi uskossaan … etenkin jos hän katsoo, että siitä on hänelle itselleen jotakin hyötyä.

Kiistanalainen lause, jonka sähköisen, suullisen ja kirjallisen median Teratornis incredibilis repi riekaleiksi, kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

 ”Kaikilla meillä on varmasti tullut eteen tilanteita, joissa joudumme miettimään, rohkenemmeko toimia vastoin yleistä mielipidettä tai normia, porukan painetta tai joskus jopa lakia, jos nämä ovat Jumalan sanan vastaisia”.

Voi pyhä yksinkertaisuus!

Näiastäkö sanoista piti nostaa niin hirveä meteli? Eiväthän ne ministerin suustakaan kuultuina kovin kummallisia olleet.

Viljo Vähäsen kanssa minäkin erehdyin valitettavasti panemaan lusikkani siihen soppaan.

Vaikka ymmärsin, että Päivi Räsänen puhui seminaarissa vain omilleen ja valoi heidän päällensä omaa uskoaan, en tullut ajatelleeksi varsinaista, suurta ristiriitaa, joka puheeseen sisältyi.

Sen paljastivat vasta myöhemmin korkeassa asemassa olevat kirkonmiehet, Kirkko&Kaupunki lehden päätoimittaja Seppo Simola (pääkirjoitus ”Raamatullista”) ja arkkipiispa Kari Mäkinen (tv-haastattelu).

”Raamatun ympärillä pyörii erilaisia virheellisiä käsityksiä. Yksi on, että se olisi itsensä Jumalan kirjoittama. Ei ole. (Simola)

”Raamattu ei ole lakikirja” (Mäkinen)

Siinä on vastaus Teratornis incredibilisille selkeällä suomenkielellä. Siihen ei tarvita anteeksipyyntöjä eikä uusia tulkintoja.

Entä sitten Edward Snowden.

Tapaukset painivat eri suuruusluokissa, ellei ajatella, että Kristillisten puheenjohtaja käy jaakobinpainia tuntemattoman miehen kanssa, kuten raamatullinen esikuvansa. Siinäkin tapauksessa suuruusluokat olisivat eri kokoa. Snowden jäisi Räsäsen varjoon.

Mutta tavanomaisesti ajatellen tapaus Räsänen on kuohuntaa juomalasissa, kun Snowdenin tapaus kelluu valtameressä

E. Snowden sanoo The Guardianin haastattelussa, ettei hän kadu mitään. 

Mutta eihän sitä tässä näytelmässä ole kuunneltu eikä siihen ole uskottu. Teratornis incredibilis on repinyt hänen sanansa ja tarkoituksensa niin riekaleiksi, että jäljellä on enää vain haiseva raato. Surkea ja halveksittu vakoilija.

Ainoa motiivini on tehdä ihmiset tietoisiksi siitä, mitä heidän nimissään tehdään ja mitä toimia heitä vastaan on suunnattu.

Nyt häntä yritetään lohduttaa sillä, ettei häntä kiduteta eikä teloiteta, jos hän tunnustaa rikoksensa ja palaa kiltisti George Washingtonin ja Thomas Jeffersonin teekutsuille ja lopettaa joutavanpäiväisen höperehtimisen.

Yksityinen ihminen on voimaton pahantahtoisen julksuuden kourissa.

179. Lennu XIV 130722

 “Minäkin olisin halunnut lähteä kuuntelemaan Veskua, mutta ei ne huolineet minua Porin jazzeihin. Kahdestaan lähtivät. Rennosti. Eikä auttanut, vaikka tuijotin monta minuuttia suoraan Jennin silmiin. Ei sen puoleen. Täällä kesämökillä on ihan kiva olla yksinäänkin. Ne päästävät illallakin ulos ilman remmiä. Saan tulla tänne laiturille katselemaan taivasta ja nuuhkimaan kiiltomatoja.”

Viljo Vähänen istui Lennun kanssa Kultarannan laiturilla. Ukko ja Jenni olivat lähteneet jo aamupäivällä kuuntelemaan Vesa-Matti Loiria Kirjuriluodon areenalle. Olivat olleet sillä reissulla koko päivän. Lennu oli jätetty kotiin, mutta ei se tuntunut häntä pahemmin vaivaavan. Olivat tulleet takaisin vasta iltahämärissä ja päästäneet Lennun iltapissalle. Se sopi hyvin Viljon suunnitelmiin. Jäi sopivasti aikaa rupatella ja vaihtaa kuulumisia.

Viimeksi he olivat tavanneet Pataässässä huhtikuussa, kun maa oli vielä talven kourissa. Nyt kesä oli vehreimmillään, vaikka suuri osa kukista oli jo sammahtanut. Kultarannan puutarhuri oli kyllä pitänyt huolen siitä, että loistoa riittäisi pitkin kesää, ihan syksyyn saakka, kunnes Lennun olisi taas palattava Mäntyniemen sokkeloihin.

”Sanoivat lehdessä, että Ukko ja Jenni olivat pukeutuneet sävysävyyn, mutta eihän se pitänyt paikkaansa. Joku värisokea tai ylitaiteellinen toimittaja oli taas ollut asialla. Mutta sen sijaan Jenni oli kyllä pukeutunut punaiseen, koska arvasi, että Vesku panisi syväpunaista päälleen. Siinä oli yleisölle  sävysävyä ihan riittävästi. Näissä asioissa Jennin värisilmä ei koskaan petä …”

- Se on totta, sanoi Viljo. - Pukeutuminen on parhaimmillaan runoa. Runoilemista. Ajatus saa lentää vapaasti. Tyyli ei sido mutta tyylikkyys ratkaisee. Sen Jenni näyttää osaavan. Onko uusi kirja jo tulollaan?

”Tietysti se on. Runohan on aina päällä. Ei se jätä rauhaan. Se pursuaa ulos aina kun voi. Luulenpa, että Kirjuriluodoltakin löytyi sellainen rako tai viiru, josta runolintu lentää ulos. Joskus. Mutta vasta sitten, kun se on valmis laulamaan. Keskeneräisyys ei kuulu Jennin tyyliin. Mutta juuri jazz antaa sen sykkeen, joka panee runoonkin elämää.”

- Aivan. Minäkin luulin, että Vesku hautautuisi kilojensa alle ja ettei hänestä olisi enää estradeille. Mutta nyt hän oli kuin uudestisyntynyt.

”Minulle se ei ollut yllätys.”

Lennu oli innoissaan. Hän alkoi esitelmöidä siitä, kuinka hän oli vainunnut Vesa-Matti Loirissa elävän runosielun ja kuinka Jenni ja Vesku elivät samanlaisessa maailmassa. He asuivat runolinnassa. Korkealla. Tornikammarissa, josta näki kauas kaikkiin ilmansuuntiin. Näki auringon nousun ja laskun. Näki sateen ja ukkospilven. Tunsi maan tärisevän jalkojensa alla, vaikka yksikään seismografi ei värähtänyt.

”Runo ei oikeastaan synny. Se on. Se on aina olemassa. Kaiken aikaa. Se asuu jokaisessa solussa. Jokaisessa koiran ja ihmisen mitokondriossa on häivähdys runoa. Solu hengittää niissä. Aina, kun nuolaisen Jennin nenänpäätä, tunnistan, että meissä elää sama sielu. Ja kun Ukko ja Jenni palasivat tänään Kirjuriluodolta, tiesin, että Veskunkin sielu oli liikkeellä.”

Tauko.

”Ihmisten on vain vaikeaa ymmärtää tätä. Te olette niin järkisidonnaisia. Rationalisteja. Mutta ette tietenkään kaikki. Teissäkin on – onneksi – eroja. Yksi voi olla paksu (kuten Vesku), toinen langanohut (kuten Jenni). Silti he voivat olla kuin yhdestä puusta veistettyjä.”

- Puusta puheen ollen, Viljo keskeytti Lennun esitelmän, kun huomasi tämän vetävän henkeä. – Evon metsäkeskuksen näyttelytilan lattiassa on poikkileikkaus vuonna 1855 syntyneestä mäntyvanhuksesta. Sen lustoista näkyy koko elämänkaari. Joku henkevä biologi oli merkinnyt lustosarjaan vuosilukuja Suomen historiasta, luonnonilmiöistä ja lainsäädännöstä aina sitä mukaan, kun mänty oli kasvanut ja vanhentunut. Ihmisellä ei ole samanlaista lustohistoriaa, vaikka tutkijat ovat kyllä penkoneet esiin lähes kaiken ihmisenkin evoluutiosta. Ihmisyksilön ja koiran rakenne tunnetaan kyllä molekyylitasolla saakka. Tiedetään, kuinka veri kiertää ja kuinka ruoka ja juomat kulkevat suusta gluteus maxsimusten välisestä aukosta ulos. Mutta runosielun synnystä ja elämästä tiedetään kovin vähän. Tuotoksista voidaan tietysti lukea yhtä ja toista, kuten on tapahtunutkin, mutta kuinka Veskun ja Jennin ajatukset kohtaavat sävysävyyn? Missä? Milloin? Sitähän me emme tiedä.

”Se on totta. Teidän tiedonjanonne on kyltymätön. Te haluatte tietää kaiken. Te haluatte hallita kaikkea. Me luotamme vaistoon. Huomaa. Siis luotamme. Me emme kysy, onko se varmasti totta. Meille se on varmasti totta. Ilman kysymyksiä.”

- Katso! Nyt ne tulivat!

Viljo keskeytti Lennun filosofoinnin, kun ensimmäinen lepakko ilmestyi. Se vilahti laiturilyhdyn valossa vain hetken, mutta kohta niitä lenteli edestakaisin kymmenittäin. Äänettömästi kuin varjot.

”Minä en erityisemmin tykkää lepakoista”, Lennu sanoi katseltuaan hetken niiden vilahtelua ja särmikkäitä käännöksiä. ”En tietysti vihaakaan. Samoja elukoitahan ne ovat kuin sinä tai minä. Taikka Ukko ja Jenni. Luuta, lihaksia, nahkaa. Sydänhän niilläkin on. Ja aivot. Ihan samalla tavalla kuin Veskullakin. Niissä on vain jotakin sellaista, etten mielelläni anna niiden tulla iholleni. Ehkä niissä asuu pelko, joka on minulle vierasta. Minä kyllä kuulen niiden jutustelun, mitä sinä et varmaankaan kuule. Sapuskaahan ne nytkin vain etsivät. Eivätkä ne meikäläisen kokoista möykkyä suihinsa yrittäisi. Pienet sirriäiset riittävät niille.”

Lennu! Lennu!

Tulehan nyt jo sieltä. Ei siellä mitään ole. Ei siellä ole enää päivänsäteitäkään, eikä menninkäisiä.

Jennin ääni oli lämmin. Hieman raukea. Vieläköhän ruislinnun laulu soi hänen korvissaan.

En mä iloitse, en sure, huokaa

mutta metsän tummuus mulle tuokaa.

Puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu.

Tuoksut vanamon ja varjot veen,

niistä sydämeni laulun teen.

Lennu nuolaisi hänen nenänpäätään. Viljo astui veneeseensä ja souti pois.

178. Mölysammakko 130718

Kun Suomen Kristillisdemokraattien puheenjohtaja ja Kirkko&Kaupunki lehden päätoimittaja kohtaavat toisensa, luulisi, että rakkaus, lempeys ja hyvä tahto leimahtaisivat liekkiin ja säteilisivät ympärilleen pelkkää rauhaa. Ovathan he samalla asialla. Jumalan sanaa levittämässä. Luulisi, että he kulkisivat yhtäjalkaa, samaan suuntaan.

Mutta. Ei.

Luulo ei ole tiedon väärti.

Näin se on. Se tuli selväksi, kun luin K&K:n viimeisimmän pääkirjoituksen Räsäsen sammakon. Kävi selväksi, etteivät he kulje yhtä jalkaa eivätkä samaan suuntaan, vaan eritahtiin ja eri suuntiin. Eikä Ville Rannan piirros mielipidesivulla jättänyt epäilyksen häivääkään siitä, kumman vierellä hän vaeltaa.

Piti jälleen kysyä Viljo Vähäseltä neuvoa. Miksi molemmilla on potkupallon kokoinen herne nenässään? Mihin rakoon lähimmäisenrakkaus on tungettu?

”Tätä on jatkunut jo vuositolkulla. Erikokoisia herneitä on tungettu neniin molemmilla puolilla. Nyt riita vain puhkesi selkeiksi sanoiksi: Parasta olisi, jos koko puolue lakkaisi olemasta”, Viljo aloitti. ”Tavallisesti suljen television tai vaihdan kanavaa, kun Kristillisdemokraattien puheenjohtaja ilmestyy kuvaruutuun. Nyt päätin katsoa A-studion, vaikka koville se otti. Ymmärsin, että P.R. puhui omilleen, oman puolueensa jäsenille. Olihan siinäkin oma hohtonsa ja loisteensa. Näin, että hän nautti täysin siemauksin siitä, että tiesi olevansa tosiuskovaisten sankari. Epäjumala. Ja että kukaan ei voi panna suitsia sisäministerin suuhun. Ei, vaikka herneitä kerääntyisi satoihin tai tuhansiin neniin. Sananvapaus on pyhä asia. Kuinka suurenmoisesti sitä vahvistaakaan puheenjohtajuus hallituspuolueessa ja ministerin arvovalta. Lähimmäisenrakkauden kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Riittää, kun oikeauskoiset kuulevat oikeat sävelet.”

- YES. Kyllä minäkin sitä A-studiota katselin samanlaisissa tunnelmissa. Tuli kuitenkin mieleeni, että sammakkojen päästäminen suusta on aika monisärmäinen metafora. Eihän kukaan tietenkään pidä sammakkoja suussaan, joten niiden päästäminen ulos on jotenkin vinksallaan.

”Aivan oikein. Metafora on kielikuva, joka sisältää tai jota käytettäessä tapahtuu merkityssiirtymä. Tässä tapauksessa limainen sammakkoeläin on saanut arkikielessä virhelauseen tai möläytyksen merkityksen. Kun lisäksi tiedetään, että sammakot tulevat toimeen sekä maalla että vedessä, alkuperäinen merkitys (sammakko) sisältää mielenkiintoisen kaksinaistarkoituksen, joka näkyy sammakkojen latinankielisessä nimessä. Luokan tieteellinen nimi Amphibia tarkoittaa suomeksi kahtaalla elävää eli kaksoiselämää. Kun siis P.R. päästää suustaan sammakon, se voi merkitä sitä, että hän itse elää kaksoiselämää. Toinen jalka taivaassa, toinen maanpäällä. Sellaista tasapainoilua on vaikea sijoittaa reaalimaailmaan, jota politiikka perinteisessä merkityksessään edustaa. Ristiriitojahan politiikassakin tietysti yritetään sovitella, mutta jos ihmisen mielenmaisemassa, peruskalliossa, on sellainen fundamentaalinen vääristymä, että se on pysyvästi halki, sellaiselle perustalle ei poliittisia päätöksiä pitäisi edes yrittää rakentaa.”

- Jaha. Tätäkö Kirkko&Kaupungin pääkirjoituksessa tarkoitettiin, kun siinä sanotaan, että Suomen Kristillisdemokraattista puoluetta ei pitäisi johtaa ihminen, jonka suussa asustaa mölysammakko tai että hän ainakin osaisi pitää suunsa kiinni, ettei sammakko loikkaisi televisioruudusta ihmisten olohuoneisiin?

”Jotakin semmoista minä siitä luin. Ehkäpä juuri mölysammakko on oikea nimitys. Senhän luultiin jo kadonnen Suomesta joskus 1930-1960 luvuilla, mutta se ilmestyi yllättäen uudelleen Suomessa tavattavien sammakoiden joukkoon vuonna 2008. Silloinhan P.R. oli ollut jo neljä vuotta kristillisten puheenjohtaja. Olisikohan ääni sisäministeriön avustuksella hieman voimistunut?”

- Sitä on vaikea sanoa. Minusta on aina tuntunut siltä, että suomalaisessa kristillisdemokratiassa on jotakin epämääräistä ja teennäistä. Omasta kokemuksestani tiedän, että kristilliset perusarvot istuvat syvässä ainakin Kokoomuksen ja Keskustan ideologiassa ja että niillä on oma, vakiintunut paikkansa myös Sdp:ssä ja Vasemmistoliitossakin. Luulisi sen riittävän Suomen kansalle.

”Aivan niin. En ymmärrä, mitä rakentavaa lisää mölysammakot voisivat tuoda Suomen poliittiseen järjestelmään.”

Lainaan Seppo Simolaa: ”Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen päästelee suustaan ajoittain niin sanottuja aivopieruja eli sammakoita. Lausahduksia, jotka pilaavat ilmapiiriä ja saavat ihmiset voimaan pahoin. Hän osaa hyvin ärsyttävällä tavalla ilmaista tunkkaisia, konservatiivisia käsityksiään.”