“Minäkin olisin
halunnut lähteä kuuntelemaan Veskua, mutta ei ne huolineet minua Porin
jazzeihin. Kahdestaan lähtivät. Rennosti. Eikä auttanut, vaikka tuijotin monta
minuuttia suoraan Jennin silmiin. Ei sen puoleen. Täällä kesämökillä on ihan
kiva olla yksinäänkin. Ne päästävät illallakin ulos ilman remmiä. Saan tulla
tänne laiturille katselemaan taivasta ja nuuhkimaan kiiltomatoja.”
Viljo Vähänen istui
Lennun kanssa Kultarannan laiturilla. Ukko ja Jenni olivat lähteneet jo
aamupäivällä kuuntelemaan Vesa-Matti Loiria Kirjuriluodon areenalle. Olivat
olleet sillä reissulla koko päivän. Lennu oli jätetty kotiin, mutta ei se
tuntunut häntä pahemmin vaivaavan. Olivat tulleet takaisin vasta iltahämärissä ja
päästäneet Lennun iltapissalle. Se sopi hyvin Viljon suunnitelmiin. Jäi sopivasti
aikaa rupatella ja vaihtaa kuulumisia.
Viimeksi he olivat
tavanneet Pataässässä huhtikuussa, kun maa oli vielä talven kourissa. Nyt kesä
oli vehreimmillään, vaikka suuri osa kukista oli jo sammahtanut. Kultarannan
puutarhuri oli kyllä pitänyt huolen siitä, että loistoa riittäisi pitkin kesää,
ihan syksyyn saakka, kunnes Lennun olisi taas palattava Mäntyniemen
sokkeloihin.
”Sanoivat lehdessä,
että Ukko ja Jenni olivat pukeutuneet sävysävyyn, mutta eihän se pitänyt
paikkaansa. Joku värisokea tai ylitaiteellinen toimittaja oli taas ollut
asialla. Mutta sen sijaan Jenni oli kyllä pukeutunut punaiseen, koska arvasi,
että Vesku panisi syväpunaista päälleen. Siinä oli yleisölle sävysävyä ihan riittävästi. Näissä asioissa
Jennin värisilmä ei koskaan petä …”
- Se on totta, sanoi
Viljo. - Pukeutuminen on parhaimmillaan runoa. Runoilemista. Ajatus saa lentää
vapaasti. Tyyli ei sido mutta tyylikkyys ratkaisee. Sen Jenni näyttää osaavan.
Onko uusi kirja jo tulollaan?
”Tietysti se on.
Runohan on aina päällä. Ei se jätä rauhaan. Se pursuaa ulos aina kun voi.
Luulenpa, että Kirjuriluodoltakin löytyi sellainen rako tai viiru, josta
runolintu lentää ulos. Joskus. Mutta vasta sitten, kun se on valmis laulamaan.
Keskeneräisyys ei kuulu Jennin tyyliin. Mutta juuri jazz antaa sen sykkeen,
joka panee runoonkin elämää.”
- Aivan. Minäkin
luulin, että Vesku hautautuisi kilojensa alle ja ettei hänestä olisi enää
estradeille. Mutta nyt hän oli kuin uudestisyntynyt.
”Minulle se ei ollut
yllätys.”
Lennu oli innoissaan.
Hän alkoi esitelmöidä siitä, kuinka hän oli vainunnut Vesa-Matti Loirissa
elävän runosielun ja kuinka Jenni ja Vesku elivät samanlaisessa maailmassa. He
asuivat runolinnassa. Korkealla. Tornikammarissa, josta näki kauas kaikkiin
ilmansuuntiin. Näki auringon nousun ja laskun. Näki sateen ja ukkospilven.
Tunsi maan tärisevän jalkojensa alla, vaikka yksikään seismografi ei
värähtänyt.
”Runo ei oikeastaan
synny. Se on. Se on aina olemassa. Kaiken aikaa. Se asuu jokaisessa solussa.
Jokaisessa koiran ja ihmisen mitokondriossa on häivähdys runoa. Solu hengittää
niissä. Aina, kun nuolaisen Jennin nenänpäätä, tunnistan, että meissä elää sama
sielu. Ja kun Ukko ja Jenni palasivat tänään Kirjuriluodolta, tiesin, että
Veskunkin sielu oli liikkeellä.”
Tauko.
”Ihmisten on vain
vaikeaa ymmärtää tätä. Te olette niin järkisidonnaisia. Rationalisteja. Mutta
ette tietenkään kaikki. Teissäkin on – onneksi – eroja. Yksi voi olla paksu
(kuten Vesku), toinen langanohut (kuten Jenni). Silti he voivat olla kuin
yhdestä puusta veistettyjä.”
- Puusta puheen ollen,
Viljo keskeytti Lennun esitelmän, kun huomasi tämän vetävän henkeä. – Evon
metsäkeskuksen näyttelytilan lattiassa on poikkileikkaus vuonna 1855 syntyneestä
mäntyvanhuksesta. Sen lustoista näkyy koko elämänkaari. Joku henkevä biologi
oli merkinnyt lustosarjaan vuosilukuja Suomen historiasta, luonnonilmiöistä ja
lainsäädännöstä aina sitä mukaan, kun mänty oli kasvanut ja vanhentunut.
Ihmisellä ei ole samanlaista lustohistoriaa, vaikka tutkijat ovat kyllä
penkoneet esiin lähes kaiken ihmisenkin evoluutiosta. Ihmisyksilön ja koiran
rakenne tunnetaan kyllä molekyylitasolla saakka. Tiedetään, kuinka veri kiertää
ja kuinka ruoka ja juomat kulkevat suusta gluteus
maxsimusten välisestä aukosta ulos. Mutta runosielun synnystä ja elämästä
tiedetään kovin vähän. Tuotoksista voidaan tietysti lukea yhtä ja toista, kuten
on tapahtunutkin, mutta kuinka Veskun ja Jennin ajatukset kohtaavat sävysävyyn?
Missä? Milloin? Sitähän me emme tiedä.
”Se on totta. Teidän
tiedonjanonne on kyltymätön. Te haluatte tietää kaiken. Te haluatte hallita
kaikkea. Me luotamme vaistoon. Huomaa. Siis luotamme. Me emme kysy, onko se
varmasti totta. Meille se on varmasti totta. Ilman kysymyksiä.”
- Katso! Nyt ne
tulivat!
Viljo keskeytti Lennun
filosofoinnin, kun ensimmäinen lepakko ilmestyi. Se vilahti laiturilyhdyn
valossa vain hetken, mutta kohta niitä lenteli edestakaisin kymmenittäin.
Äänettömästi kuin varjot.
”Minä en erityisemmin
tykkää lepakoista”, Lennu sanoi katseltuaan hetken niiden vilahtelua ja
särmikkäitä käännöksiä. ”En tietysti vihaakaan. Samoja elukoitahan ne ovat kuin
sinä tai minä. Taikka Ukko ja Jenni. Luuta, lihaksia, nahkaa. Sydänhän
niilläkin on. Ja aivot. Ihan samalla tavalla kuin Veskullakin. Niissä on vain
jotakin sellaista, etten mielelläni anna niiden tulla iholleni. Ehkä niissä
asuu pelko, joka on minulle vierasta. Minä kyllä kuulen niiden jutustelun, mitä
sinä et varmaankaan kuule. Sapuskaahan ne nytkin vain etsivät. Eivätkä ne
meikäläisen kokoista möykkyä suihinsa yrittäisi. Pienet sirriäiset riittävät
niille.”
Lennu! Lennu!
Tulehan nyt jo sieltä.
Ei siellä mitään ole. Ei siellä ole enää päivänsäteitäkään, eikä menninkäisiä.
Jennin ääni oli lämmin.
Hieman raukea. Vieläköhän ruislinnun laulu soi hänen korvissaan.
En mä iloitse, en sure, huokaa
mutta metsän tummuus mulle tuokaa.
Puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu.
Tuoksut vanamon ja varjot veen,
niistä sydämeni laulun teen.
Lennu nuolaisi hänen
nenänpäätään. Viljo astui veneeseensä ja souti pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti