177. Vivisektio 130711

Istuin tiistai-iltana hetkisen Storyvillen terassilla kuuntelemassa bulgarialaista pianistia Daniel Gergovia. Hän esiintyi yksin. Hymyili iloisesti. Esitteli ohjelmaansa sujuvalla suomenkielellä. Ei hänen tarvinnut vilkuilla koskettimia tai sormiaan. Sävelet virtasivat hänen sisältään. Ne kieppuivat tumman graniittiseinän pinnalla ja pyörähtelivät kevyesti jazzahdellen hämärtyvässä illassa.

Pidin hänen soitostaan.

Olen aina kadehtinut niitä, jotka pystyvät istahtamaan pianon ääreen ja antavat sävelten tulla ulos itsestään. Ei mitään nuotteja, vaan soinnut ja melodiat lähtevät lentoon kuin perhoset. Vapaasti. Huolettomasti. Ikään kuin jokainen solu soisi.

Mitähän sellaisen ihmisen sisällä on? Voisiko sinne kurkistaa? Saisiko sieltä kipinän? Löytyisikö sieltä musiikin lähde? Asuisiko musiikillinen lahjakkuus lihaksissa, luissa, veressä, hermoissa?  Voisiko elektronimikroskoopilla nähdä edes vilauksen siitä? Vai onko se yhtä mystinen asia kuin pyhyys, jota ei voi nähdä, mutta joka loistaa pimeässäkin?

Löytääkseni vastauksen jäin miettimään vivisektiota, elävän elämän avaamista.

Ja vaikka se on jo käsitteenä kauhea, tyrmistyttävä, läksin haravoimaan googleviidakkoa siinä toivossa, että sattumalta löytäisi jazzpianistin sormenjäljen.

Sellainen pompahti esiin yllättävän helposti.

Keväällä 1991 Veijo Murtomäki aloitti arvionsa Andrew Kazdinin kirjasta ”Glenn Gould soittaa. Luovaa valehtelua” näin: Gouldista kirjoitettujen opusten määrän perusteella mies on vuosisatamme nerokkain pianisti. Nero hän epäilemättä olikin, mutta pitäisin Gouldin edustamaa neroutta yhtä lailla kummajaisuutena kuin joka suhteessa vakavasti otettavana valopäisyytenä. (Kirjayhtymä, suom. Seppo Heikinheimo).

Vaikka Glenn Gouldia ei tietenkään voi pitää jazzpianistina, paljastaa Murtomäen arviointi hänestä mielenkiintoisen piirteen:

Kazdin maalaa kuvan äärimmäisestä perfektionistista, joka tiesi täsmälleen mitä halusi ja tunsi studiotekniikan salat paremmin kuin yksikään muu levyttävä taiteilija. Tekijä pääsi Gouldia niin lähelle kuin tämän poikkeusyksilön suhteen oli mahdollista. Hän kirjoittaa herkullisesti; tuloksena on nerouden psykofysiologian oiva vivisektio.

Siis nerokkaan pianistin vivisektio! Se on aika vahvasti sanottu.

Mutta Veijo Murtomäki (joka väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1991 väitöskirjalla Sinfoninen ykseys: Muotoajattelun kehitys Sibeliuksen sinfonioissa ja on nyt sävellyksen ja musiikinteorian professori Sibelius Akatemiassa), jatkoi vivisektiotaan vielä näin:

Kirjan perusteella Gould oli älyllisesti ylipainoinen erakko, joka korvasi ihmissuhteet väsyttävillä arvuutteluleikeillä ja loppumattomilla öisillä puheluilla. Aivot ja sormet toimivat, mutta emotionaalisesti ja sosiaalisesti Gould oli jäänyt lapsen tasolle. Hän oli häikäilemätön toisten hyväksikäyttäjä, patologinen valehtelija, jota siedettiin sen vuoksi, että hänen olemassaolonsa oli kannattavaa GBS-yhtiölle.

En tietenkään rohjennut Storyvillen yössä ottaa pienintäkään askelta näin rankan vivisektion suuntaan ajatellen Daniel Gergovia. Siihen olisi tarvittu tuhatkertaisesti enemmän aikaa kuin se pieni hetki punaviinilasin ääressä, joka tarjoutui minulle, kun viimeinen sävel oli helähtänyt.

Sen sijaan törmäsin vivisektion ajatukseen tänään täysin toisenlaisessa ympäristössä ja toisenlaisessa teemassa.

Luin nimittäin kotona ministeri Pertti Paasion avauspuheenvuoron Turun yliopiston Politiikan tutkimuksen laitoksen seminaarissa 28.1.2013 aiheesta Poliittisen puhunnan laatukriteerit. (Politiikka 55:2, s. 92-97, 2013). 

Se osoittautui taidokkaaksi vivisektioksi. Tosin vielä suuremmaksi kummajaiseksi kuin Andrew Kazdinin arvio Glenn Gouldista.

Pertti Paasio (ex-kansanedustaja, ex-ministeri ja ex-Sdp:n puheenjohtaja) suorittaa nimittäin arvovaltaisen kuulijakunnan silmien edessä rankan vivisektion itselleen! Onhan se ennenkuulumatonta.

Oli suorastaan pakko kaivaa esille Rembrandtin maalaus Tohtori Tulpin anatomianluento vuodelta 1632, vaikka siinä ei ollut kysymys vivisektiosta, vaan koehenkilö, joka  tuomittiin hirtettäväksi aseellisesta ryöstöstä, oli teloitettu aikaisemmin samana päivänä kuin maalauksen asetelma.

Mestarillisen maalauksen tunnelma muistuttaa hämmästyttävästi Pertti Paasion oman vivisektion tunnelmaa (vaikka tämä on tietysti vain mielikuvitustani, koska en ollut paikalla Turussa).

Koehenkilö on Paasion tapauksessa koko Suomen poliittinen järjestelmä, jota luennoitsija esittelee äärimmäisen kiinnostuneelle yleisölle. Erityiskohteena on järjestelmän vasen laita (kuten Rembrandtilla koehenkilön vasemman käden anatomia).

Pertti Paasio käyttää lähes yhtä värikästä kieltä kuin Andrew Kazdin (Murtomäki/Heikinheimo).

”Esimerkiksi uudistuneessa parlamentaarisessa debatissa keskustelija näkee huomattavasti enemmän vaivaa vakuuttaakseen kuulijan vastustajan puheen huonoudesta kuin oman puheensa hyvyydestä. Poliittinen ilmasto suosii voittamista informaation antamisen ja vastaanottamisen sijasta. Tällainen rökittämispainotteinen trendi on havaittavissa myös poliitikkojen ja median edustajien sananvaihdossa” 

tai

”Moni poliitikko yrittää kohottaa sanomansa arvoa väittämällä, ettei siinä ole politiikkaa vaan asiaa.”

taikka vielä

”Korkealta akateemiselta tasolta on esitetty sellainenkin teesi, että kyseinen pykälä (29§, imperatiivisen mandaatin kielto) tekee eduskuntaryhmät laittomiksi”

ja

”Onko odotettavissa kollegiaalista arvonnousua siitä, että rökittää poliitikon televisioruudussa?”

Ehkäpä saamme tulevaisuudessa kuulla ministeri Paasiolta vieläkin syvemmälle pureutuvia mietelmiä politiikan psykofysiologisesta vivisektiosta.

Amsterdamin lääkärikillan professori ja anatomian ylilääkäri Nicolaes Tulp (1593–1674) antaisi varmaankin hyviä ohjeita, jos eläisi … tai mistäpä me tiedämme missä universumimme tai sen kerrannaisen kolkassa hän (tai ainakin hänen henkensä) nyt vaeltelee.