203. Lennu XV 131026

”Ovat puhuneet mediassa kaikenmoista Ukon punaisesta silmästä. Että Jenni olisi mukamas moksauttanut nyrkillään. Ja muuta sellaista. Roskaa. Eivät ne sillä lailla koskaan riitele, vaikka kyllä sanat joskus sinkoilevat. Sehän on selvä. Normaali avioliittohan se on. Mutta en minä sellaisista tilanteista sinullekaan kerro, vaikka olen niitäkin nähnyt ja kuullut. En tietenkään. Mutta siitä punaisesta silmästä voin kyllä kertoa, että …”

Viljo Vähänen oli jälleen hakenut Lennun Mäntyniemestä. Ukko oli luvannut sen pienemmän auton, mikä sopi Viljollekin paremmin, koska iso musta herätti aina turha huomiota Kruununhaassa.

Nyt he olivat löytänee parkkipaikan ihan Pataässän läheltä ja kävelleet sisään aamutuimaan.

Siitä olikin vierähtänyt aika pitkä aika, kun he viimeksi tapasivat. Se oli heinäkuussa Kultarannan laiturilla. Silloin lepakot lentelivät, kun kello oli jo reippaasti yli puolen yön. Ukko ja Jenni olivat tulleet Kirjuriluodolta. Mutta nyt lepakot olivat jo varmaankin talviunillaan eikä Viljo ollut varma siitä, oliko niitä ylipäätään Kruununhaassa. Lennun kanssa he olivat aina liikenteessä pian Pataässän avattua ovensa eivätkä nuo siipiveikot siihen aikaan koskaan lennelleet.

Lennu laski oikean etukäpälänsä Viljo polvelle.

”Näytän sinulle holotehkuvan Ukon vasemmasta silmästä. Sinä et varmaankaan ole nähnyt tätä kokeiluasteella olevaa nanotekniikkaa, mutta ei siinä ole mitään pelottavaa, vaikka Kemppinen sitä uumoilee tämänaamuisessa blogissaan. Tämä on vain yksi sovellutus monista Internet of Things (IoT) – ratkaisuista. Ukko kyllä tietää, missä ollaan menossa ja hän antoi minulle luvan esittää tämän kuvan sinulle täällä, vaikka tupa näyttää jo täyttyvän aamuvirkuista juopottelijoista. Kohta alkaa tietysti myös karaoke pauhata. Tässä on se hyvä puoli, etteivät ulkopuoliset voi nähdä holoteh-kuvaa. Sen turvasuojaus on sataprosenttinen. Täydellinen. Vain sinä ja minä voimme samanaikaisesti katsella sitä. Ei kukaan muu.”

Viljo oli kyllä aika ymmällään. Oliko mahdollista, että Lennu (eläin) olisi päässyt askeleen hänen itsensä (ihmisen) edelle. Mutta hän oivalsi tietysti heti, että holoteh on luonnollisesti jonkun ihmisen eikä eläimen keksimä ja kehittämä. Ei siis mitään hätää! Kyllä ihminen vielä eläimelle pärjää.

Lennun ja Viljon väliin (sopivalle etäisyydelle, mukavasti kallellaan kuin läppärin näyttö) ilmestyi lähikuva Ukon silmästä. Se oli vähän inhottavamman näköinen kuin lehtikuvissa. Punainen. Verestävä.

”Minä en osaa sanoa, mistä punainen on ilmestynyt kimmoisan mykiön pintaan niin, että se näkyy selvästi. Nuorilla ihmisillä mykiö on elastisempi kuin vanhemmilla ja se homma saattaa liittyä jotenkin siihen. Kaihileikkauksesta ei varmastikaan ole kysymys, koska sellainen on nykyisin pelkkää rutiinia, vaikka kovin ahtaissa paikoissahan silloinkin liikutaan, kun mukauttajalihaksen edessä sijaitsevaan linssipussiin pudotetaan uusi, puhdas tekolinssi.”

Lennu tuntui tietävän aika paljon silmän rakenteesta, mutta ei hän osannut sanoa olisiko verta voinut päästä sekoittumaan yläluomen alla sijaitsevaan kyynelrauhaseen. Varmaankin Jenni oli selostanut Lennulle ihan tarkalleen, mistä Ukon punaisessa silmässä oikein oli kysymys.

Viljon mielestä Ukon punainen silmä ei kuitenkaan ollut lääketieteellinen vaan sosiaalinen ongelma. Lehdistä hän oli lukenut, että kyseessä oli jokin ”pieni operaatio”, mutta että sen piti sattua juuri ennen Norjan kruununprinssin vierailua. Jennikin oli siitä harmissaan, mutta kun ilmeni, ettei Mette-Maarit päässytkään mukaan, hänenkin olonsa jotenkin helpottui. Ukko osaisi kyllä selostaa Haakonille, mistä punainen silmä johtui.

- Se on vain niin, että huippupoliitikot joutuvat alistumaan siihen, että he elävät aina suurennuslasin alla, Viljo Vähänen mietiskeli. – Meitähän se ei koske, vaikka sinä oletkin jonkinmoinen julkkis. Mutta Ukko ja Jenni eivät pääse siitä irti. Jokainen solukin läpivalaistaan. Pieninkin naarmu ulkokuoressa revitään auki. Ja veri! Sehän on uutistoimittajien herkkua. Tippa verta televisiokameran edessä on kuin murunen arsenikkia. Spekulaatiot saavat tuulta siipiensä alle. Se on kolpakkostrategian kulta-aikaa. Pataässässä se tiedetään. Ajattelepas nyt, jos tuokin kaveri, joka jo nuokkuu tuossa vieressä, olisi nähnyt holotehkuvasi. Eihän tekniikasta olisi mitään piitannut, mutta että verta lähietäisyydeltä. Ja että vielä Ukon silmässä. Olispa kaveri hetkessä piristynyt, vaikka eilinen näyttää vielä painavan.

Keskustelu punaisesta silmästä jatkuin vielä hetken. Mutta, kun Lennu otti käpälänsä pois Viljon polvelta, se oli merkki siitä, että tämänkertainen juttutuokio oli päätynyt. Oli aika palata takaisin Mäntyniemeen.

Mutta Viljo Vähänen ei saanut mielestään pois holotehkuvaa. Miten Lennu sen teki? Hänhän vain laski jalkansa polvelleni ja Ukon silmä oli sillä sekunnilla tuossa Guinnessin edessä. Eikä kukaan muu kuin me kaksi nähty sitä.

Lennu on vielä joskus selityksen velkaa.

202. Salainen toisinajattelija 131024

Olen aina pitänyt Viljo Vähästä jonkinmoisena toisinajattelijana. En varsinaisena vastarannan kiiskinä, mutta arvaamattomana, joskus vähän epäilyttävänä. Aina en oikein jaksa seurata hänen ajatuksenjuoksuaan.

Kuten tänään, kun hän tunkeutui melkein väkisin aamiaispöytääni, vaikka emme olleet sopineet ajasta emmekä aiheesta mitään.

Vaikka aurinko ei ollut edes noussut, hän rimpautti ovikelloani ja sanoi vain, että ”olis asiaa”.

Tietysti pyysin hänet peremmälle ja istumaan. Hunajateetä, saaristolaislimppua ja maustesilakoita oli tarjolla.

”Konttorin mies on aina Konttorin mies”. Viljo meni heti suoraan asiaan. ”Pavel ehti juuri ja juuri käydä KGB:n vakoilijakoulun ennen kuin Neuvostoliitto romahti. Ei sitä leimaa kukaan ole pystynyt pesemään pois. Poltinmerkki se on. Haudastakin se vielä loistaa.”

Jaha.

Viljo oli siis ehtinyt lukea Uudesta Suomesta Arto Luukkasen kolumnin Kun minä Astahovin melkein ”niistin”. Olihan se aika raflaava, mutta mistä moinen kiire? Ettei aurinkokaan ehtinyt nousta!

Venäjän lapsiasiamies Pavel Aleksejevits Astahov (s. 1966) oli meille molemmille tuttu. Aika moni muukin tietää, kuka on tämä juristi, joka yhdessä erään suomalaisen dosentin kanssa jakaa venäläisille omaa suomitietouttaan. Mutta sitä on jauhettu meilläkin jo niin pitkään, ettemme jääneet Viljon kanssa enää siihen koukkuun. Tähän ei Luukkanenkaan juuri puuttunut, vaan totesi vain, että tämän ”venäläisten lasten bätmänin maine on Suomessa tarpeettoman ikävä”.

”Kun sinullakin oli aikoinaan kotiryssä”, Viljo jatkoi suorasukaiseen tyyliinsä, ”haluaisin kuulla mielipiteesi siitä, onko Pavlusa todellakin salainen toisinajattelija, kuten Luukkanen uumoilee, ja mikä on hänen suhteensa Vovkaan. Ovathan he molemmat käyneet saman vakoilijakoulun.”

Jaha.

- Viittaat nyt siis poltinmerkkiin. Onkohan siitä tullut sinulle jonkinlainen päähänpintymä? Oletko unohtanut vanhan sanonnan, johon olet itsekin monta kertaa vedonnut. Tempora mutantur nos et mutamur in illis. Ajat muuttuvat ja me muutumme niiden mukana. En oikein jaksa uskoa, että Astahov ja Putin olisivat tässä suhteessa immuuneja. Kyllä hekin ovat poimineet päivänsä. Carpe diem eli hekin ovat pysyneet kiinni ajassa. Eikä se ole pelkästään tahdonvarainen asia, vaan jonkinasteinen välttämättömyys. Ajanratas pyörii emmekä me sille mitään mahda. Ajan pakonomaisuuden suhteen jokainen ihminen on toisinajattelija. Jotkut tuntevat tarvetta julistaa sitä maailmalle. Useimmille se on vain tosiasia.

”Mutta eihän seeprakaan pääse juovistaan. Jos seepra lähetettäisiin vakoilijaksi villihevosten laumaan, se paljastuisi heti ensimmäisen sadekuuron jälkeen, vaikka olisi pyöritellyt itsensä yltäpäältä ruskeaksi mutavellissä.”

- Aivan oikein. Ongelma onkin siinä, ettei Neuvostoliiton vakoilijakoulussa opetettu toisinajattelua vaan samoinajattelua. Piti imeä kommunismin ideologia niin syvälle ruumiin ja sielun sokkeloihin, ettei se koskaan voisi sieltä kadota. Ei kuolemassakaan. Ainoa logiikka salaisessa toisinajattelussa olisi siis siinä, että sekä Pavlusa että Vovka olisivat edelleenkin salaisesti kommunisteja. Mutta se taas tuntuu ajan armottomissa rattaissa absurdilta ajatukselta.

Viljo Vähänen jäi pohtimaan tätä asiaa. Hän oli printannut Luukkaisen kolumnin ja siteerasi sieltä kohdan, jossa tämä pohti, mikä mies Pavel Ashtanov todellisuudessa on. Venäjän historian dosentti olisi halunnut tavata Pavlusan viikonvaihteen kirjamessuilla, mutta tämä oli peruuttanut osallistumisensa. Se oli ”hirmuinen pettymys”.

Tämä kääntyminen vallan kumartajaksi olisi siten vain peitettä ja savuverhoa hänen todellisten poliittisten pyrkimystensä salaamiseksi? Olisiko hän siten vain normaali ”dvuružnik” – kaksiulotteinen kirjailija – sellainen, jota stalinismin aikana puhdistettiin ja vangittiin? Tämä merkitsisi sitä, että Astahov liittyisi maailmankirjallisuudessa Salman Rushdien ja Leo Tolstoin joukkoon?

Astahov – salainen toisinajattelija?

Vähitellen kun kirjan (Raider eli valtaaja) vaikutus alkaa levitä, myös lukijakin alkaa vähitellen menettää entistä väärää ja valheellista käsitystään. Olen selvästi mannerheimiläinen valkobandiitti kun tulkitsen tämän kirjan vain yksinkertaisesti. Kysehän on suuresta faabelista, jossa Astahov toimii nurinkurisesti. Todellinen Pavluša nauraakin presidentille ja ilkkuu hänelle rivien välissä.

201. Lennokki 131022

Lennokki on ilmaa raskaampi, miehittämätön pienoisilma-alus. Jos siinä ei ole minkäänlaista moottoria, vaan se lentää kuin purjekone, sitä kutsutaan liidokiksi.

Isäni oli näppärä käsistään. Hän nikkaroi vaikka mitä. Leluja, huonekaluja ja korulippaita sekä taulujen ja peilien kehyksiä. Suurin saavutus hänellä oli oma sauna Vesankajärven rannalla.

Heti sotien jälkeen, hän rakensi lennokin, joka oli pikku pojan silmissä suuri ihme. Ja taisi se olla hänelle itselleenkin melkoinen saavutus, kun kaikki jouduttiin tekemään millintarkasti piirustusten mukaan, koska sen oli määrä osallistua lennokkikilpailuun Jyväskylän harjunkentällä.

Ja kyllähän se osallistuikin.

En muista, oliko lentoonlähdössä käytössä jokin katapultti vai sysättiinkö pienoisilma-alus liikkeelle käsivoimin. Joka tapauksessa se nousi komeasti ilmaan ja liisi kaikkien aerodynamiikan sääntöjen mukaisesti jonkin aikaa kauniisti, kunnes törmäsi komeaan petäjään urheilukentän laidalla. Siihen loppui kilpailu isäni osalta. Voittajan kone lensi kauas Jyväsjärven taakse.

Lennokin raatoa säilytettiin pitkän aikaa vinttikomeromme seinällä, mutta koskaan sitä ei yritetty korjata uudelleen lentokuntoon.

Itse en ole koskaan yrittänyt rakentaa lennokkia enkä liidokkia. Peukaloni on kasvanut keskelle kämmentä. (Paperista on kyllä tullut taivuteltua erilaisia liidokkeja ja pääskysiä, kuten varmaan moni muukin.)

Sen sijaan olen kyllä nähnyt erilaisia liidokkeja ja joskus jopa moottorilla varustettuja ja kauko-ohjattavia lennokkejakin. Eilen kaksi pikkupoikaa heitteli kotitalomme pihalla styroxista valmistettua liidokkia. Siinä oli punaisia ja sinisiä raitoja. Pojat saivat sen lentämään ihan komeasti, ja he olivat innoissaan.

Tänään luin toisenlaisista lennokeista.

”Amnesty International vaatii oikeutta USA:n lennokki-iskujen siviiliuhreille … Human Rights Watchin tuoreen raportin mukaan Yhdysvallat on iskenyt miehittämättömillä lennokeillaan Afganistanin rajan yli Pakistaniin 376 kertaa yhdeksän vuoden aikana, ja iskuissa on kuollut 2 500–3 600 ihmistä, sanoo brittiläinen tutkivan journalismin järjestö BIJ (Bureau of Investigative Journalism).  Paikallisten lähteiden mukaan kuolleista yli 920 on ollut siviilejä.”

Tällaiset uutiset ovat viime vuosina livahtaneet monta kertaa silmieni ohi, koska ne ovat turtuneet näkemään ja lukemaan ”terrorisminvastaisesta sodasta”, joka riehuu parhaillaan ympäri maailmaa.

Ja lisää uutisia tältä päivältä.

”Yhdysvaltain mukaan lennokit ovat tehokas ja tärkeä väline rajan yli Afganistaniin hyökkäilevien islamistikapinallisten nujertamiseksi. Presidentti Barack Obama on puolustanut lennokkisotaa laillisena ja oikeudenmukaisena. Obama on antanut luvan useampiin iskuihin kuin edeltäjänsä George Bush.”

Hetkinen.

Onko isäni lennokki, joka törmäsi Jyväskylän harjun petäjään, herännyt eloon? Onko asfalttipihalla leikkivien pikku poikien styrox-koneesta tullut sotakone? Tappoväline?

Pahasti siltä näyttää.

Kulkeeko kansanvälinen oikeus jälleen kerran jälkijunassa? Entä YK?

Saavatko tappajalennokit liidellä yli suvereenien valtioiden rajojen kuin muuttolinnut? Onko oikein, että terrorismiin vastataan terrorismilla? Sillä tavallako kostonkierre katkaistaan?

Kun koston enkelit pääsevät pian laskeutumaan jopa avaruuden kynnykseltä ja iskemään ”vihanneksia poimivaan isoäitiin” (kuten tämän päivän uutisissa kerrotaan), alamme lähestyä 3-osaisen Laatokan Akka-runoni viimeistä osaa, ”Tuhoa”, jonka kirjoitin jo vuonna 1992, jolloin lennokin olivat tavallisen kansan silmissä vai leikkikaluja.

Tässä arvoisille lukijoilleni tiedoksi kertomus Karjalan suuren järven tuhosta:

III OSA: Tuho

Maa vavahteli jalkojeni alla,

moreenit siirtyivät toistensa taakse.

Ancyluksen paaden yksinäiset huiput

vajosivat syvyyksiin

Pohjoisen rannan vehreät syvänteet

täyttyivät harmaasta mudasta

Etelä kääntyi ylös.

                       Käkisalmen linnan muurit

                       valuivat syliini

                       kuin kuolleet hedelmät

                       Eteläinen ystäväni

                       oli poissa, savuna ja tuhkana

                       Ancylus, päivänsäteeni

                       juoksi tyhjyyden pimeällä ulapalla

                       ja itki

Äitini, Maatri-Padma,

onko loppu nyt jälleen edessä?

Mikä on tämä vapina?

Miksi sinäkin itket?

Lintuni,

suuri, valkorintainen

sopimuskumppanini

rauhanrakentaja

                       miksi sinäkin itket?

Minä, Laatokan Akka, en itke.

Minä suren. Minun sydämeni on raskas.

Mutta minä en itke.

Ei sovi naisen itkeä vaaran hetkellä,

kuoleman portilla.

Nainen on luotu kestämään surua.

Vahvempi astia.

Hauras vain hiljaisina hetkinä,

luovan ilon, uuden ajatuksen

kynnyksellä

En syytä ketään.

En lintuani, joka hyvissä ajoin varoitti pahasta.

En äitiäni, joka oli voimaton.

En syytä myöskään ajan näkymätöntä kättä,

sillä se on kaikille yhtä armelias.

Ajattelen vain, kuinka typeriä nuo pienet pisteet

maailmankaikkeudessa aina vain ovat

                       vaikka

                       heille annettiin kaikki tieto ja viisaus

                       vaikka heille opetettiin kädestä pitäen

                       pahuuden vaarat

                       vaikka

                       heille ojennettiin onnen kultaiset avaimet

                       He tuhoavat toinen toisensa

                       ja sen ohella kaiken muun

Tällä kertaa tyhmyys tiivistyi pohjoiseen kylmyyteen,

sinne, mihin sininen jää oli vuosituhanten aikana kasaantunut

Luulivat,

että sitä kautta,

ylitse valkoisten kenttien

ikuisen tuulen halki

                       voisi valloittaa maailman

                       voisi ottaa haltuunsa pohjoiset saaret

                       voisi tunkeutua lämpöisen virran mukana

                               syvälle vuonojen perukoihin

                       voisi vyöryä yli tuntureitten

                       voisi tallata allensa vaivaiskoivut

                       voisi tuhota

                       voisi tappaa

Typerät. Pienet. Oliot.

Voimansa tunnossa

ne uskoivat hallitsevansa

omalla viisaudellaan

                       ikään kuin viisaus olisi annettu heille

                       sitä varten, että he ratsastaisivat sillä

                       omaan tuhoonsa

Siinä ne nyt ovat

naurettavissa päähineissään

voittajat ja valloittajat

Ancyluksen kehdon ja haudan äärellä

Ei riittänyt tavallinen askel noille sankareille.

Eivät riittäneet tultasyöksevät kuoriaiset.

Eivät riittäneet räjähteleviä munia pudottelevat kotkat.

                       Ei

                       piti tulla ylhäältä

                       avaruuden kautta

                       ilmojen halki

                       täydellinen tuho pienessä

                       rasiassa

Pyhä äitini, Maatri-Padma,

etkö sinä

etkö sinäkään

voinut heille mitään!

                       vaikka näit tuhon rattaiden kiertävän

                       vuosikausia kultaisen kehräsi valossa

                       korkealla sinisten pilvien yläpuolella

                       Etkö sinäkään voinut auttaa,

                       rangaista

                       ketään?

Väsyneenä, murheissani

polvistuin vielä kerran

Ancyluksen kehdon ääreen

Pienet, typerät oliot naurettavissa päähineissään

näkivät kuinka painoin käteni Valamon syvänteeseen

ja nostin sieltä esiin sinetin

                       seitsemän elävää timanttia

                       yhdessä nauhassa

                       sopimus ikuisesta rauhasta

Yhden timanteista solmin lintuni kaulaan:

                       “Lennä, ystäväni, äitini luokse.

                       Siellä on rauha ja hiljaisuus.”

Toisen ja kolmannen

annoin noille typerille olioille:

                       “Siinä on uuden maailman siemenet.”

                        (Eivätkä he suuressa viisaudessaan                                                  ymmärtäneet puhettani,

                        vaan heittivät ne menemään.                                                                         Onnettomat.)

Viimeiset neljä

puristin rintaani vasten

                                    Auringossa kimallellen

                                    katosi lapseni

                                    Ancylus

                                    tuhansina puroina

                                    mustuneille

                                    etelän aroille.