197. Kuin kissa kuumaa puuroa 131003

Pääministeri Jyrki Katainen antoi eilen eduskunnalle ilmoituksen arktisesta strategiasta. Se perustui hallituksen elokuussa hyväksymään periaatepäätökseen, jota oli valmisteltu kaikissa ministeriöissä. Kyse oli ”kansallisesti isosta asiasta”, kuten pääministeri korosti.

Mutta kevyestipä se heilahti läpi. Asiaa ei lähetty mihinkään valiokuntaan eikä siitä tehty päätöstä. Tällainen on käytäntö pääministerin ilmoitusten suhteen. Kansanedustajat saivat kyllä keskustella asiasta puhemiehen johdolla, mutta sitten pamahti nuija.

Mistä tällainen kiire?

Löydän kaksi selitystä: (1) Kyseessä oli eräänlainen jatkokertomus, jonka ensimmäinen osa oli vielä tuoreessa muistissa. Edellisestä arktisesta strategistahan on vain kolmisen vuotta. Eivät tuhansia vuosia nukkuneet jäämassat siinä ajassa mihinkään katoa. (2) Vaikein ongelma oli päätetty haudata ympäristöpolitiikan ja kaupankäynnin hämäävään verkkoon. Näinhän oli tehty jo aikaisemman pääministerin, ”putkimies” Paavo Lipposen johdolla, kun päätettiin olla hiljaa Nord Streamiin liittyvistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista ongelmista. Luonnonsuojelun ja vapaan markkinatalouden piikkiin sopii miljoonia liuskoja sekä kevyttä että painavaa puhetta.

Hallitus kiertää globaalin geopolitiikan ydinkysymyksiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Niin tekevät myös Ulkopoliittisen instituutin tutkijat Harri Mikkola ja Juha Käpylä, joiden Vieraskynä Hesarissa ilmestyi viikkoa liian aikaisin, kun eduskunta joutui lykkäämään arktisen strategian käsittelyä sen vuoksi, että hallituksen piti vastata opposition välikysymykseen.

Ei se mitään. Ulkopolitiikan tutkijoiden näkemykset arktisesta strategiasta tulivat riittävän selkeästi esille:

(A) Hallitus esittelee laveasti Suomen arktista osaamista, mutta välttää visusti ottamasta kantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kuumiin kysymyksiin.

(B) Arktiselle alueelle ilmaantuu ”suuria toimijoita”, jotka kaventavat Suomen liikkumavaraa, jolloin Suomen on pysyttävä tiukasti ”muualla päätettyjen raamien sisällä”. ”Panosten kasvu ja uusien toimijoiden kyky arktiseen toimintaan kaventavat Suomen mahdollisuutta muokata ennakoivasti arktisen hallinnan suurta agendaa … Alue taloudellistuu ja toimijat lisääntyvät. Alueen hallintaan liittyvät kysymykset monimutkaistuvat ja tulevat entistä enemmän osaksi kansainvälistä politiikkaa.”

Laittamattomasti sanottu! Mutta sangen hämärästi. Keikarimaisesti.

Mistä siis voisi olla kysymys, kun arvostetun laitoksen tutkijatkaan eivät rohkene nostaa kissaa pöydälle?

Tässä eräitä arvauksia:

(a) Geopoliittisesti arktinen alue on aivan toista suuruusluokkaa kuin Itämeren halki vedettävä, 1224 kilometriä pitkä maakaasuputki Suomen ja Saksan välillä – olkoonkin, että siinä kulkee kaksi putkea rinnakkain. Kun Nord Streamin turvallisuuspoliittisista riskeistä vaiettiin, on monin verroin tärkeämpää kääriä samaiset riskit pumpuliin, kun puhutaan arktisesta alueesta, johon Suomi kokonaisuudessaan kuuluu.

(b) Arktiseen liittyy geostrategisia ongelmia, joiden suhteen Suomella ei ole minkäänlaista sananvaltaa. Se on suurvaltojen (USA/Kanada, Venäjä/Kiina) sekä Euroopan valtapolitiikan kohteena eikä EU:n ”pohjoinen ulottuvuus” tuo Suomelle mitään todellista hyötyä – mieluummin päinvastoin. Se voi imaista Suomen arktisen hallinnan suurelle agendalle tavalla, joka ei ole meidän kansallisten etujemme mukaista.

(c) Suomi voi kyllä kehittyä turvallisuuspolitiikan pehmeiden arvojen (arktisen osaamisen) suurvallaksi, mutta asevarustelun ja avaruuden militarisoitumisen suhteen me säilymme itikan kokoisina toimijoina. Avaruustutka-asemien sijoittelun ja sodankäynnin tarkoitukseen laukaistujen satelliittien kehittelyssä ja käytössä meidän taloudellisilla resursseillamme ja maantieteellisellä sijainnillamme ei ole mitään merkitystä. Koko siitä maailmasta meidän on parasta pysyä etäällä. Ja kuitenkin juuri sillä alalla (turvallisuuspolitiikan kovassa ytimessä) tullaan käymään edessä olevina vuosina kaikkein ankarin globaalin geopolitiikan arvovaltataistelu. Pahimmassa tapauksessa aito sotakin.

UPI:n tutijat näkevät, että Suomen uusi arktinen strategia on ristiriitainen sen suhteen, että siinä korostetaan ympäristöllistä ja sosioekonomista kehitystä, kun todellisuus on liukumassa aivan päinvastaiseen suuntaan.

Tämä ilmiö ei tietenkään liity strategian turvallisuuspoliittiseen ytimeen, vaan koskee vain sen ympärille rakennettua Potemkinin kulissia. Vapaan markkinatalouden piirissä  erilaiset temput, joilla edesautetaan ideoiden ja tavaroiden liikkumista ja voittojen maksimointia, ovat aina tarjolla aktiivisille toimijoille. Ristiriidat ovat markkinatalouden elinhermoja. Arktinen strategia ei tee tässä poikkeusta.

Ehkäpä Suomi on tällä hetkellä Arktisen muutoksen suhteen aitiopaikalla, kuten pääministeri kertoi kansanedustajille. Toivottavasti sieltä näkee myös kulissien taakse – tarpeeksi ajoissa!