Olen aina pitänyt Viljo
Vähästä jonkinmoisena toisinajattelijana. En varsinaisena vastarannan kiiskinä,
mutta arvaamattomana, joskus vähän epäilyttävänä. Aina en oikein jaksa seurata
hänen ajatuksenjuoksuaan.
Kuten tänään, kun hän
tunkeutui melkein väkisin aamiaispöytääni, vaikka emme olleet sopineet ajasta
emmekä aiheesta mitään.
Vaikka aurinko ei ollut edes
noussut, hän rimpautti ovikelloani ja sanoi vain, että ”olis asiaa”.
Tietysti pyysin hänet
peremmälle ja istumaan. Hunajateetä, saaristolaislimppua ja maustesilakoita oli
tarjolla.
”Konttorin mies on aina
Konttorin mies”. Viljo meni heti suoraan asiaan. ”Pavel ehti juuri ja juuri
käydä KGB:n vakoilijakoulun ennen kuin Neuvostoliitto romahti. Ei sitä leimaa
kukaan ole pystynyt pesemään pois. Poltinmerkki se on. Haudastakin se vielä
loistaa.”
Jaha.
Viljo
oli siis ehtinyt lukea Uudesta Suomesta Arto Luukkasen kolumnin Kun minä
Astahovin melkein ”niistin”. Olihan
se aika raflaava, mutta mistä moinen kiire? Ettei aurinkokaan ehtinyt nousta!
Venäjän lapsiasiamies Pavel
Aleksejevits Astahov (s. 1966) oli meille molemmille tuttu. Aika moni muukin
tietää, kuka on tämä juristi, joka yhdessä erään suomalaisen dosentin kanssa
jakaa venäläisille omaa suomitietouttaan. Mutta sitä on jauhettu meilläkin jo
niin pitkään, ettemme jääneet Viljon kanssa enää siihen koukkuun. Tähän ei
Luukkanenkaan juuri puuttunut, vaan totesi vain, että tämän ”venäläisten lasten
bätmänin maine on Suomessa tarpeettoman ikävä”.
”Kun sinullakin oli
aikoinaan kotiryssä”, Viljo jatkoi suorasukaiseen tyyliinsä, ”haluaisin kuulla
mielipiteesi siitä, onko Pavlusa todellakin salainen toisinajattelija, kuten
Luukkanen uumoilee, ja mikä on hänen suhteensa Vovkaan. Ovathan he molemmat
käyneet saman vakoilijakoulun.”
Jaha.
- Viittaat nyt siis
poltinmerkkiin. Onkohan siitä tullut sinulle jonkinlainen päähänpintymä? Oletko
unohtanut vanhan sanonnan, johon olet itsekin monta kertaa vedonnut. Tempora mutantur nos et mutamur in illis. Ajat
muuttuvat ja me muutumme niiden mukana. En oikein jaksa uskoa, että Astahov ja
Putin olisivat tässä suhteessa immuuneja. Kyllä hekin ovat poimineet päivänsä. Carpe diem eli hekin ovat pysyneet
kiinni ajassa. Eikä se ole pelkästään tahdonvarainen asia, vaan jonkinasteinen
välttämättömyys. Ajanratas pyörii emmekä me sille mitään mahda. Ajan
pakonomaisuuden suhteen jokainen ihminen on toisinajattelija. Jotkut tuntevat tarvetta
julistaa sitä maailmalle. Useimmille se on vain tosiasia.
”Mutta eihän seeprakaan
pääse juovistaan. Jos seepra lähetettäisiin vakoilijaksi villihevosten laumaan,
se paljastuisi heti ensimmäisen sadekuuron jälkeen, vaikka olisi pyöritellyt
itsensä yltäpäältä ruskeaksi mutavellissä.”
- Aivan oikein. Ongelma
onkin siinä, ettei Neuvostoliiton vakoilijakoulussa opetettu toisinajattelua
vaan samoinajattelua. Piti imeä kommunismin ideologia niin syvälle ruumiin ja
sielun sokkeloihin, ettei se koskaan voisi sieltä kadota. Ei kuolemassakaan. Ainoa
logiikka salaisessa toisinajattelussa olisi siis siinä, että sekä Pavlusa että
Vovka olisivat edelleenkin salaisesti kommunisteja. Mutta se taas tuntuu ajan
armottomissa rattaissa absurdilta ajatukselta.
Viljo Vähänen jäi pohtimaan
tätä asiaa. Hän oli printannut Luukkaisen kolumnin ja siteerasi sieltä kohdan,
jossa tämä pohti, mikä mies Pavel Ashtanov todellisuudessa on. Venäjän
historian dosentti olisi halunnut tavata Pavlusan viikonvaihteen
kirjamessuilla, mutta tämä oli peruuttanut osallistumisensa. Se oli ”hirmuinen
pettymys”.
Tämä kääntyminen vallan
kumartajaksi olisi siten vain peitettä ja savuverhoa hänen todellisten
poliittisten pyrkimystensä salaamiseksi? Olisiko hän siten vain normaali ”dvuružnik”
– kaksiulotteinen kirjailija – sellainen, jota stalinismin aikana puhdistettiin
ja vangittiin? Tämä merkitsisi sitä, että Astahov liittyisi
maailmankirjallisuudessa Salman Rushdien ja Leo Tolstoin joukkoon?
Astahov – salainen
toisinajattelija?
Vähitellen kun kirjan (Raider eli valtaaja) vaikutus alkaa levitä, myös lukijakin alkaa
vähitellen menettää entistä väärää ja valheellista käsitystään. Olen selvästi
mannerheimiläinen valkobandiitti kun tulkitsen tämän kirjan vain
yksinkertaisesti. Kysehän on suuresta faabelista, jossa Astahov toimii
nurinkurisesti. Todellinen Pavluša nauraakin presidentille ja ilkkuu hänelle
rivien välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti