Lennokki on ilmaa
raskaampi, miehittämätön pienoisilma-alus. Jos siinä ei ole minkäänlaista
moottoria, vaan se lentää kuin purjekone, sitä kutsutaan liidokiksi.
Isäni oli näppärä käsistään. Hän nikkaroi vaikka mitä. Leluja,
huonekaluja ja korulippaita sekä taulujen ja peilien kehyksiä. Suurin saavutus
hänellä oli oma sauna Vesankajärven rannalla.
Heti sotien jälkeen, hän rakensi lennokin, joka oli pikku pojan
silmissä suuri ihme. Ja taisi se olla hänelle itselleenkin melkoinen saavutus,
kun kaikki jouduttiin tekemään millintarkasti piirustusten mukaan, koska sen
oli määrä osallistua lennokkikilpailuun Jyväskylän harjunkentällä.
Ja kyllähän se osallistuikin.
En muista, oliko lentoonlähdössä käytössä jokin katapultti vai
sysättiinkö pienoisilma-alus liikkeelle käsivoimin. Joka tapauksessa se nousi komeasti
ilmaan ja liisi kaikkien aerodynamiikan sääntöjen mukaisesti jonkin aikaa
kauniisti, kunnes törmäsi komeaan petäjään urheilukentän laidalla. Siihen
loppui kilpailu isäni osalta. Voittajan kone lensi kauas Jyväsjärven taakse.
Lennokin raatoa säilytettiin pitkän aikaa vinttikomeromme seinällä,
mutta koskaan sitä ei yritetty korjata uudelleen lentokuntoon.
Itse en ole koskaan yrittänyt rakentaa lennokkia enkä liidokkia.
Peukaloni on kasvanut keskelle kämmentä. (Paperista on kyllä tullut taivuteltua
erilaisia liidokkeja ja pääskysiä, kuten varmaan moni muukin.)
Sen sijaan olen kyllä nähnyt erilaisia liidokkeja ja joskus jopa
moottorilla varustettuja ja kauko-ohjattavia lennokkejakin. Eilen kaksi
pikkupoikaa heitteli kotitalomme pihalla styroxista valmistettua liidokkia.
Siinä oli punaisia ja sinisiä raitoja. Pojat saivat sen lentämään ihan
komeasti, ja he olivat innoissaan.
Tänään luin toisenlaisista
lennokeista.
”Amnesty International vaatii oikeutta USA:n
lennokki-iskujen siviiliuhreille … Human Rights
Watchin tuoreen raportin mukaan Yhdysvallat
on iskenyt miehittämättömillä lennokeillaan Afganistanin rajan yli Pakistaniin
376 kertaa yhdeksän vuoden aikana, ja iskuissa on kuollut 2 500–3 600 ihmistä,
sanoo brittiläinen tutkivan journalismin järjestö BIJ (Bureau of
Investigative Journalism). Paikallisten lähteiden mukaan kuolleista yli 920 on ollut
siviilejä.”
Tällaiset uutiset ovat viime vuosina
livahtaneet monta kertaa silmieni ohi, koska ne ovat turtuneet näkemään ja
lukemaan ”terrorisminvastaisesta sodasta”, joka riehuu parhaillaan ympäri
maailmaa.
Ja lisää uutisia tältä päivältä.
”Yhdysvaltain mukaan lennokit ovat
tehokas ja tärkeä väline rajan yli Afganistaniin hyökkäilevien
islamistikapinallisten nujertamiseksi. Presidentti Barack Obama on puolustanut
lennokkisotaa laillisena ja oikeudenmukaisena. Obama on antanut luvan useampiin
iskuihin kuin edeltäjänsä George Bush.”
Hetkinen.
Onko isäni lennokki, joka törmäsi
Jyväskylän harjun petäjään, herännyt eloon? Onko asfalttipihalla leikkivien
pikku poikien styrox-koneesta tullut sotakone? Tappoväline?
Pahasti siltä näyttää.
Kulkeeko kansanvälinen oikeus jälleen
kerran jälkijunassa? Entä YK?
Saavatko tappajalennokit liidellä yli
suvereenien valtioiden rajojen kuin muuttolinnut? Onko oikein, että
terrorismiin vastataan terrorismilla? Sillä tavallako kostonkierre katkaistaan?
Kun koston enkelit pääsevät pian laskeutumaan jopa avaruuden kynnykseltä
ja iskemään ”vihanneksia poimivaan isoäitiin” (kuten tämän päivän uutisissa
kerrotaan), alamme lähestyä 3-osaisen Laatokan
Akka-runoni viimeistä osaa, ”Tuhoa”, jonka kirjoitin jo vuonna 1992,
jolloin lennokin olivat tavallisen kansan silmissä vai leikkikaluja.
Tässä arvoisille lukijoilleni
tiedoksi kertomus Karjalan suuren järven
tuhosta:
III OSA: Tuho
Maa vavahteli jalkojeni alla,
moreenit siirtyivät toistensa
taakse.
Ancyluksen paaden yksinäiset huiput
vajosivat syvyyksiin
Pohjoisen rannan vehreät syvänteet
täyttyivät harmaasta mudasta
Etelä kääntyi ylös.
Käkisalmen
linnan muurit
valuivat
syliini
kuin
kuolleet hedelmät
Eteläinen
ystäväni
oli
poissa, savuna ja tuhkana
Ancylus,
päivänsäteeni
juoksi
tyhjyyden pimeällä ulapalla
ja
itki
Äitini, Maatri-Padma,
onko loppu nyt jälleen edessä?
Mikä on tämä vapina?
Miksi sinäkin itket?
Lintuni,
suuri, valkorintainen
sopimuskumppanini
rauhanrakentaja
miksi
sinäkin itket?
Minä, Laatokan Akka, en itke.
Minä suren. Minun sydämeni on
raskas.
Mutta minä en itke.
Ei sovi naisen itkeä vaaran
hetkellä,
kuoleman portilla.
Nainen on luotu kestämään surua.
Vahvempi astia.
Hauras vain hiljaisina hetkinä,
luovan ilon, uuden ajatuksen
kynnyksellä
En syytä ketään.
En lintuani, joka hyvissä ajoin
varoitti pahasta.
En äitiäni, joka oli voimaton.
En syytä myöskään ajan näkymätöntä
kättä,
sillä se on kaikille yhtä armelias.
Ajattelen vain, kuinka typeriä nuo
pienet pisteet
maailmankaikkeudessa aina vain ovat
vaikka
heille
annettiin kaikki tieto ja viisaus
vaikka
heille opetettiin kädestä pitäen
pahuuden
vaarat
vaikka
heille
ojennettiin onnen kultaiset avaimet
He
tuhoavat toinen toisensa
ja
sen ohella kaiken muun
Tällä kertaa tyhmyys tiivistyi
pohjoiseen kylmyyteen,
sinne, mihin sininen jää oli
vuosituhanten aikana kasaantunut
Luulivat,
että sitä kautta,
ylitse valkoisten kenttien
ikuisen tuulen halki
voisi
valloittaa maailman
voisi
ottaa haltuunsa pohjoiset saaret
voisi
tunkeutua lämpöisen virran mukana
syvälle vuonojen perukoihin
voisi
vyöryä yli tuntureitten
voisi
tallata allensa vaivaiskoivut
voisi
tuhota
voisi
tappaa
Typerät. Pienet. Oliot.
Voimansa tunnossa
ne uskoivat hallitsevansa
omalla viisaudellaan
ikään
kuin viisaus olisi annettu heille
sitä
varten, että he ratsastaisivat sillä
omaan
tuhoonsa
Siinä ne nyt ovat
naurettavissa päähineissään
voittajat ja valloittajat
Ancyluksen kehdon ja haudan äärellä
Ei riittänyt tavallinen askel
noille sankareille.
Eivät riittäneet tultasyöksevät
kuoriaiset.
Eivät riittäneet räjähteleviä munia
pudottelevat kotkat.
Ei
piti
tulla ylhäältä
avaruuden
kautta
ilmojen
halki
täydellinen
tuho pienessä
rasiassa
Pyhä äitini, Maatri-Padma,
etkö sinä
etkö sinäkään
voinut heille mitään!
vaikka
näit tuhon rattaiden kiertävän
vuosikausia
kultaisen kehräsi valossa
korkealla
sinisten pilvien yläpuolella
Etkö
sinäkään voinut auttaa,
rangaista
ketään?
Väsyneenä, murheissani
polvistuin vielä kerran
Ancyluksen kehdon ääreen
Pienet, typerät oliot naurettavissa
päähineissään
näkivät kuinka painoin käteni
Valamon syvänteeseen
ja nostin sieltä esiin sinetin
seitsemän
elävää timanttia
yhdessä
nauhassa
sopimus
ikuisesta rauhasta
Yhden timanteista solmin lintuni
kaulaan:
“Lennä,
ystäväni, äitini luokse.
Siellä
on rauha ja hiljaisuus.”
Toisen ja kolmannen
annoin noille typerille olioille:
“Siinä
on uuden maailman siemenet.”
(Eivätkä he suuressa viisaudessaan ymmärtäneet
puhettani,
vaan heittivät ne
menemään. Onnettomat.)
Viimeiset neljä
puristin rintaani vasten
Auringossa
kimallellen
katosi
lapseni
Ancylus
tuhansina
puroina
mustuneille
etelän
aroille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti