maanantai 7. lokakuuta 2013

198. Mikä aaltola? 131008


On tunnettua, kuinka yksi kirjain voi muuttaa kaiken. Sana voi kadottaa merkityksensä tai löytää uuden sisällön, kun vain yksi kirjain muuttuu. Ilmeisesti näin voi tapahtua kaikissa kielissä olipa niiden äänneasu tai kirjainten muoto mikä tahansa.

Näin tapahtui, kun aloin kirjoittaa toista perättäistä postaustani kansainvälisestä politiikasta ja kun katseeni osui toistamiseen Ulkopoliittisen instituutin tutkijaan. Molemmilla kerroilla kohde löytyi Hesarin Vieraskynä-palstalta.

Se viittaa (tosin hyvin rajallisesti) siihen, että valtavaksi paisuneessa mediavirrassa Helsingin Sanomat on säilyttänyt johtavan roolinsa ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla.

Itse asiassa tapahtui niin, että edellisellä kerralla (ks. 197. Kuin kissa kuumaa puuroa 131003) kirjoitin jo valmiiksi tekstin, jonka aioin tarjota Hesarille, mutta sähläsin tietokoneeni kanssa niin pahasti, että teksti katosi taivaan tuuliin enkä löytänyt sitä mistään ja päätin sen vuoksi ottaa sen (hieman toisessa muodossa) turvallisesti omaan blogiini.

Tällä kertaa unohdan Vieraskynän, mutta kommentoin UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltolan kirjoitusta Nato-jäsenyys ei poistaisi Venäjän uhkaa, joka julkaistiin 7.10.2013 samaisella palstalla.

Tässä luettelo kirjoittajan ”asiantuntemuksesta”: “Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikka, kansainvälinen järjestelmä, globaalihallinta, suurvaltasuhteet, Suomen ulkopolitiikka, turvallisuuskäsitteen muutos, kyberturvallisuus, uskontojen rooli, poliittinen väkivalta, humanitarismi, katastrofipolitiikka, pandemiauhat”.

Vakuuttavaa!

Mutta kirjoittajan tunnen vain kuvaruudusta ja erilaisista teksteistä, vaikka saattaisimme olla jopa kollegoja, jos olisin nyt parikymmentä vuotta nuorempi.

Sanaleikki - mikä aaltola? – ei ole aivan sattumanvarainen.

Se vie omat ajatukseni ensinnäkin sodan jälkeisiin vuosiin (tarkalleen kesään 1947), jolloin isäni löysi perheellemme kesämökin Jyväskylän maalaiskunnan Vesangan kylästä. Mökin nimi oli Aaltola. Aivan samassa muodossa kuin UPI:n ohjelmajohtajan sukunimi.

Mutta siihen aikaulottuvuuden assosiaatiot sitten loppuvatkin.

Sen sijaan toinen kirjainmuunnos (Mikä/Mika) vie suoraan Vieraskynän sisällölliseen ytimeen.

Mitä ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoo Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kipeimmästä ongelmasta: pitäisikö liittyä Natoon vai pysytellä sen ulkopuolella? Mikä mies valtiotieteen tohtori, dosentti Mika Aaltola on antamaan ohjeita Suomen ulkopolitiikan johdolle ja lausumaan käsityksiään suorissa ja nauhoitetuissa televisio-ohjelmissa? Mistä näin mahtava mediavalta?

Nykyäänhän hänen sanallaan on paljon suurempi painoarvo kuin silloin, kun UPI oli vain ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiinnostunut yhdistys. Nyt se on eduskunnan alainen tutkimuslaitos.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä Mika Aaltola sanoo Vieraskynässään.

Aluksi hän opettaa ensinnäkin, että vakaa ja selkeä rooli Naton jäsenenä vaatii vuosikymmenien aikana muodostuneen maailmanpoliittisen aseman. Sen perusteella tällaiset maat saavat vapautta suhteessa Yhdysvaltojen globaaleihin intresseihin.

Ahaa!

Tällaista vapautta kirjoittaja ei ole kuitenkaan suoranaisesti suosittelemassa Suomelle. Sen sijaan  mahdollista Nato-Suomea kannattaa verrata puolustusliiton tuoreempiin keski- ja itäeurooppalaisiin jäseniin.

Aivan.

Mikä Aaltola ei käytä Natosta sen todellista nimitystä sotilasliittoa, koska hänen mukaansa Nato-jäsenyyden luonne on moninaistunut globaalien uhkien muutoksen ja teknologisen kehityksen myötä.

Varmaankin.

Tämän hän sanoo sellaisella, dosentuurin tuomalla varmuudella, ettei kenelläkään pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Nato on muuttunut luonteeltaan sotilasliitosta tavalliseksi kuolevaiseksi ellei peräti pehmeäksi kansalaisjärjestöksi!

Juuri tähän Nato on omassa propagandassaan pyrkinyt heti sen jälkeen, kun kylmän sodan päättyminen romutti globaaleihin uhkiin perustuneen, kaksinapaisen turvallisuusjärjestelmän.

Onko ohjelmajohtaja Mika Aaltola ja samalla koko Ulkopoliittinen instituutti vajonnut Nato-propagandan aaltoihin?

Tuskinpa sentään.

Seuraa Vieraskynän kirjoittajan toinen opetus.

Oikein harkittuna Natosta voi olla hyötyä monissa pulmatilanteissa, jos ymmärretään, että se onkin huoltovarmuusorganisaatio.

Jos Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuisi pragmaattiseen harkintaan, nähtäisiin, että Nato ei tarjoa Suomelle ratkaisua perinteiseen uhkakuvaan vaan välineen muuttuvassa ja moninaistuvassa pohjoiseurooppalaisessa geopolitiikassa.

Ja mikä tärkeintä. Suomesta ei tulisi Baltian maa.

Sen naulan luulisi vetävän kovimpaankin Nato-vastaiseen kalloon!

Mutta ohjelmajohtaja Mika Aaltola ei jätä mitään sattuman varaan, vaan tarjoaa vielä kolmannenkin opetuksen.

Nato-jäsenyyttä ei tulisi tarkastella latautuneen ideologisena tai pelkästään teknisenä kysymyksenä, vaan sen arvo riippuu kansainvälispoliittisista realiteeteista.

Voisiko sen selkeämmin sanoa!

Kun Suomi harkitsee oikein, se pystyy arvioimaan maalle merkittäviä tulevaisuuden uhkia, jolloin se kehittää itselleen taidon vaikuttaa kantoihin Washingtonissa ja Moskovassa.

Ugh! Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja on puhunut!

Todellinen oivallus löytyy myös tekstistä: Venäjä on hyvässä ja pahassa Yhdysvalloille tärkeämpi toimija kuin Suomi.

Tämänkin voisi ottaa jonkinlaisena opetuksena ellei se olisi yleisesti tunnettu, kulunut totuus eli truismi.

Kokonaisuudessaankin UPI:n Globaali turvallisuus-tutkimusohjelman johtajan puheenvuoro jää leijumaan Vesanka-järven utuiseen aamu-usvaan, vaikka siinä on kyllä pari ihan tärkeääkin, konkreettista havaintoa.

Yksi niistä on se, että Puolan ja Tsekin (ehkäpä kaikkien Visegrad-maidenkin) turvallisuuspolitiikan peruslogiikka on siinä, että ne näkevät yhdysvaltalaisten joukkojen läsnäolon omalla maaperällään takaavan luotettavammin niiden oman turvallisuuden kuin kuuluisa viides artikla.

Tällainen havainto Natoplus-strategiasta vaikutta aivan aidolta.

Toinen järkeenkäyvä havainto on varovainen askel kriittisen geopoliittisen arvion suuntaan.

Jos Suomi (siis) liittyy Natoon ratkaistakseen Venäjän aiheuttaman sotilaallisen turvattomuuden, kasvaa paine tukea mahdollisimman laajasti Yhdysvaltojen politiikkaa.

Tässä lauseessa sanat mahdollisimman laajasti ovat tosi tärkeitä. Nehän tarkoittaisivat käytännössä kaikkia keskeisiä Yhdysvaltojen sotilaallisia operaatioita missä tahansa maapallon kolkassa.

Tällaista liittoutumista Vieraskynän kirjoittaja ei ole suosittelemassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdolle eikä edes television katsojille.

Sen sijaan ohjelmajohtajan varoittava sormi nousee pystyyn tärkeässä yksityiskohdassa: Globaalin kriittisen infrastruktuurin turvaaminen on Suomelle elinehto. Yksi Suomea koskeva vakava uhkakuva on Itämeren merenkulun estyminen. Se saattaisi voimistua myös perinteisemmäksi konfliktiksi.

Mutta miksi tässäkin kohdin sanominen jätetään häveliäästi puolitiehen. Kyllä UPI:n ohjelmajohtajalla luulisi olevan värkeissä varaa pohtia avoimesti, mitä tapahtuisi, jos Natomaat Tanska, Norja ja Saksa päättäisivät sulkea kapeat Tanskan salmet ja estää sillä tavalla Venäjän merivoimien pääsyn Kronstadtin ja Kaliningradin sotilastukikohdista Atlantille.

Mitä silloin tapahtuisi syvällä Itämeren aalloissa kulkevalle Nord Streamille?

Ehkäpä mikä aaltola? analyysi voisi vähitellen johtaa UPI:nkin tutkijoita pohtimaan Nato-jäsenyyden todellisia vaaroja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Uhkatekijöiden toistamisen ei luulisi olevan haitaksi kenellekään.

Repetitio mater est studiorum.







































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti