On
tunnettua, kuinka yksi kirjain voi muuttaa kaiken. Sana voi kadottaa
merkityksensä tai löytää uuden sisällön, kun vain yksi kirjain muuttuu.
Ilmeisesti näin voi tapahtua kaikissa kielissä olipa niiden äänneasu tai
kirjainten muoto mikä tahansa.
Näin
tapahtui, kun aloin kirjoittaa toista perättäistä postaustani kansainvälisestä
politiikasta ja kun katseeni osui toistamiseen Ulkopoliittisen instituutin
tutkijaan. Molemmilla kerroilla kohde löytyi Hesarin Vieraskynä-palstalta.
Se
viittaa (tosin hyvin rajallisesti) siihen, että valtavaksi paisuneessa
mediavirrassa Helsingin Sanomat on säilyttänyt johtavan roolinsa ulko- ja
turvallisuuspolitiikan alalla.
Itse
asiassa tapahtui niin, että edellisellä kerralla (ks. 197. Kuin kissa kuumaa puuroa 131003) kirjoitin jo valmiiksi tekstin,
jonka aioin tarjota Hesarille, mutta sähläsin tietokoneeni kanssa niin pahasti,
että teksti katosi taivaan tuuliin enkä löytänyt sitä mistään ja päätin sen
vuoksi ottaa sen (hieman toisessa muodossa) turvallisesti omaan blogiini.
Tällä
kertaa unohdan Vieraskynän, mutta kommentoin UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltolan
kirjoitusta Nato-jäsenyys ei poistaisi
Venäjän uhkaa, joka julkaistiin 7.10.2013 samaisella palstalla.
Tässä
luettelo kirjoittajan ”asiantuntemuksesta”: “Yhdysvaltojen sisä- ja
ulkopolitiikka, kansainvälinen järjestelmä, globaalihallinta, suurvaltasuhteet,
Suomen ulkopolitiikka, turvallisuuskäsitteen muutos, kyberturvallisuus,
uskontojen rooli, poliittinen väkivalta, humanitarismi, katastrofipolitiikka,
pandemiauhat”.
Vakuuttavaa!
Mutta kirjoittajan tunnen vain kuvaruudusta ja erilaisista
teksteistä, vaikka saattaisimme olla jopa kollegoja, jos olisin nyt
parikymmentä vuotta nuorempi.
Sanaleikki - mikä aaltola? – ei ole aivan
sattumanvarainen.
Se vie omat ajatukseni ensinnäkin sodan jälkeisiin
vuosiin (tarkalleen kesään 1947), jolloin isäni löysi perheellemme kesämökin
Jyväskylän maalaiskunnan Vesangan kylästä. Mökin nimi oli Aaltola. Aivan samassa muodossa kuin UPI:n ohjelmajohtajan
sukunimi.
Mutta siihen aikaulottuvuuden assosiaatiot sitten
loppuvatkin.
Sen sijaan toinen kirjainmuunnos (Mikä/Mika) vie
suoraan Vieraskynän sisällölliseen ytimeen.
Mitä ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoo Suomen ulko-
ja turvallisuuspolitiikan kipeimmästä ongelmasta: pitäisikö liittyä Natoon vai pysytellä sen ulkopuolella? Mikä mies valtiotieteen
tohtori, dosentti Mika Aaltola on antamaan ohjeita Suomen ulkopolitiikan
johdolle ja lausumaan käsityksiään suorissa ja nauhoitetuissa
televisio-ohjelmissa? Mistä näin mahtava mediavalta?
Nykyäänhän hänen sanallaan on paljon suurempi
painoarvo kuin silloin, kun UPI oli vain ulko- ja turvallisuuspolitiikasta
kiinnostunut yhdistys. Nyt se on eduskunnan alainen tutkimuslaitos.
Katsotaanpa tarkemmin, mitä Mika Aaltola sanoo
Vieraskynässään.
Aluksi hän opettaa ensinnäkin, että vakaa ja selkeä rooli Naton jäsenenä vaatii
vuosikymmenien aikana muodostuneen maailmanpoliittisen aseman. Sen
perusteella tällaiset maat saavat
vapautta suhteessa Yhdysvaltojen globaaleihin intresseihin.
Ahaa!
Tällaista vapautta
kirjoittaja ei ole kuitenkaan suoranaisesti suosittelemassa Suomelle. Sen sijaan
mahdollista Nato-Suomea kannattaa verrata puolustusliiton tuoreempiin
keski- ja itäeurooppalaisiin jäseniin.
Aivan.
Mikä Aaltola ei käytä Natosta sen todellista
nimitystä sotilasliittoa, koska hänen
mukaansa Nato-jäsenyyden luonne on
moninaistunut globaalien uhkien muutoksen ja teknologisen kehityksen myötä.
Varmaankin.
Tämän hän sanoo sellaisella, dosentuurin tuomalla
varmuudella, ettei kenelläkään pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Nato on
muuttunut luonteeltaan sotilasliitosta tavalliseksi kuolevaiseksi ellei peräti
pehmeäksi kansalaisjärjestöksi!
Juuri tähän Nato on omassa propagandassaan pyrkinyt
heti sen jälkeen, kun kylmän sodan päättyminen romutti globaaleihin uhkiin
perustuneen, kaksinapaisen turvallisuusjärjestelmän.
Onko ohjelmajohtaja Mika Aaltola ja samalla koko
Ulkopoliittinen instituutti vajonnut Nato-propagandan aaltoihin?
Tuskinpa sentään.
Seuraa Vieraskynän kirjoittajan toinen opetus.
Oikein
harkittuna Natosta voi olla hyötyä monissa pulmatilanteissa, jos
ymmärretään, että se onkin huoltovarmuusorganisaatio.
Jos Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka
perustuisi pragmaattiseen harkintaan, nähtäisiin,
että Nato ei tarjoa Suomelle ratkaisua
perinteiseen uhkakuvaan vaan välineen muuttuvassa ja moninaistuvassa
pohjoiseurooppalaisessa geopolitiikassa.
Ja mikä tärkeintä. Suomesta ei tulisi Baltian maa.
Sen naulan luulisi vetävän kovimpaankin
Nato-vastaiseen kalloon!
Mutta ohjelmajohtaja Mika Aaltola ei jätä mitään
sattuman varaan, vaan tarjoaa vielä kolmannenkin opetuksen.
Nato-jäsenyyttä
ei tulisi tarkastella latautuneen ideologisena tai pelkästään teknisenä
kysymyksenä, vaan sen arvo riippuu kansainvälispoliittisista realiteeteista.
Voisiko sen selkeämmin sanoa!
Kun Suomi harkitsee
oikein, se pystyy arvioimaan maalle
merkittäviä tulevaisuuden uhkia, jolloin se kehittää itselleen taidon vaikuttaa kantoihin Washingtonissa ja
Moskovassa.
Ugh! Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja on
puhunut!
Todellinen oivallus löytyy myös tekstistä: Venäjä on hyvässä ja pahassa Yhdysvalloille
tärkeämpi toimija kuin Suomi.
Tämänkin voisi ottaa jonkinlaisena opetuksena ellei
se olisi yleisesti tunnettu, kulunut totuus eli truismi.
Kokonaisuudessaankin UPI:n Globaali
turvallisuus-tutkimusohjelman johtajan puheenvuoro jää leijumaan Vesanka-järven
utuiseen aamu-usvaan, vaikka siinä on kyllä pari ihan tärkeääkin, konkreettista
havaintoa.
Yksi niistä on se, että Puolan ja Tsekin (ehkäpä
kaikkien Visegrad-maidenkin) turvallisuuspolitiikan peruslogiikka on siinä,
että ne näkevät yhdysvaltalaisten joukkojen läsnäolon omalla maaperällään
takaavan luotettavammin niiden oman turvallisuuden kuin kuuluisa viides artikla.
Tällainen havainto Natoplus-strategiasta vaikutta aivan aidolta.
Toinen järkeenkäyvä havainto on varovainen askel
kriittisen geopoliittisen arvion suuntaan.
Jos
Suomi (siis) liittyy Natoon ratkaistakseen Venäjän aiheuttaman sotilaallisen
turvattomuuden, kasvaa paine tukea mahdollisimman laajasti Yhdysvaltojen
politiikkaa.
Tässä lauseessa sanat mahdollisimman laajasti ovat tosi tärkeitä. Nehän tarkoittaisivat
käytännössä kaikkia keskeisiä
Yhdysvaltojen sotilaallisia operaatioita missä tahansa maapallon kolkassa.
Tällaista liittoutumista Vieraskynän kirjoittaja ei
ole suosittelemassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdolle eikä edes
television katsojille.
Sen sijaan ohjelmajohtajan varoittava sormi nousee
pystyyn tärkeässä yksityiskohdassa: Globaalin
kriittisen infrastruktuurin turvaaminen on Suomelle elinehto. Yksi Suomea
koskeva vakava uhkakuva on Itämeren merenkulun estyminen. Se saattaisi
voimistua myös perinteisemmäksi konfliktiksi.
Mutta miksi tässäkin kohdin sanominen jätetään häveliäästi
puolitiehen. Kyllä UPI:n ohjelmajohtajalla luulisi olevan värkeissä varaa
pohtia avoimesti, mitä tapahtuisi, jos Natomaat Tanska, Norja ja Saksa päättäisivät
sulkea kapeat Tanskan salmet ja estää sillä tavalla Venäjän merivoimien pääsyn
Kronstadtin ja Kaliningradin sotilastukikohdista Atlantille.
Mitä silloin tapahtuisi syvällä Itämeren aalloissa
kulkevalle Nord Streamille?
Ehkäpä mikä
aaltola? analyysi voisi vähitellen johtaa UPI:nkin tutkijoita pohtimaan
Nato-jäsenyyden todellisia vaaroja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.
Uhkatekijöiden toistamisen ei luulisi olevan
haitaksi kenellekään.
Repetitio
mater est studiorum.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti