443. Linjariidasta 160330

Scientia potentia est.

Valta on kieroluotoinen otus. Se ei paljasta kasvojaan, mutta haluaa osallistua leikkeihin. Se piiloutuu riitojen taakse. Se nauraa. Suree. Se vaihtaa naamiota, persoonaa. Aina tilanteen mukaan.

Tieto on valtaa.

Jokaisen linjariidan takaa löytyy uhmakas väite. Minä tiedän. Minä tiedän paremmin.

Viljo Vähäselle poliittiset linjariidat olivat tuttuja.

Aina, kun keskustelumme lipsahti siihen suuntaan, hän muisti mainita Jobin kirjan.

”Se on malliesimerkki linjariidasta ja valtataistelusta. Sen jäljet näkyvät kaikkialla tänäkin päivänä. Tavallinen ihminen revitään kappaleiksi, raadellaan, jotta valtataistelijat (Jumala ja Saatana) pystyisivät vakuuttamaan toisilleen, mikä on oikein. Siinä rytinässä unohtuu inhimillisyys, ihmisen hyvä. Vaikka molemmat vakuuttavat taistelevansa juuri sen puolesta.”

Tällä kertaa aamukävelymme teemana ei kuitenkaan ollut maailmanpolitiikan tämänhetkinen, vaarallinen tila, vaan vähäinen, yhden puolueen sisäinen paimenkirje, jonka tekstin Ilta-Sanomat julkaisi eilen.

442. Paavi pesi jalat 160327

Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslastensa jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. (Joh. 13, 4-5)

Rooman ulkopuolella, Castelnuovo di Porton vastaanottokeskuksessa Paavi Fransiscus polvistui kahdentoista pakolaisen eteen, kaatoi pyhitettyä vettä messinkikannusta heidän jaloilleen, kuivasi ne ja lopuksi suuteli jalkoja.

Tämän päivän opetuslapsiin kuului kahdeksan miestä ja neljä naista. He olivat eritrealaisia koptikristittyjä, nigerialaisia katolisia, intialaisia hinduja sekä muslimia Malista, Syyriasta ja Pakistanista.

Uutinen ei kertonut, oliko Maria ottanut kuusi päivää ennen pääsiäistä täyden pullollisen aitoa, hyvin kallista nardusöljyä ja voidellut sillä Paavin jalat sekä kuivannut ne hiuksillaan, kuten Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, mutta jalkojenpesuseremoniassa hän varmaankin ajatteli samalla tavalla kuin Jeesus Nasaretilainen: ”Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne.”

Vatikaanin pääsiäismessussa Paavi kehotti pitämään toivoa yllä.

Käytännössä se tarkoittaa samaa, mitä tavalliset ihmiset Pariisin ja Brysselin terrori-iskujen jälkeen ajattelivat: Ei anneta periksi pelolle.

”Älkäämme antako pimeyden ja pelon häiritä ja hallita meitä. Vapauttakoon Herra meidät kristityt toivottomasta elämästä, jota elämme ikään kuin Kristus ei olisikaan noussut kuolleista, ikään kuin ongelmamme olisivat elämämme keskipiste.”

MUTTA

Kenen tehtävänä on tuomita pahat teot? Voiko niitä lieventää sanoilla tai rituaaleilla? Kuka pystyy katkaisemaan kostonkierteet, jotka aika ajoin ovat kuristamassa koko ihmiskunnan henkihieveriin?

Paavi puhui ”meistä kristityistä” ja kehotti luottamaan lunastusoppiin. Hän tuomitsi jyrkin sanoin fundamentalismin ja terrorismin sekä asekauppiaat, pedofiliaan syyllistyneet papit ja ihmiset, jotka vainoavat muita uskonnon vuoksi.

Hän osoitti myös avarakatseisuutta pesemällä vääräuskoisten jalkoja.

Pääsiäisaamu jättää näistä ikimuistoisista seremonioista ja ylevistä sanoista huolimatta kuitenkin enemmän kipeitä kysymyksiä kuin toivon pilkahduksia.

Mistä tulee maailman valo? Miten hyvän ja pahan voi erottaa toisistaan? Kenen todistukseen voi luottaa? Kenellä on oikeus tuomita?

Fariseukset sanoivat hänelle: ”Sinä todistat itse itsestäsi, ei sinun todistuksesi ole pätevä. Jeesus vastasi: ”Vaikka minä todistankin itsestäni, todistukseni on pätevä, sillä minä tiedän, mistä minä olen tullut ja minne menen. Te sitä vastoin ette tiedä, mistä minä tulen ja minne menen. Te tuomitsette niin kuin ihmiset ainakin, minä en tuomitse ketään.”(Joh. 8, 13-15).

Suurin juopa kristittyjen ja muhamettilaisten fundamentalistien välillä kulkee väärän uskon murheellisia ratakiskoja pitkin. Niiden turvaksi on jälleen pystytetty raastavia piikkilanka-aitoja.

Kysymykseen, onko Jumalalla poika, ei ole löytynyt oikeaa vastausta.

Isä ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle, jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita myöskään Isää, joka on hänet lähettänyt. (Joh. 5, 22-23).

Fundamentalismin musta aukko imee kaiken valon sisäänsä ja varoo mustasukkaisesti pienintäkin valonpilkahdusta karkaamasta sieltä ulos.

441. Sankaritarina 160326

Kaunis laiva kantaakseen saa miehen rauenneen,

Laskua tuonpuoleiseen se vartoo rannalla.

Aseet, korut, rikkaudet matkamies saa mukaansa,

Alla suuren rovion lipuu hautaansa.

(Ja katso! Voiko toista niin ylvästä näkyä olla

Kuin hiljaisten liekkien kurotus tähtiä kohti.)

Kuolemaan me jok'ikinen kuljemme;

Jumalat ovat elävät valinneet.

Veljemme syliin aaltojen laskemme;

Jää hyvästi, sinut aina muistamme.

Kunniaa ei miekka voi taltuttaa;

Jumalat ovat sankarit nimenneet.

Veljemme tuonen herralle luovutamme;

Siis hyvästi - kunnes jälleen kohtaamme.

(Moonsorrow. Suomalainen black metal ja folk metal vaikutteista, raskasta ja melodista metallia esittävä yhtye, jonka perustivat vuonna 1995 serkukset Henri ja Ville Sorvali.)

Pitkäperjantai on jälleen ohi. Pääsiäisvaellus Via Crusis on päätynyt kahdennenkymmenennen ensimmäisen kerran Suurkirkon portaille. Kaksikymmentätuhatta ihmistä seurasi hipihiljaa Kaisaniemen puistosta alkanutta sankaritarinaa.

Eilen Timo Peltonen muistutti US-blogissaan, että Jeesus Nasaretilaisen ristinkuolema on juutalaisen temppelikultin jatke: ”Heprealaiskirjeessä kerrotaan miten eläinuhreja ei enää tarvita, koska Jahven poika oli arvokkain mahdollinen ja Uuden liiton uhri.”

Se on tärkeä muistutus.

Yli kahdentuhannen vuoden ajan maailma on tullut täyteen monenlaisia sankaritarinoita. Via Crusis on yksi niistä. Miljoonille ja miljoonille ihmisille se on ehkä ainoa, todellinen ja kestävä.

Mutta samoilla askelmilla ovat vaeltaneet myös Sorvalin serkukset Moonsorrow tarinassaan, vaikka sanat eivät taivukaan Jeesus Nasaretilaisen sankaritarinan formaattiin. Molemmilla näytelmillä on yhtä vahvat juuret. Ne on tehty samasta puusta. Uskosta Tuonen Herraan.

Kysymys siitä, kuinka tosia sankaritarinat ovat, on aina kiinnostanut niin tavallisia ihmisiä kuin korkeasti oppineita tiedemiehiä, filosofeja ja eri alojen taiteilijoita. Lopullista totuutta tuskin löytyy koskaan – eikä sitä ehkä tarvitakaan, koska tiedon ja uskon välistä rajaa ei ole olemassakaan. Silti sen jatkuva etsiminen tuntuu äärimmäisen tärkeältä.

Iloista pääsiäistä!!

440. Sotilaallisesta eskalaatiosta 160316

Julkisuuteen on putkahtanut ehdotus sotilaallisen eskalaation hillitsemisestä Itämeren piirissä (ks. Risto Volasen blogi  ”Suomen geopoliittinen asema 2016”).

Se kääntää katseet valtioihin, joilla on eripituisia rantakaistaleita hallussaan tuolla alueella. Suomi on tietysti yksi siinä joukossa eikä meidän kaistaleemme olekaan aivan mitätön, jos ajatellaan, että Pohjanlahti on maantieteellisesti vain yksi pullistuma siinä sisäjärvessä, jonka ahtaana suuaukkona on Ruotsin ja Tanskan välinen meriväylä.

Tälläkö alueella olisi nyt tapahtumassa sotilaallinen eskalaatio eli sotatoimien laajentuminen tai varustautuminen sotaan?

”On se aika hurja väite.”

Viljo Vähäsen naama oli peruslukemilla, kun lähestyimme aamuauringossa Ryssänkärkeä.

”Niinistöhän totesi uudenvuoden puheessaan, ettei Itämeren valtioilla ole alueellisia vaatimuksia toisiaan kohtaan ja että valtioiden sisäinen poliittinen tilanne on vakaa. Hänen mielestään ei ole mitään itsestään leimahtavaa pesäkettä, vaikka, kuten hän sanoi, laajemmat jännitteet tänne heijastuvatkin.”

”Onko tilanne kolmessa ja puolessa kuukaudessa muuttunut noin rajusti? Ovatko laajemmat jännitteet ottamassa Itämeren nyt kuristusotteeseensa?”

- Mielestäni eskalaatio on tässä yhteydessä aika varomaton ellei peräti väärä termi. Tavallisestihan sillä tarkoitetaan jo olemassa olevan konfliktin laajentumista eikä sellaisesta Itämeren piirissä voida puhua. Jännitteitä voi tietysti olla ja erilaisia eturistiriitoja, mutta että kysymys olisi sotilaallisesta eskalaatiosta. Se tuntuu kaukaa haetulta. Siinä on pelottelun sävy.

”Aivan. Mutta jos lukee R. Volasen blogia tarkemmin, sieltä löytyy kyllä perusteluita sille, että pääpaino ei olekaan sanalla eskalaatio vaan sanalla sotilaallinen.”

”Blogisti on huolestunut siitä, että Naton laajentumisesta Itämeren piiriin (Puolaan ja Baltian maihin) ollaan kuultu etupäässä vain sotilaiden arvioita, ja heillähän on tunnetusti oma tapansa pelata erilaisia sotapelejä ja järjestää karttaharjoituksia. Vieläkin kaivetaan esiin kylmänsodan aikaisia karttoja ja piirretään harpilla ympyröitä tykkien ja ohjusten kantomatkoista. Poliittinen vastuu on hänen mielestään jäänyt tässä keskustelussa varjoon, lapsipuolen asemaan.”

- Jaha. Kylmän sodan kuumimmilla hetkillä puhuttiin vakavasti ulkopolitiikan sisäpoliittisen jalustan tärkeydestä. Sen katsottiin edistävän aktiivista, rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa. Nyt puhutaan aktiivisesta vakauspolitiikasta, johon blogistikin on tykästynyt. Molempien termien tarkoituksena oli pitää turvallisuuspolitiikan ohjakset tiukasti poliittisessa kontrollissa. Siitäkö tässäkin on nyt kysymys?

”Periaatteessa, kyllä. R. Volanenhan ehdottaa Itämeren alueeseen vaikuttavien valtioiden turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämistä. Se on hyvin kekkosmainen ehdotus. Että järjestettäisiin jonkinlainen Itämeren pikku ETYK. Mikäpä siinä. Sanotaanhan ison ETYKin estäneen kolmannen maailmasodan syttymisen. Sama konsepti voisi toimia tässäkin tapauksessa. Etenkin, kun voidaan pitää itsestäänselvyytenä, että Venäjä ja Yhdysvallat sekä EU ja NATO osallistuisivat täysivaltaisia jäseniä konferenssiin. Ehkäpä sotilaatkin saataisiin sillä tavalla pysymään ruodussaan.”

- Mutta kyllä blogistin ajatuksessa sotilaallisesta eskalaatiossa on siinä mielessä vinha perä, että hän viittaa Suomen ja Ruotsin isäntämaasopimuksiin Naton kanssa ja Yhdysvaltojen valmisteluihin sotilaallista harjoituksista Suomen ja Ruotsin maaperällä. Onhan se ainakin ajatuksellista eskalaatiota, jonka kyljessä näkyvät kenraaleiden sormenjäljet.  

”OK. Vaikka niistä on kyllä aika pitkä loikka varustautumiseen varsinaisiin sotatoimiin.”

Jätimme eskalaatiokeskustelun tältä erää tähän, mutta totesimme, että blogistin viittaus Krimiin vaatii jossakin vaiheessa syvällisempää pohdintaa. ”Emme hyväksy Venäjän toimintaa Ukrainassa ja Krimillä” on kyllä vankasti sanottu, mutta tuskinpa meidän hyväksymisellämme tai hyväksymättä jättämisellämme sitä konfliktia ja sen mahdollista eskalaatiota ratkaistaan!