550. Piispan kyyneleet 170526

Olen aina ihaillut, ihmetellyt ja kunnioittanut pappia, jonka tehtävänä on piirtää siunaustilaisuudessa arkun päälle hiekkaristi ja siteerata ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmannesta luvusta dramaattiset sanat maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.

Kuinka hän kestää?

Onko se pelkkää rutiinia? Ammattitaitoa? Opittuja sanoja? Vai jotakin suurempaa ja tärkeämpää? Sellaista, jota maallikon on joskus vaikea ymmärrä?

Kun presidentti Mauno Koivisto siunattiin helatorstaina Helsingin tuomiokirkossa omaisten ja valtiojohdon silmien alla sotilaallisin menoin, tämä kysymys nousi jälleen mieleeni.

Kuinka piispa Eero Huovinen kesti? Kuinka hän oli löytänyt oikeat sanat niiden karujen sanojen rinnalle, jotka hänen oli virkansa puolesta lausuttava tuolla hetkellä?

”Suuret kädet” oli oivallinen keksintö, portti, jonka kautta aihetta oli turvallista lähestyä, koska se vei ajatukset kauas, pois Mooseksesta, tuttuun ja kotoisaan ympäristöön. Myös viittaus purjehdustaitoihin ja lentopalloon, jossa pitkä mies hallitsi oikean käden syötöt ja verkkolyönnit, oli luonteva. Ne sopivat hyvin piispan suuhun.

Luulisin kuitenkin, että piispan puheen todellinen voima, koskettava sanoma, löytyi teologian ytimestä.

Armosta.

”Käskyjen noudattaminen on ihmisen velvollisuus, mutta viime kädessä turva on vain Jumalan armossa. Meitä pappejakin hän oheisti muistamaan, että armon sanat ovat tärkeämpiä kuin arvojen sanat.”

Se oli väkevästi sanottu!

Jaksan uskoa siihen, että piispan kyyneleet, jotka aina valpas ja ahnas julkisuus tavoitti arkun ääreltä Tuomikirkossa, tulivat aidosta kiitollisuudesta sille korkeammalle voimalle joka oli antanut hänelle oikeat sanat syvästi liikuttavalla hetkellä.

”Rakas saattoväki. Tässä siunaustilaisuudessa ei ole kyse vain Mauno Koiviston käsistä, vaan viime kädessä Jumalan käsistä. Jumalan kädet ovat vahvemmat kuin kaikkein voimakkaimmatkin ihmiskädet. Silloin kun omat kädet väsyvät ja murtuvat, silloin voimme turvata iankaikkisiin käsivarsiin”.

On myös tärkeää nähdä, että tämä usko ja luottamus oli kulkenut punaisena lankana presidentti Koiviston elämässä jo traagisista sotavuosista lähtien.

Että se oli hänelle kodin perintö.

Tämän piirteen toi kauniilla tavalla esille Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin herkässä muistokirjoituksessaan ”Mauno Koiviston valoisa testamentti” (IS 26.5.2017).