543. Jumalkypärä 170503

Richard Dawkinsin päähän asetettiin laboratoriossa keltainen moottoripyöräkypärää muistuttava vempain “jumalkypärä”. Silmille pantiin laput ja kypärään iskettiin virta.  Sitten evoluutio­biologi istui 40 minuuttia etsien jumalaa päästään. (Niko Kettunen:  “Onko ajatus jumalasta aivojemme tuottama harha?” Helsingin Sanomat 2.5.2017)

“Kypärään asennetut elektrodit tuottavat heikkoa magneettikenttää, jonka pitäisi saada aikaan muutoksia aivojen toiminnassa. Aiemmissa kokeissa kypärää kokeilleet henkilöt olivat kertoneet kokeneensa jonkinlaisen voiman läsnäolon huoneessa, kun magneettikenttä oli päällä. Jotkut sanoivat nähneensä enkeleitä.”

“Neuroteologiatutkimusten mukaan vahva usko näkyy aivoissa.”

Mutta mitä Richard Dawkins sitten koki pimeässä huoneessa “jumalkypärä” päässään.

“Hänen vasen jalkansa puutui.”

Viljo Vähästä hieman huvitti.

“Olihan se ihan mielenkiintoinen juttu. Hyvin kirjoitettu. Ei siinä astuttu tieteellisen tiedon varpaille. Raotettiin vai heman uuden tiedon verhoa. Ei siinä väitetty mitään typerää.”

 “Archimedeskin olisi varmasti ollut kiinnostunut jumalkypärärästä ja jäänyt kiinni sen ideaan!”

Noli turbare circulos meos

“Onhan mahdollista, että Jumala on todella olemassa ja että jumaluutta voidaan lähestyä ja tutkia erilaisilla metodeilla ja vempaimilla.”

“Pyhän ja arjen välisen rajan pitää olla aina auki ajattelulle (meditaatiolle) ja tutkimukselle (tieteelle).”

Näin päädyimme Viljo Vähäsen kanssa jälleen kerran konversatsioonin herkimmille alueille.

Ryssänkärki on ilta-auringossa todellinen inspiraatiohuone..

Nyt jatkoimme hieman ajatusta pyhyyden kokemisesta, vaikka meillä ei ollut käytössämme jumalkypärän kehittäjän, neurotieteilijä Michael Persingerin vempaimia.

Minä aloitin.

- Marcel Proust kuvailee Combrayn kotoisen kirkon kellotornia ja sanoo, että vasta se tuntui tekevän kirkosta tietoisen, yksilöllisesti ja vastuullisesti olemassaolevan. Kellotorni puhui hänen mielestään kirkon puolesta. Se edusti sitä, mikä on maailmassa arvokkainta eli luonnollisuutta ja hienotunteisuutta. “Naurakaa te lapset minulle vain jos haluatte, ehkä se ei ole kaunis oikeaoppisesti, mutta minä pidän sen vanhoista kummallisista piirteistä. (Marcel Proust: “Kadonnutta aikaa etsimässä” Swanin tie 1: Combray, ss. 76-82).

- Luin tämän kohdan uudestaan, kun olin kahlannut pikaisesti läpi Niko Kettusen esseen. Kellotorni, jonka liuskakivin peitetty tyvi oli kuin musta aurinko, on elämänsä alkutaipalella olevan nuoren miehenalun käsitys jumaluuden arvoituksellisuudesta, äärimmäisestä kauneudesta ja lujuudesta, joka ei selity suoraan (katsomalla kirkkoa), vaan näkemällä ja tuntemalla kellotorniin kätkeytyvä salaisuus.

- Marcel Proust selittää: “Tuntui kuin perspektiivin jäntevästi kokoonpuristama ja kohottama absidi singahtaisi esiin siitä liikkeestä, jolla kellotorni pyrki syöksemään huippunsa syvälle taivaaseen, niin siihen, kellotorniin aina päädyttiin, se hallitsi aina kaikkea, sen odottamaton huippu velvoitti taloja, se kohosi edessäni kuin Jumalan sormi, ja oli kuin tämä Jumala itse olisi ollut piilossa ihmisten joukossa ja kuitenkin erotin sen selvästi kaikista muista.”

Viljo jatkoi.

“Jumalkypärä voi olla kuin Rue Saint-Hilairen kirkon torni, jos  ymmärrämme, että se on vain yksi tuhansista yrityksistä ratkaista pyhien kokemusten arvoitusta.”